Iiks ääks. Viikon päästä aloitan uudessa työpaikassa! Edelliset hommat loppuivat tosiaan alkuvuodesta projektin loppumisen myötä. Koska olin konsulttina ja tekemässä vain tuota yhtä projektia, ei jatkoa ollut tiedossa seuraaville kuukausille. Siitäpä sitten taas hakemuksia lähettelemään.
Vai sittenkin rannalle ensin? Kuva Pingviinisaarelta Rockinghamista.
Oletin etukäteen, että työnhaku sujuisi suunnilleen samalla kaavalla kuin viime vuonna, mutta moni asia meni tänä vuonna toisin. Yhteistä viime ja tälle vuodelle oli lähinnä se, että joulu-helmikuu oli todella hiljaista ja vasta maaliskuussa paikkoja alkoi plopsahdella auki.
Kukkiva eukalyptuspuu muutama viikko sitten Subiacossa
Viime vuodesta poiketen, tänä vuonna…
Olin itsevarmempi siitä, mitä haluan tehdä ja mitä en.
Ja samalla nirsompi. Nirsoilin jo viime vuonna, mutta nyt asetin vielä tiukemmat rajat sille, mikä tekeminen on itselleni mielekästä ja mikä ei. Hakematta jättäminen on ihan mukavaa siihen asti, kunnes loppuu rahat ja sitten iskeekin tuskanhiki ja stressi. Jos uutta työpaikkaa ei olisi löytynyt toukokuun alkuun mennessä, olisin joutunut miettimään kriteerejäni uudelleen. Lähetin lopulta vain 12 työhakemusta, joista oli lopputuloksena haastattelut kahteen eri firmaan.
Hyödynsin vähemmän kontaktejani työnhaussa kuin viime vuonna.
Verkostoituminen ei ole itselleni mikään vahvin osa-alue, minkä huomaa tässäkin asiassa… Vuosi sitten pääsin ihan hyvään verkostoitumisfiilikseen ja oli kaikkia tuttavia, joita ajattelin sitten myöhemmin hyödyntäväni. Mites kävikään. Tänä vuonna en päässyt samaan vauhtiin ja iski ihan kamalan iso kynnys olla puolituttuihin uudelleen yhteydessä työnhakumielessä. Iso päänsisäinen este oli myös tuo edelliskohdan nirsous. Jos olisin ollut avoimin mielin liikkeellä hakemassa mitä tahansa lyhytaikaista contractor -hommaa, olisi tästä laihasta tuttavapiiristä ollut enemmän hyötyä. Tuntui kuitenkin, että pää ei enää kestäisi kovin lyhytaikaista ja epävarmaa työtä, vaikka se sitten hyvin palkattua olisikin.
Sain tuntemattomilta suoria yhteydenottoja.
Positiivinen juttu oli, että nyt kun todistetusti olen tehnyt töitä Australiassa, on LinkedInin ja paikallisen seek.com.au:n CV-haun kautta tipahdellut muutamia rekrytointikonsulttien yhteydenottoja. Lähinnä minulle olisi ehdoteltu projektipäällikköpaikkoja kilpailevista energiayrityksistä. Nyt, kun tuleva työpaikkani tulee olemaan paluu digisovellusten kehittämiseen ketterän kehityksen tiimissä, ovat tulevaisuuden yhteydenotot entistä mielenkiintoisempia ja linjassa sen kanssa, mitä haluan jatkossakin tehdä.
Päädyin lopulta rekrytointikonsultointiyrityksen asiakkaaksi.
Vuosi sitten olin yhteydessä yhteen rekrytointiyritykseen, joka lupaili ummet ja lammet ja mitään ei sitten tapahtunut, joten sen kokemuksen perusteella en odottanut kovin paljoa tälläkään kertaa. Tyypillisesti homma toimii siten, että rekrykonsultti kiinnostuu CV:stäsi, lähettää sen kaikkiin potentiaalisiin yrityksiin ja onnistuu näin mahdollisesti hommaamaan sinulle omien kontaktiensa kautta haastatteluja. Täkäläiset rekrykonsultit ovat myös melko mustasukkaisia asiakkaistaan ja epäsuorasti kieltävät olemasta yhteydessä toisiin rekrykonsultteihin, koska asiakasyrityksiä on lopulta melko rajallinen määrä. Asioiminen näiden kanssa on siis kinkkistä siinä mielessä, että jos konsultti 1 on lähettänyt CV:si juuri kymmeneen eri firmaan, voi tulla vaikeita tilanteita, jos konsultti 2 toisesta firmasta haluaisi lähettää CV:si samoihin yrityksiin.
Tänä vuonna kävi kuitenkin tuuri! Erään konsultointiyrityksen tyyppi oli lukaissut CV:ni ja sisäistänyt hyvin, minkälaista paikkaa olin hakemassa. Tällä henkilöllä oli myös hyvät kontaktit niihin yrityksiin, joista olen ollut jo parin vuoden ajan kiinnostunut, mutta joihin en ole onnistunut saamaan itseäni sisälle hakemalla suoraan. Niinpä kului vain muutama päivä, niin järjestyi kiinnostavia haastatteluja ja muutama viikko, niin työsopimus napsahti sähköpostiin. Tatta-daa! Olin todella tyytyväinen, miten näppärästi homma lopulta hoitui. Tämä oli win-win molemmille: Yrityksellä oli juuri sitä, mitä minulta puuttui, eli ne tarvittavat kontaktit. Ja minulta sitten löytyi osaaminen, että pärjäsin haastatteluissa ja sain paikan itselleni.
Bongasin Hacker Newsistä muutama kuukausi sitten kiintoisan blogipostauksen, jossa Kolesky kertoo työnhakuprosessistaan. Postauksen luettuani inspiroiduin keräämään dataa myös omasta työnhaustani Australiassa. Lähtökohtani oli melko erilainen ja työnhakuun käytetty aika vähäisempi, mutta kokonaisuudessaan työllistyminen tapahtui yllättävän vaivalloisesti ja monimutkaisesti.
Taustaa
Marraskuussa 2016 lähdin kohti Australiaa taskussani 4 vuoden työviisumi ja CV noin 6 vuoden työkokemuksella. Olin seurannut avoimia työpaikkoja kesäkuusta asti ja kerännyt listan kiinnostavista yrityksistä. Tavoitteena oli löytää koulutusta vastaavia töitä IT:n ja liiketoiminnan rajapinnasta mahdollisesti nimikkeellä Product Owner, Business Analyst, tai Product/Project/Customer Experience/tms. Manager. Seurasin myös työpaikkailmoituksia avainsanoilla agile, SAFe (scaled agile framework), digital. Odotusarvoni oli, että “kunhan nyt johonkin pääsisi nopeasti”, mutta halusin tietysti myös motivoitua ja innostua tulevasta työpaikastani.
Ensimmäisen tarjouksen sain vasta huhtikuussa 2017. Viiteen kuukauteen mahtui keskusteluja 23 eri henkilön kanssa kahdeksasta eri yrityksestä, joista kuuteen olin jonkinlaisessa työnhakuprosessissa. Kaikki kuusi yritystä olivat sattumalta keskenään eri toimialoilta ja kooltaan 200 – 65 000 henkeä.
Marras-joulukuu: Ensimmäiset hakemukset
Työnhaku alkoi täydellä teholla vasta saavuttuani Perthiin. Marras-tammikuun aikana ilmoituksia kiinnostavista avoimista työpaikoista tuli melko vähän ja lähetin yhteensä 15 hakemusta. Keskityin pitkälti CV:n (täällä Resume) ja cover letterien loputtomalta tuntuvaan yksityiskohtaiseen hiomiseen. Luin netistä vinkkejä ja yritin terävöittää hakemustani vastaamaan mahdollisimman tarkasti ilmoitusten vaatimuksia. Tein itselleni master CV:n ja master cover letterin, joihin kirjoittelin pitkät litaniat osaamistani perustelevia lauseita, joista sitten valitsin kuhunkin hakemukseen sopivimmat. Noiden avulla pystyin melko pienellä vaivalla lähettämään jokaiseen paikkaan yksilöidyn hakemuksen. Lisäksi opin, että Australiassa on tapana kirjoittaa CV:n alkuun lyhyt, n. 3 lauseen mittainen Professional summary ja sen jälkeen muutamalla bulletpointilla Key skills, joten lisäsin nämä.
Lauseiden pitkällinen viilaaminen CV:ssä turhautti, mutta siitä oli hyötyä. Alussa suunnilleen yksi kymmenestä hakemuksesta meni jatkoon. Helmi-maaliskuussa pääsin selkeästi paremmalle tasolle, kun lähetin vain viisi hakemusta, joista kaksi eteni. Pääsin esimerkiksi viiden haastateltavan joukkoon erääseen tehtävään, jota haki 190 henkilöä. Marraskuun CV:llä vastaavaa olisi tuskin tapahtunut.
Tammi-helmikuu: Työnhaku omien kontaktien avulla
Tammikuussa olin melko turhautunut, kun en ollut päässyt yhteenkään kunnolliseen haastatteluprosessiin. Yhdestä paikasta ilmoitettiin, että olisin päässyt jatkoon, mutta sekin prosessi keskeytyi sitten tuntemattomasta syystä. Australiassa vietetään joulu-tammikuussa kesälomaa, joten tammikuun loppuun asti oli melko hiljaiset työmarkkinat. Oli aika kokeilla uusia keinoja.
Kävin juttelemassa ensimmäisen ja omalla kohdallani ainoan työnvälitysyrityksen edustajan kanssa. Hain välitysfirman kautta avoinna olleeseen työpaikkaan, johon oli kuitenkin löydetty jo sopiva kandidaatti. Tapasimme siitä huolimatta ja kävimme läpi mahdollisia yrityksiä, joihin rekrytointikonsultti voisi CV:täni lähettää. Tapaamisesta ei kuitenkaan seurannut haastatteluja ja koska asiat etenivät muuta kautta, en kontaktoinut työnvälitysfirmoja sen enempää. Toisenlaisessa markkinatilanteessa, jollain muulla alalla tai osaamisprofiililla välitysfirmasta voi olla enemmän hyötyä.
Olin kuullut monelta taholta, että täällä on ehdottoman tärkeää verkostoitua saadakseen töitä. Asia nalkutti takaraivossa, mutta erityisesti ensimmäisinä viikkoina ujostutti ja hermostutti uudessa maassa ja tuntui ihan mahdottomalta lähestyä tuntemattomia ihmisiä työnhakumielessä. Onneksi Tommilla oli töidensä kautta ehtinyt muodostua laajempi tuttavaverkosto ja löysimme sitä kautta sitten muutaman henkilön, jotka olivat kiinnostuneita juttelemaan nähtyään CV:ni. Täällä on melko yleinen tapa pyytää tuntemattomiakin, kiinnostavia ihmisiä kahville ihan puhtaasti ammatillisessa verkostoitumismielessä, mutta tapaamisten järjestymistä tietysti helpottaa se, jos osapuolilla on jokin yhteinen tuttu, joka esittelee henkilöt toisilleen. Muutaman kahvittelun seurauksena CV:täni lähetettiin eteenpäin muutamalle yritykselle, mikä johti taas uusiin keskusteluihin ja lopulta kolmeen kunnolliseen työnhakuprosessiin.
Verkostoitumiskahvittelut olivat siinä mielessä jänniä, ettei etukäteen tiennyt, mitä kullakin henkilöllä olisi tarkalleen ottaen tarjota. Kaksi työnhakuprosessiin johtaneista ensitapaamisista meni siten, että sain suunnilleen viestin “Moi, sain CV:si henkilöltä Y ja olisin kiinnostunut juttelemaan. Tavataanko ajankohtaan X?”. Lähestymistapa on siitä kiintoisa, että tavataan avoimin mielin ja katsotaan, kohtaavatko intressit. Eräässä yrityksessä oltiin perustamassa kokonaan uutta yksikköä, joten keskustelimme tulevista avoimista paikoista ja siitä, kuinka oma työkokemukseni soveltuisi näihin paikkoihin. Toisen yrityksen edustajalla lähestymistapa oli taas pohtia olemassa olevaa ongelmaa ja kysyä, pystyisinkö ratkaisemaan sen edellisen työkokemukseni avulla.
Maalis-huhtikuu: Työhaastattelut
Lopulta pääsin kuuteen eri haastatteluprosessiin, joista kolmeen kontaktien kautta ja kolmeen hakemalla paikkaa suoraan. Haastattelut täällä erosivat jonkin verran siitä, mihin olen Suomessa tottunut:
Mihinkään työpaikoista ei ollut jähmeää kolmen kierroksen haastattelua, vaan kierroksia oli joustavasti 1-2.
Haastattelukysymykset koskivat enimmäkseen aiempaa työkokemusta, motivaatiota hakea kyseiseen työpaikkaan ja ymmärrystä tulevaan rooliin liittyvistä asioista. Oman persoonaan liittyviä “kerro, mikä on vahvuutesi” / “kerro kolme huonoa puolta itsestäsi” -tyyppisiä kysymyksiä ei kysytty yhdessäkään haastattelussa.
Kaikissa haastatteluissa kysyttiin, että miten olen päätynyt Australiaan, mutta suomalaisuuteen / aksenttiin / satunnaiseen mongertamiseen puheessa ei kiinnitetty huomiota. Pari kertaa korostettiin sitä, että meillä on monipuolinen työyhteistö ja ihmisiä eri puolelta maailmaa. Tuli kiva tunne, että erilaisuutta pidettiin positiivisena asiana.
Jotkut haastattelut olivat mielestäni liiankin mukavaa jutustelua, joten oli todella vaikeaa arvailla haastattelun jälkeen, että menikö se nyt hyvin vai huonosti. Australialaiset puhuvat todella paljon ja alussa tuntui, että vastailin kysymyksiin välillä liian lyhyesti. Loppua kohden opin olemaan perusteellisempi ja viemään myös itse keskustelua haluamaani suuntaan.
Mukavalle jutustelulle oli vastapainona case-haastattelut, joita oli kahdessa yrityksessä. Toisessa sain luettavakseni materiaalin, jonka pohjalta valmistelin esityksen ja toisessa jouduin laskemaan suoraan taululle projektin kannattavuutta. Näissä ei ollut muuten eroa Suomen käytäntöihin, paitsi tuntui, että australialaiset olivat hauskan empaattisia ja anteeksipyyteleviä näissä tilanteissa, “sori, kun nyt joudun sinua vähän prässäämään”.
Huhtikuu: Ja kuinkas lopulta kävikään?
Rekrytointiprosessit etenivät melko eri tahtiin, mutta loppua kohden tilanne konvergoitui hienosti siten, että kaikki keskustelut lähenivät päämääräänsä. Kuudesta prosessista yksi johti selvään hylkäämiseen, yksi selvään tarjoukseen, ja lopuista neljästä olisin jollakin todennäköisyydellä voinut saada tarjouksia, mutta olin saanut yrityksistä, rooleista ja palkkatasosta jo sen verran tietoa, että uskoin ensimmäisen tarjouksen ollen tämänhetkiselle tilanteelleni paras.
Tässä kuvattuna kaikki työnhaun aikana käydyt keskustelut, pois lukien kaikki sähköpostit ja ne puhelut, joissa pelkästään sovittiin seuraava tapaaminen eikä vaihdettu työnhaun kannalta oleellista tietoa. Keskusteluja käytiin yhteensä 24 tuntia, 23 eri henkilön ja 8 eri yrityksen kanssa
Yrityksen 2 olin ensimmäisessä haastattelussa, mutta rekryprosessi keskeytyi, koska uudelle henkilölle ei ollutkaan tarvetta vielä helmikuussa. Yrityksen edustaja kyseli viime viikolla, missä mennään, mutten jatkanut prosessia, koska olin saanut jo toisen tarjouksen. Työpaikka olisi ollut Melbournessa.
Yritys 4 oli yksi ennakkosuosikeistani. Kävin kiinnostavan keskustelun yrityksen edustajan kanssa, jonka jälkeen hain erästä paikkaa. Muutaman viikon selvittelyn jälkeen minut olisi haluttu jatkoon, mutta homma kaatui siihen, ettei määräaikainen viisumini kelvannutkaan rooliin, jota olin hakemassa. Rekrytoiva esimies oli harmissaan asiasta ja yritti järjestää minua eri rooliin määräaikaisella sopimuksella. Aika loppui kesken, joten päädyin hyväksymään Yritys nro 7:n tarjouksen. Sain kuitenkin pari hyvää kontaktia Yritys 4:sta jatkoa ajatellen.
Yritys 5 oli toinen ennakkosuosikkini. Olin ensin haastattelussa Iteration Managerin rooliin (joka vastaa suunnilleen Scrum Masteria), mutta haastattelussa totesimme, että sopisin paremmin Product Owneriksi. PO:n paikkoja ei kuitenkaan ollut avoinna, vaikka rekrytoiva manageri oli kovasti sanonut ensimmäisessä haastattelussa, että juuri osaavia PO:ita tänne tarvittaisi. Minulle ehdotettiin sitten Business Analyst -roolia, joten menin toisen yksikön haastateltavaksi. Haastattelu meni ihan hyvin, mutta sitten ei taas muutamiin viikkoihin kuulunut mitään, vaikka soittelin peräänkin. Lopulta kuulin, että paikkaan oli valittu joku toinen, mutta minua mietittiin jonkin toisen projektin Business Analystin paikkaan. Yritys on sen verran iso, että heillä on avautumassa useampia paikkoja ja sen takia prosessia ei haluttu keskeyttää, mutta hakijan näkökulmasta homma eteni sekavasti ja hitaasti.
Yrityksellä 6 oli mielestäni paras rekrytointiprosessi. Aikaa kului vähän hakemuksen lähettämisestä toiseen haastatteluun, palaute tuli melko nopeasti ja haastattelun sisältö oli haetun tehtävän kannalta mielekäs. Haastatteluissa kävi ilmi kuitenkin muutama asia, jotka koin hieman negatiivisina ja lisäksi toisessa haastattelussa oli melko vaikea case, jonka loppu meni ihan räpeltämiseksi. En ollut erityisen harmissani tai yllättynyt, kun prosessi päättyi hylkäykseen.
Yritys 7 tuli mukaan kuvioihin melko myöhään. Tässä vaiheessa oli jo niin paljon harjoitusta takana, että haastattelu meni tosi hyvin ja rekrytoiva esimies soitti jo samana päivänä, että haluaa jatkaa keskustelua. Koska yritys halusi edetä nopeasti ja tarjosi mielenkiintoista roolia, päätin tarttua tarjoukseen, vaikken kovin selkeää kuvaa ehtinyt saada, millaista päivittäinen työ tulisi olemaan.
Yrityksestä 8 otettiin yhteyttä, kun olin ihan viime metreillä yrityksen 7 kanssa. Koska en ollut vielä hyväksynyt yrityksen 7 tarjousta, päätin käydä katsomassa, mitä yritys nro 8 tarjoaisi. Tämäkin haastattelu meni tosi hyvin ja sain samana päivänä tietää, että pääsin jatkoon. Mietiskelin asiaa yön yli ja päädyin sitten keskeyttämään prosessin, koska yrityksen 7 rooli vaikutti aavistuksen verran kiinnostavammalta ja halusin aloittaa työt mahdollisimman pian.
Kauan siinä meni, mutta hyvä lopputulos. Oli hienoa tavata noin monta henkilöä ja saada tilaisuus vertailla eri työmahdollisuuksia keskenään. Viimeisin viikko oli siinä mielessä melko stressaava, että erityisesti yritykset 4 ja 8 vaikuttivat siltä, että jonkinlainen mahdollisuus olisi ollut saada näistäkin tarjous ehkä seuraavan parin viikon sisällä. En kuitenkaan surkean rahatilanteen vuoksi viitsinyt pitkittää asiaa sen enempää, vaan tällä mennään ja tulevaisuudessa sitten nähdään, mihin päätös johtaa.
Olen vähän pettynyt, kun vieläkään en ole nähnyt yhtään käärmettä tai pikkurillin kynttä isompaa hämähäkkiä. Torakoita sentään vilisee tuolla läheisessä puistossa auringon laskeuduttua, mutta niitäkään ei ole täällä sisällä näkynyt.
Säästä täytyy mainita sen verran, että ensimmäiset pari kuukautta oli lähes pelkkää auringonpaistetta, kuten kesät täällä yleensä onkin. Viime viikonloppu oli kuitenkin poikkeus: Samaan aikaan, kun osa itärannikosta kärsi voimakkaista pensaspaloista ja paahteesta, oli täällä lännessä toiseksi sateisin ja kaikista kylmin helmikuinen päivä koskaan. Sadetta tuli parin päivän ajan niin kovalla teholla, että muutama kaupunki kärsi jokien tulvimisesta ja uutisvirrassa oli muun muassa video asunnosta, jonka lattia lainehti vettä. Lämpötila tippui alle 15 asteen ja meilläkin oli aamulla sen verran kylmä, että heräsin palellen ja sairastin pienen flunssankin sen seurauksena.
Työllistymisen suhteen on tapahtunut edistystä. Perthissä on ollut tosi hiljainen alkuvuosi, joten lähetin turhautuneena kolme hakemusta Melbourneen ja pääsinkin yllättäen heti haastatteluun ja ensimmäiseltä kierrokselta jatkoon. Sen jälkeen iski pieni paniikki, että olenko nyt miettinyt homman ihan loppuun saakka. Melbourneen on täältä rapsakat 3 500 km. Alkoi hirvittämään mahdollinen muuttohässäkkä ja kustannukset, jotka työpaikan vastaanottaminen Melistä aiheuttaisi. Kävelin Perthin keskustassa ja yhtäkkiä tuli tosi tunteellinen olo, ai että kun tämä on niin hieno kaupunki ja sääkin on jatkuvasti niin upea (pois lukien nuo pari helmikuista päivää) ja ihmiset on tosi kivoja ja miksi nyt pitäisi muuttaa, kun on juuri muutaman kuukauden jälkeen alkanut tänne hiljalleen sopeutua.
Samoihin aikoihin kävi myös niin, että eräs tuttu täällä Perthissä halusi suositella minua omille kontakteilleen ja lähetti CV:ni muutamalle henkilölle eteenpäin. Alusta asti on ollut tiedossa, että täällä pitäisi aktiivisesti verkostoitua helpottaakseen työllistymistä, mutta käytännössä ajatuksen muuttaminen teoiksi on ollut osaltani kankean hidasta. Suosittelun myötä sain kaivatun alkusysäyksen ja olen jo käynyt tapaamassa muutamia henkilöitä, joilla voi olla tarve rekrytoida lähiaikoina, tai jotka mahdollisesti tuntevat jonkun, jolla olisi tarvetta. Sen jälkeen Melbournen potentiaalinen työpaikka myös sopivasti ilmoitti, että rekryprosessiin tulee pieni viive, joten jatketaankin vasta maaliskuun aikana. Eli tässä on oivasti vielä muutama viikko aikaa katsoa ihan rauhassa, mikä on Perthin tilanne ja jos maaliskuussa näyttää edelleen huonolta, pakkaan laukun ja lähden tutustumaan, mitä itärannikolla olisi tarjolla.
Kuukausi jo vierähtänyt siitä, kun tänne saavuin. Siispä ensin tilastot:
12 lähetettyä työhakemusta (joista 8 Australiassa ollessa)
0 nähtyä torakkaa/hämähäkkiä/muuta isoa ja pelottavaa otusta
Työnhaku on ollut nihkeämpää kuin luulin. Olen viilannut CV:tä ja eri versioita cover lettereistä ihan loputtomiin ja lukenut vinkkejä ja soitellut hakemusten perään (jonottanut pahimmillaan yli 30 minuuttia jonnekin HR:n yleispuhelinnumeroon, ihanaa) ja tullut tutuksi aussien ystävällisten, mutta tyhjien lupausten kanssa (“soittelen huomenna” ja kukaan ei tietenkään soita huomenna). Paikalliset tosin sanovat, että nyt on vuoden huonoin aika hakea töitä ja no worries ja tänäänkin sain hyvän neuvon, että ei pitäisi aina vaan suorittaa asiasta ja elämäntilanteesta ja maasta toiseen vaan nauttia elämästä ja ottaa rennosti.
Jännä juttu sinänsä tiedostaa tällaisen äkillisen työttömyyden myötä, miten voimakkaasti sitä onkin itsensä rakentanut sen varaan, että on joko opiskelemassa tai töissä. Tuntuu syylliseltä, ahdistavalta ja väärältä olla vain kotona statuksella työtön. Olisin odottanut, että tuollainen tunne iskisi ehkä puolen vuoden työttömyyden jälkeen, mutta fiilis oli kyllä ihan välittömästi tänne tulon jälkeen. Toki siksi olen jatkuvasti keksinyt itselleni kaikkea tekemistä, mutta nekin melko suorituskeskeisellä tavalla enkä siten, että otanpa nyt rennosti ja nautinpa nyt elämästä. Onneksi kesälomakausi on alkamaisillaan, niin tulee muutaman viikon pakkopysähdystauko nykytilanteeseen.
Satunnaisista ahdistuksista huolimatta täällä on kyllä ollut edelleen paljon hienojakin hetkiä ja kelit kohdillaan. Asumme ihan Kings Parkin vieressä, mikä on laaja puistoalue ja kasvitieteellinen puutarha Perthin keskustan lähettyvillä, joten siellä on tullut käytyä useita kertoja viikossa. Muutama päivä sitten otin kameran mukaan lenkille kuvatakseni vähän lähiympäristöä, joten ohessa muutama kuva vakioreitiltäni.
Kings Park kartalla. Asumme tuossa sinisessä pisteessä, joten matka puistoon tai joenvarteen on mukavan lyhytKotikatu Malcolm StreetTämä tie on nimeltään Cliff Street ja edessä häämöttää Jacob’s Ladder, eli 242 porrasaskelmaa alas Cliff Streetiltä Mounts Bay Roadille.Jacob´s ladder on todella suosittu urheilupaikka, eli noita portaita juostaan ylös, alas ja taas uudelleen ylös. Portaikko oli tämän vuoden keväällä remontissa ja paikallislehdessä oli suorastaan juttu portaikon avaamisesta, kun “fitnessfanaatikot” pääsivät taas juoksemaan portaita. Itse olen tietty myös hurahtanut portaisiin. 242 askelta on juuri sopiva, että jaksaa vielä jokseenkin hölkkäillä ylös. Tosin portaat ovat tosiaan niin suositut, että joskus klo 17 jälkeen ylös on mennyt lähinnä mateleva jono ihmisiä, kun molemmista suunnista tulee porukkaa eikä mistään mahdu ohittamaan.Kings Parkissa, melko pian sisäänkäynnin jälkeen. Kings Park on Mt Eliza -nimisen kukkulan päällä, joten maisemat ovat tosi hienot kaupunkiin ja joelle päinLenkkipolkuNäkymä joen eteläpuolellePolku pienen metsikön keskellä
