Kun korot nousee, laskee asuntojen hinnat. Vai laskevatko sittenkään? Yleisesti voisi kuvitella tällaisten lainalaisuuksien pätevän, mutta Perthissä asuntopula on ryöpsähtämässä käsistä.
Muuttaessamme Perthiin v. 2016 oli päällä laskusuhdanne ja maksoimme ihan maltillista vuokraa lähes keskustassa olevasta kahden makuuhuoneen kerrostaloasunnosta. No, nyt laskusuhdanne on ohi ja covid sai uudisasuntojen rakentamisen pois tolaltaan, kun rakennusalan osaajia tai materiaaleja ei löytynyt enää tänne keskelle ei mitään entiseen tapaan ja hinnat kohosivat pilviin. Kova kysyntä ja löperö kuluttajansuoja houkuttelee tekemään huonoa laatua. Yksi epäilyttävistä asuntotyypeistä täällä onkin vain vuoden tai pari vanha asunto, jossa haisee tuore maali, jolla on juuri ennen näyttöä peitelty mahdolliset halkeamat, kiinalaisten halpamuoviputkien rikkoutumiset ja katonvuotamiset.
Uudisrakentamisen kömmähdykset ja Perthiin suuntautunut muuttovirta ovat saaneet myös vuokrahinnat kohoamaan. Moni vuokralla oleva koittaakin nyt hädissään raapia pennosiaan kasaan ostaakseen asunnon, pahentaen asuntopulaa entisestään. Samaan aikaan markkinoiden kuumentuminen houkuttelee helppoa rahaa toivovia asuntosijoittajia. Ensi asuntojen ostajien on entistä vaikeampi napata kiinni nousevaan markkinaan, kun asuntonäyttöihin on pitkät jonot ja pyyntihinta kohoaa usein vähintään 10% tarjouskilpailussa.
Samaan aikaan itselläni on vielä mielessä v. 2016 laskusuhdanne ja mietityttää, milloin tämä kupla poksahtaa seuraavaksi. Kun taas sitten toisaalta Perthin hyvin matala rakentaminen ydinkeskustaa lukuunottamatta varmistanee pitkällä aikavälillä sen, että tonttien hinnat pysyvät arvossaan, kunhan vain tänne muuttaa lisää ihmisiä. Eli jos ostaisi asunnon, joka palvelee tarvittaessa seuraavat 20 vuotta, pitäisi olla melko turvassa? Jos siis varaa olisi. Hintojen on ennustettu nousevan mielipuoliset 20% v. 2024 aikana.
Jos menneisyydessä olisi voinut kurkata kristallipalloon, olisi Suomen asunto pitänyt ehdottomasti myydä ihan viimeistään vuonna 2020 ja ostaa silloin täältä oma. Olisimme voineet saada asunnon helposti 300,000 dollaria halvemmalla. Silloin oli kuitenkin elämäntilanne eri, vaadittavaa alkupääomaa ei vielä ollut, Suomen asunto tuntui hyvältä sijoitukselta, lapsiakaan ei vielä ollut. Ehkä tarpeet olisivat olleet silloin erit ja olisimme päätyneet ratkaisuun, joka ei täyttäisi ollenkaan nykyisiä tarpeita. Kuka tietää?
Viimeisen parin vuoden aikana olemme käyneet varmasti yli 50 asuntonäytössä.. parhaimpana viikonloppuina katsastimme neljä tai viisikin asuntoa. Täällä on ihan erilaista etsiä asuntoa kuin Suomessa. Potentiaalisia lähiöitä n. 30-50 minuutin päässä keskustasta on paljon. Olemme pohtineet omia tarpeitamme ja oikeaa hintatasoa. Ostaako remontoimattoman asunnon vai remontoidun. Kouluja pitää miettiä. Lähellä oleva hyvä julkinen koulu voi säästää kymmeniä tuhansia. Löytyisikö asunto lähiöstä, jossa asuisi joku kavereista lähellä? Perthin kasvava väestöluku ja huono julkisen liikenteen suunnittelu pitää huomioida, jottei muutaman vuoden päästä juutu täysin ruuhkasumppuun.
Täällä asuntokauppa on hyvin voimakkaasti mielikuvilla pelailua faktojen sijaan, mikä ärsyttää minua joka kerta, kun potentiaalista asuntoa olen katsomassa. Tehdyistä remonteista ei saa minkäänlaista listausta, ne pitää täysin silmämääräisesti arvioida. Asunnon rakentamisvuosi tai neliömäärä eivät läheskään aina ole asuntoilmoituksessa, vaan ne pitää kissojen ja koirien kanssa etsiä erillisistä raporteista. Asuntoja ei ole helppoa vertailla koon mukaan, vaan ne myydään 4 x 2 tai 3 x 2 tai vastaavina (eli esimerkiksi 4×2 on 4 makuuhuonetta, 2 kylpyhuonetta). Myynti-ilmoituksessa ei myöskään lue hintaa, vaan “Offers”, ja myyjiltä pitää pyytää erikseen infoa hinnoittelusta. Yleensä myyjien antamasta hinnasta pitää tarjota n. 10% yli, jotta on edes pienet mahdollisuudet saada asunto. Halutessaan voi ostaa maksullisen raportin ja tiirailla kunkin lähiön myynnit viimeisen 6kk ajalta, jotta näkee, onko tarjoamassa ihan posketonta ylihintaa vain siksi, että pelko siitä, että jää asunnotta, on kova.
Asuntonäytöissä ihmisiä on kymmeniä, pahimmillaan jopa satoja ja ruuhka voi olla kova. Välittäjät vastaavat kysymyksiin ylimalkaisesti, koska heidän ei tosiaan ole pakko tehdä yhtään työtä – asunto myydään kuitenkin. Asunnot on usein viimeisen päälle stailattu ja edellisenä päivänä maalattu, jotta voidaan samalla kätevästi peitellä mahdolliset vesivahingot ja muut viat. Lisäksi olohuoneeseen on laitettu lemuamaan oma henk. koht. inhokkini vanilijan tuoksuinen kynttilä, koska tuoreen maalin ja vanilijalöyhkän joukosta on vaikea erottaa, haiseeko vanhoissa asunnoissa home vai pelkkä mummola. Asuntoja ei remontoida samalla säntillisyydellä kuin Suomessa, putkia on tuskin koskaan vaihdettu kokonaan, katot ovat usein alkuperäisiä. Ennen asunnon ostoa voi sentään teettää kuntotarkistuksen (ostajan piikkiin, toki), mutta sen vuoksi ei voi enää vetäytyä kaupasta, paitsi jos asunnossa on “major structural defect” eli tyyliin katto tippumassa niskaan. Senkin jälkeen myyjällä on ensin oikeus koittaa korjauttaa vika.
Siispä omiin silmiin ja nenään on todella luotettava asuntokaupoissa ja oltava valmis olemaan tarjoamatta tai vetäytymään hintakilpailuvaiheessa. Olen lukuisia kertoja joutunut tässä parin kuukauden sisään pettymään, kun olen ollut innoissani jostain asunnosta ja perillä näytössä 1) Asunto haisee niin pahasti homeelle, että pelkkä sisäänhengitys saa päänsäryn aikaiseksi jopa vanilijakynttilän läpi 2) Asunnon hinta kohoaa ihan uskomattomiin lukemiin, kun joku raivokas ostaja mätkii $50,000 korotuksia sisään 3) Asunnossa on paljon puurakenteita, eikä todistuksia termiittimyrkytyksistä lupauksista huolimatta 4) Asunto onkin todellisuudessa lähes asumiskelvoton (isoja rakoja seinissä, katossa selvä vesivahinko, ulkoseinästä pursuaa täytteet ulos jne) 5) Asunnossa on joku liian räikeä purkkaviritelmä, esimerkiksi autotalli muutettu huoneeksi, mutta jätetty lattia alaspäin kaltevaksi (meni aika hurjaan hintaan silti kaupaksi).
Muutamista olemme jättäneet tarjouksia. Jos tarjous on tarpeeksi hyvä, myyjä yleensä soittaa perään, mahdollisesti kertoo kuinka monta parempaa tarjousta on tehty ja kysyy, halutaanko korottaa hintaa. Periaatteessa tämän tyyppinen salamyhkäinen huutokauppaminen on kai Perthissä laitonta (avoin huutokauppa ei ole), mutta sitä tapahtuu silti. Oman otantani mukaan suunnilleen puolet välittäjistä kertoo auliisti, miten paljon pitäisi suunnilleen tarjota, jotta on vielä kilpailussa mukana. Hintakilpailutus todella paljastaa sen, haluaako asuntoa 100% vai 110%. Olemme pari kertaa jättäneet toiseksi parhaan tarjouksen, mutta myyjän soittaessa perään todenneet, ettei tämä(kään) asunto ollut ihan niin virheetön, että kannattaisi mennä ihan all in. Maltti on valttia, vai onko sittenkään, jos hinta nousi taas kymppitonnin jos toisenkin odotellessa ja miettiessä.
Kuinka upeaa olikaan kokea Suomen talvi sitten vuoden 2017, sen hyytävä voima ja muuttuva maisema.
Alkutalven liukkaus, nuoskalumi, lumiukot. Tuiskut. Kuinka puut koristautuvat lumikuorrutteella ja kirkkaat värit katoavat maisemasta.
Meno Kajaaniin, reiteen asti upottavat hanget. Kuunvalossa hileisenä hohtava kevyt pakkaslumi, johon upposi enkeleitä tekemään. Helsingin lumimyrsky, jossa eteneminen oli niin tuskaisen työlästä ja samalla riemukasta ja mieleenpainuvaa. Isot loskakerrokset bussin edessä myöhemmin lumen alkaessa sulaa.
Puolangalla lähes pilvettömältä taivaalta paistavan auringon valaisema lumi. Hankien kerrostuminen kevättä kohti mentäessä, aurauskohtien hankikanto. Reikäleipien kaivertaminen paksuimmasta kohdasta, hankikannon testaaminen lumen päällä konttaamalla kuin lapsena konsanaan.
Kuinka kevät oli aluksi vain hentoinen rapina yössä, kun taivaalta tihkui alijäähtynyttä vettä. Seuraavana päivänä lumipallojen muovaaminen jäärakeisesta, ensisäteiden lämmittämästä nuoskalumesta. Sitä seuraavana päivänä taas ydintalvimaiseman ihmettely yön lumituiskun jälkeen.
Monta hyvää hetkeä vietin ulkona seisoskellen, antaessa silmän levätä siinä, mitä luonnolla oli kullankin kerralla tarjottavana.
Jostain joskus kuulin, että synnytys olisi yksi vaarallisimmista hetkistä lapselle, jos tilastoja katsoo. Voi käydä sitä sun tätä hoitoa vaativaa, mihin muuta eloa eläessä on pienempi todennäköisyys. Olin mielestäni varautunut ihan hyvin kaikenlaisiin skenaarioihin ja myös siihen, että vauva pitäisi hetkeksi viedä pois syntymän jälkeen. Kuopus kuitenkin aseteltiin viereeni erittäin terveen näköisenä, iho oli vaaleanpunainen eikä vähääkään sinertävä, ja suu satunnaisesti parkuva. Kun hän siinä rinnallani ollessa rupesi myös touhukkaasti imemään, en osannut enää epäillä, että vauvalla voisi olla mitään ylimääräisiä toimenpiteitä vaativaa.
Synnytyksen jälkeen huoneeseen päästyämme Tommin ja L:n piti lähteä pian kotiin, koska vierailuaika oli vain klo 20 asti ja täkäläisessä julkisessa sairaalassa eivät miehet tai lapset saa olla yötä. Ilta meni viestejä kirjoitellessa ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa. Noin klo 22/23 kätilöiden vuoro vaihtui ja minulle esiteltiin yöksi vuoroon tuleva kätilö. Hän vaikutti tiukan särmältä henkilöltä. Jämptisti hän kysyi milloin olen imettänyt viimeksi ja kirjasi liitutaululle ylös, milloin pitää olla seuraavan kerran imettämässä. Sen jälkeen hän teki vauvalle rutiininomaisen terveystarkastuksen ja huomasi hengityksen olevan hieman tavanomaista tiheämpää. Tämä nopeampi hengitys käynnisti protokollan, jossa vauvaa lähettiin kärräämään kätilöiden huoneeseen sairaalasängyssään. Olin hieman hämmentynyt, kun myös minulle tuotiin pyörätuoli ja lähdettiin työntämään perässä. Kaikki kynnelle kykenevät kätilöt, noin viisi kappaletta, kutsuttiin paikalle tekemään päätöstä siitä, pitäisikö vauva siirtää NICUun (neonatal intensive care unit), eli vauvojen teho-osastolle. Vauva laskettiin hoitopöydälle ja viisi silmäparia tarkkaili intensiivisesti hengitystä, vilkuillen välillä kellojaan. Lopulta johtopäätös oli, että vauva ei voi jäädä tälle osastolle, vaan pitää kärrätä NICUun tarkkailtavaksi.
Menimme hissillä kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen, minä pyörätuolissa kätilö minua työntäen. Kello lähestyi puolta yötä ja väsymys painoi pitkän synnytyksen jälkeen. Vauvojen teholla ei sentään ollut sellaista mitä olin kuvitellut – putkia, letkuja, piippaavia koneita, itkeviä vauvoja ja huolestuneita vanhempia – vaan huone, johon meidät vietiin oli lähes tyhjä. Sänkypaikkoja oli kuutisen kappaletta, mutta muissa ei ollut ketään ja vain jostain kauempaa kuului toisen vauvan itkua. Ilmeisesti tila olikin jonkinlainen vastaanottotila, koska myöhemmin yöllä S jakoi huoneen kolmen muun vauvan kanssa. Kuulin, että olimme hyväkuntoisten vauvojen puolella, koska vain yksi heistä oli keskoskaapissa ja kaksi muuta ihan normaalissa sängyssä monitoroitavana. Varhaisempien viikkojen keskosvauvat ja sairaammat tapaukset olivat jossain muualla infektioilta turvassa.
En ollut tilanteesta mitenkään huolissani, hämmentynyt vain. Kuinka kauan vauva joutuu olemaan monitoroitavana? Mitä hänelle tehdään? S laskettiin tarkkailupöydälle ja lähes sama toistui mitä aikaisemmin kolmannessa kerroksessa – useampi henkilö tuli arviomaan ja tuijottaman häntä. Lopulta tehtiin päätös, että vauva jää tarkkailuun ja hänelle tehdään tarkempia tutkimuksia tilan kartoittamiseksi. Minulle kerrottiin, että voin tulla ruokkimaan hänet seuraavaan ruokinta-aikaan klo 1 yöllä.
Osastokäynnin jälkeen minut kärrättiin takaisin huoneeseeni 3. kerrokseen. Söin synnytykseen mukaan ottamiani suklaan jämiä ja koitin hieman kävellä ympäriinsä, mikä onnistui jo hyvin. Olo tuntui orvolta yhtäkkiä ilman vauvaa ja oli myös uuvuttavaa olla itse puolikuntoisena vastuussa vauvan ruokinta-ajoista ilman, että henkilö olisi lähelläni ja itse herättämässä nälän koittaessa. Laitoin kellon soimaan klo 00:45. Puolihorteisena nousin ylös tunnin yöunien jälkeen ja soitin kelloa, jotta sain hoitajan taas kärräämään minut pyörätuolilla alakertaan.
Osastolla vauvani oli tarkkailusängyssä lämpölampun alla kiinnitettynä ilmeisesti syke- ja happisaturaatiomittariin. Tosin jalkaan kiinnitettävä tarra meinasi jatkuvasti irrota, kun oli ilmeisesti pienempään jalkaan suunniteltu. Viimeisetkin huolenrippeet vauvan kohtelusta hellitti, kun seurasin vuorossa olleen hoitajan yövuoroa. Hän oli hirmu taitava käsittelemään vastasyntyneitä ja oli myös hyvin empaattinen ja mukavaa juttuseuraa. Hän myös totesi, että hengitys vaikuttaa jo paremmalta. Luottavaisin mielin läksin takaisin yläkertaan nukkumaan.
Vauva osastolla tarkkailtavana. Sis. jalkaan kiinnitettävä mittari, joka ei millään meinannut pysyä jalassa
Kahden tunnin yöunien jälkeen sama uudestaan. Herätyskello soi klo 3:45, ylös, soitto hoitajalle ja pyörätuolilla imettämään alakertaan. Tällä kertaa vastassa oli lääkäri, joka sanoi, että vauvan verensokeriarvo oli tippunut vähän ja hänelle tarvitsee antaa korviketta. Suutahdin, kun selväähän se on, että vastasyntyneellä, joka ei ole ihokontaktissa ja makuutetaan täällä monitorointipöydällä satunnaisesti imetettynä, laskee verensokeri. Lisäimetykset ja ihokontakti eivät olleet lääkärille vaihtoehto, vaan minun piti valita joko korvikkeen tai vauvaan kiinnitettävän tipan välillä. Valitsin korvikkeen, koska ylimääräinen piikitys ja letku vastasyntyneen päähän eivät kuulostaneet hyvältä idealta.
Seuraava päivä valkeni ja sama homma jatkui, 2-3 tunnin välein piti huolehtia itseni alakertaan imettämään. Joka kerta odotin tietoa siitä, milloin vauva tulisi takaisin kanssani samaan huoneeseen. Vastaus oli lähinnä, että arvot ovat paranemaan päin, mutta vielä seuraillaan. Aamulla pääsin itse katetrista eroon ja minua kehotettiin luopumaan myös pyörätuolista ja kävelemään osastolle. Tein työtä käskettyä. Ensimmäinen kävely oli vähän huteraa töpöttämistä, mutta sen jälkeen alkoi sujua. Imetysten välissä koitin hoitaa itseäni – lähinnä syödä valtavaan nälkääni ja käydä suihkussa. Puoliltapäivin sain tietää, että on epätodennäköistä, että vauvaa siirrettäisi minnekään muualle vielä tänään ja myöhemmin kuulinkin, että siirto- tai kotiuttamispäätökset tehdään yleensä vain kerran vuorokaudessa. Eli jos aamulla halutaan vielä seurailla ja tehdä testejä, joutuu todennäköisesti olemaan seuraavaan aamuun.
Olin ihan ok sen ajatuksen kanssa, että vauvaa seuraillaan vielä toinen yö. Iltapäivällä kolmen aikoihin kätilö pudotti kuitenkin pommin ja sanoi, että minut pitää kotiuttaa jo samana päivänä. Vauva jätetään seurattavaksi ja minut lähetetään kotiin! Menin tästä päätöksestä ihan pois tolaltani, en ollut edes osannut ajatella tätä yhtenä vaihtoehtona. Juuri kun oli niin tärkeä hetki luoda sidettä lapseeni, joka nyt makasi johdoissa kiinni sairaalasängyssä, vaikkei sairas ollutkaan. Vastustin päätöstä ja sanoin, etten suostu lähtemään kotiin ilman vauvaa. Kätilö ymmärsi huoleni, mutta koska osastolla ei ollut enää minulle tilaa, eikä vauvaosastollakaan ollut huoneita, löytyi minulle lopulta sairaalan viereisestä rakennuksesta väliaikainen yömajoitus.
Tommi ja esikoiseni tulivat minua moikkaamaan ennen siirtymistä uuteen rakennukseen. Kätilö kävi vielä läpi rintapumpun käyttöohjeet. Sillä verukkeella olin saanut majoituksen, että päätös tuki imetyksen käynnistymisessä, siksi myös pumppu ohjeineen oli lähes pakollinen lisä kuvioon. Sen jälkeen olimme omillamme, saimme omin avuin kärrätä tavarani rakennuksesta toiseen. Huone oli pieni ja pimeä, kuin vankila. Tuuletin/lämmitin huoneessa oli, se piti rätisevää ääntä. Sänky oli kivikova. Suihkut ja vessat olivat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Tommi ja L eivät saaneet olla rakennuksessa klo 18 jälkeen, joten söimme nopeasti Tommin tuomat sushit ja jäin sen jälkeen ihmettelemään tilannettani. Pian tuli taas vauvojen ruokinta-aika ja nyt edessä oli paljon aiempaa pidempi matka sairaalan tunnelien läpi toiseen rakennukseen, vähän yli vuorokausi sitten synnyttäneenä. Raahustin sen, istuin noin tunnin osastolla imettämässä ja sen jälkeen sama matka takaisin kopperooni.
Otin särkylääkkeet ja tuijotin puhelimen kameralla silmiäni, jotka näyttivät vielä pahemmin tulehtuneilla kuin pari päivää sitten. Sen jälkeen valmistauduin pitkään yöhön ja koitin löytää mukavaa asentoa kivikovalla patjalla.
Toivottavasti arvon lukijat eivät saa painajaisia tästä kuvasta, mutta tässä kunnossa silmäni olivat, kun ravasin yön läpeensä imettämässä. Pohdiskelin ennen nukahtamista, että entä jos minulla onkin joku vakavampi silmätulehdus ja näkökykyni ei palaudu koskaan ennalleen. Hyvä aihe ajatella, kun on vain pari tuntia aikaa nukkua ennen seuraavaa herätystä.
Yön aikana kävin syöttämässä kahdesti, yhden maissa ja neljän maissa. Kätilö koitti ystävällisesti ehdottaa, että voisin kyllä nukkua yhden syöttövuoron ohi, kun he joka tapauksessa ruokkivat vauvan korvikkeella joka imetyskerran jälkeen. Ehdotus houkutteli. Mietin, kuinka entisaikaan tämä oli normaali käytäntö. Vauvat otettiin osastolle hoidettavaksi siksi ajaksi, että naiset saivat levätä. Milloin saisin seuraavan kerran samanlaisen tilaisuuden?
Mutta ei, joku hullu sinnikkyys, äidinvaisto tai muu, sai minut nousemaan jokaiseen kellonsoittoon ja silmät puoliummessa kävelemään halki sairaalan loisteputkivalaistujen, autioiden käytävien, kunnes olin taas tuon avuttoman olennon luona, jonka hengitystä ja veriarvoja seurattiin kuin lauantaista lottoarvontaa.
Yövuoron kätilö oli taas mukava, eri kuin edellisenä yönä. Aikaisemmin päivällä oli varmistunut tiheän hengityksen syyksi se, että vauvalla oli ollut vähän vettä keuhkoissa ja tilanteen arveltiin korjautuvan itsekseen muutamassa päivässä. Kätilö kertoi, kuinka tämä on aika yleistä, varsinkin isommilla ja/tai yliajalla olevilla vauvoilla. Hengitystiheys olikin jo paljon parempi, mutta tulehdusarvoissa oli ollut nousua, joten lääkäri oli vielä pohtinut, pitäisikö vauvalle antaa antibiootit. Mitään muita interventioita ei siis tähän mennessä ollut tarvinnut tehdä, ei lääkkeitä, ei muuta. Vauvan vointia oli vaan seurailtu ja tehty testejä. Kätilö myös vinkkasi, että jos haluamme päästä kotiin, kannattaa olla aamulla ylilääkärin kierroksen aikaan vauvan luona, niin voi onnistua paremmin. Siispä aamu kuuden jälkeen en palannut enää nukkumaan vaan jäin odottelemaan ylilääkärin kierrosta, toivoen mahdollisimman pikaista kotiinpääsyä.
Lopulta klo 8:30 lääkäri viimein tuli paikalle. Istuimme Tommin kanssa vauvan luona, minä kolmen yön valvomisesta rähjääntyneenä ja Tommi edustavampana. Osastolla oli selvästäkin vielä tilaa ja lääkäri meinasikin tyrmistyksekseni ensin ehdottaa, että katsotaan vielä yksi yö. Onneksi sain avattua suuni ja perusteltua, miten vaikea viime yö minulle oli ja miksi nyt olisi erinomainen ajankohta päästää meidät kotiin toipumaan. Lopulta lääkäri myöntyi ja sanoi, että kotiinpäästämisproseduurit voidaan käynnistää, mutta halusi vielä sanoa viimeisen sanansa asiaan iltapäivällä.
Klo 14 maissa saimme odotetun tiedon, että olemme vapaita lähtemään. Vihdoin! Antibiootteja tai muuta hoitoa ei tarvittu. Tuntui kuin olisin vapautunut vankilasta. Ulkoilman auringonpaiste häikäisi silmiä sairaalan käytävien jälkeen ja oli niin helpottavaa ajatella, että kohta voin ottaa oman vauvani syliini milloin vaan, syöttää koska haluan ja pitää lähellä ilman yhtäkään kiinni olevaa johtoa.
Kotiin päästyämme kaikki sujui tosi hyvin. Maitokin alkoi sopivasti nousta ja korviketta ei enää tarvinnut juuri ollenkaan. Pääsin kunnolla lepäämään ja silmätulehdus alkoi vähitellen parantua. Muutamia kertoja näin toistuvaa painajaista, jossa vauva vietiin minulta pois, sen verran sairaalan kohtelu oli minua traumatisoinut ja laitoin asiasta palautettakin. Synnytyssairaala täällä on noin 100 vuotta vanha julkinen sairaala, joten tilat eivät ole enää tätä päivää ja valitettavasti vauvojen teho-osastolla ei vain ole kunnollisia yöpymismahdollisuuksia. Toivon todella, että tämä epäkohta korjataan, kun tänne rakennetaan uusi sairaala, eikä äitejä enää tarvitsisi erottaa vauvoistaan.
“Toinen vauva syntyy nopeammin“. “Ensimmäisen vauvan synnytys käynnistyi vasta viikolla 41 ja toinen vauva tuli jo ennen laskettua aikaa”.
Tällaisia kokemuksia kuulin ennen synnytykseni lähenemistä ja toivoin, että itsellänikin tulisin olemaan nopeampi ja helpompi synnytys ensimmäiseen verrattuna. Toiveena ennen synnytystä oli myöskin, että
Sietäisin kipua paremmin, enkä välttämättä tarvitsisi epiduraalia, koska viime synnytyksessä puudute ilmeisesti hidasti synnytyksen etenemistä ja vaikeutti erityisesti ponnistusvaihetta
Synnytystä ei tarvitsisi käynnistää tai tehdä sektiota, paitsi silloin jos vauva on selvästi isompi kuin esikoinen
Kaikkiaan koko raskaus oli sujunut hyvin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin. Kun luin vuonna 2020 kirjoittamiani raskauspostauksia, tuntui, että jokaisen niistä olisin voinut kirjoittaa myöskin vuonna 2023. Tosin jonkin verran eroa oli raskauden seurannassa. Toisen vauvan kanssa oli vähemmän kätilötapaamisia, mutta toisaalta enemmän tutkimuksia, koska minulla epäiltiin raskausdiabetestä ensimmäisen vauvan syntymäpainon takia (4,59 kg). Vuonna 2020 korona-aikaan sokerirasitustestiä ei tehty loppuun asti, vaan otettiin ainoastaan yksi verikoe yön yli paastoamisen jälkeen, joten mahdollista oli, että minulla olisi ollut tuolloin diagnosoimaton raskausdiabetes ja sen vuoksi vauvasta oli tullut isokokoinen.
Tällä kertaa tehtiin sokerirasitustesti kahdesti ja kävin myös ylimääräisissä ultrissa viikoilla 35 ja 39. Molemmissa verikokeissa arvot olivat hyvät ja ultratutkimuksissa sikiön vartalon mittasuhteet sopusuhtaiset. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän vaikutti siltä, että vauva tulisi kuitenkin olemaan isokokoinen – mitä ilmeisemmin meillä on vain geneettinen taipumus saada kookkaita vauvoja. Viimeisessä ultrassa painoarvio oli noin 4 kg. Vauva oli kuitenkin hitusen alemmalla käyrällä kuin isoveljensä ja kiltisti pysytellyt optimaalisessa synnytysasemmossa viikkotolkulla (kun taas veljensä oli avotarjonnassa), joten mahdollisuudet helpompaan synnytykseen olivat olemassa.
Synnytyksen käynnistyminen
Äitiysvapaalle jäin raskausviikolla 37. Ensimmäiset kolmisen viikkoa sujuivat mukavasti, mutta lasketun ajan lähestyessä jaksaminen alkoi olla koetuksella. Maha oli valtavan kokoinen ja tuntui, että vauvan sai oikein nostaa puolelta toiselle, kun yöllä vaihtoi kylkeä. Heräilin usein kolmen ja kuuden välillä ja lähestyvä synnytys jännitti, varsinkin venyminen yliajalle.
Raskauspäivälle 41+1 minulle oli varattu yliaikaiskontrolli, jossa vauvan koko oli tarkoitus ultrata taas kerran ja lääkärin ehdottaa koon perusteella jatkotoimenpiteitä. Olin itsekin vähän epävarma sikiön isosta koosta. Mietin, oliko ihan hullu päätös odotella näille viikoille ja olisiko pitänyt pyytää sairaalakäynnistystä jo paljon aikaisemmin. Pelkoni kuitenkin oli, että kroppani ei olisi ollut valmis synnyttämään ja käynnistys olisi tuottanut kivuliaammat supistukset. Toiseksi minua mietitytti se, että käynnistäminen voi joskus vaatia vuorokausien oloa sairaalassa, ja sinä aikana en pystyisi olemaan esikoisen kanssa ollenkaan tekemisissä.
Kokeilinkin lasketun ajan tienoilla kaikki sairaalan ulkopuolella toteutettavat synnytyksenkäynnistämiskeinot akupunktiosta taateleihin, mutta totesin ne ainakin omalla kohdallani ihan huuhaaksi. Lupaavasti säännöllistyviä harjoitussupistuksia kyllä oli, samoin selkäkipua, joten synnytys oli selvästi lähellä ja alkamassa, kun aika olisi.
Viikolla 40+2 heräsin yöllä muutamaan oikeaan supistukseen, tismalleen samana raskauspäivänä kuin esikoiseni kanssa. Siitä aavistelin, että itse synnytyskin voisi käynnistyä rv 41+0, kuten viimeksi. Tuonakaan päivänä ei kuitenkaan tapahtunut mitään, mutta iltaa kohti alkoi irrota hieman limatulppaa, joten aavistelin, että synnytys on tosi lähellä. Samana päivänä oli silmiini ikävästi iskenyt todella paljon rähmivä silmätulehdus, joten ihan elämäni kunnossa en tuolloin ollut. Niin sitten kävikin, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä rv 41+1 alkoi viimein supistella klo 3 maissa yöllä. Juuri samana päivänä olisi ollut tarkoitus mennä sairaalaan ultrattavaksi yliaikaiskontrolliin, tismalleen kuten kävi esikoisenkin kanssa. Viime kerrasta viisastuneena soitin kätilölle ja peruin yliaikaiskontrollin, jotta saatoin keskittyä lepäämään kotona ja odottelemaan supistusten tihenemistä.
Klo 6 – 21: Odottelua kotona
Noin klo 6:00 asti aamulla maltoin pysytellä sängyssä ja otin supistuksia kyljelläni vastaan välillä torkahdellen. Sen jälkeen kävin herättämässä Tommin ja saateltiin esikoinen noin kahdeksan maissa päiväkotiin. Olo oli toiveikkaan innostunut, vaikka noin tunnin välein jouduinkin pyyhkimään silmiäni rähmätöhnästä vanulapuilla. Kulutin aikaani syömällä kaapin perukoille säilömääni Lindtin suklaata ja juomalla urheilujuomaa. Katsoin myös tälläkin kertaa tv:stä Master Cheffiä – sopiva synnytysohjelma, ei liikaa stressaavia tapahtumia ja hyvä meininki. Välillä makoilin sohvalla, kun supistuksiin tuli pidempi väli ja kuuntelin musiikkia. Pyysin Tommia laittamaan selkääni TENS-laitteen, joka mielestäni vaimensi ihan hyvin supistusten korkeinta kipukohtaa.
Esikoisen hoitoon synnytyksen aikana olimme varautuneet siten, että meillä oli neljä eri kaveria päivystämässä eri öinä tai niinä aikoina, kun hän ei olisi päiväkodissa. Tälle päivälle sattuneelle kaverille varoiteltiin, että hän saattaa joutua hakemaan L:n päiväkodista klo 16-17 maissa ja toiveemme oli, että jo sitä ennen olisimme sairaalassa. Iltapäivällä noin kahden aikoihin supistukset olivat kuitenkin laantumaan päin ja väliin tuli 30 minuutinkin taukoja, joihin pystyi jopa torkahtamaan väliin. Sovittiin, että katsotaan myöhemmin illalla tilannetta uudelleen. Myös kätilö kyseli, että missä mennään ja laitoin hänellekin päivitystä asiasta.
Iltaa kohden supistukset taas säännöllistyivät, mutta tulivat edelleen vain noin viiden minuutin välein. Tuntui, että kestin vielä ihan hyvin kotona, mutta edessä oli pitkä yö ja pohdin, milloin oikein olisi hyvä aika lähteä sairaalaan. Epäilin, etten pystyisi olemaan ainakaan aamuun asti kotona. Esikoisen hoidossa avustavalla kaverillani olisi seuraavana päivänä normaalisti töitä, joten mietin, ettei hänellekään ole kovin kiva nukkua paria tuntia omassa kotonaan ja siirtyä sen jälkeen meille keskellä yötä. Muistin myös hyvin, miten ankealta viime synnytyksessä tuntui viettää juuri yö kotona alati tihenevien supistusten kanssa. Lopulta päädyin soittamaan kätilölle ja hänen neuvonsa mukaan päätettiin lähteä noin klo 21 sairaalaan, jotta kaverimme saattoi rauhassa asettua taloksi ennen nukkumaanmenoa.
Klo 21:15 – 4:00 – Sairaalassa
Sairaalassa pääsin heti synnytyssaliin, mikä oli erinomainen juttu edelliskerran synnytykseen verrattuna, jolloin jouduin odottelemaan pitkään saliin pääsyä. Huoneessa oli kätilöni lisäksi opiskelijakätilö. Synnytystilaa oli koitettu saada miellyttävämmäksi lisäämällä jouluvaloja, jotka kuitenkin välkkyivät häiritsevästi eikä missään ollut kaipaamaani isoa jumppapalloa. Kotona muodostunut synnytyskupla räsähti rikki, harvenevat supistukset alkoivat tuntua kipeiltä ja tuli jotenkin epätoivoinen ja liian tietoinen fiilis, että tässäkö tilassa nyt pitäisi synnyttää. Valoja säädettiin ja isompi pallo haettiin jostain huoneeseen. Kävin kokeilemassa suihkuhuonetta, jossa oli kaksi vanhanaikaista suihkua, joista piti veivata punaista ja sinistä ruuvia erikseen. Sopivan lämpöisen veden löytämisen vaikeus raivostutti ja viimeisetkin supistukset kaikkosivat jonnekin. Auki pitämästäni suihkunovesta vyöryi sisään kylmyys, joten suljin sen, mutta siltikään ei tuntunut hyvältä. Olin harmissani siitä, ettei sairaalassa ollut allasmahdollisuutta ollenkaan.
Tulin pois suihkusta ja pyysin kätilöä tsekkaamaan avautumisen. Olin vasta noin 3cm auki. Kätilö ehdotti, että menisin pariksi tunniksi kotiin, mutta se ei yhtään kohentanut synnytystunnelmaani, koska kipeitä supistuksia kuitenkin oli ja viimeisin haluamani asia niiden kanssa oli lähteä keskellä yötä haahuilemaan ympäriinsä. Kyselin, pitäisikö vedet rikkoa, mitä en pohjimmiltani toivonut vielä tässä vaiheessa, mutta toisaalta halusin nopeampaa edistystä synnytykseen. Kätilö kuitenkin ehdotti vielä odottamaan ja katsomaan tilannetta myöhemmin. Laitoin TENS-laitteen takaisin ja nappikuulokkeet korviini. Kuuntelin synnytysmeditaatiota ja valitsemaani musiikkia ja aloin hiljalleen päästä takaisin tunnelmaan.
Supistukset tuntuivat tässä vaiheessa aika ikäviltä, joten päätin mennä takaisin suihkuun ilokaasun kanssa. Tällä kertaa en antanut vanhanaikaisten vempulahanojen häiritä. Suihkuja oli oikeastaan kaksi – pään yläpuolelta valuva vesi toisella seinustalla ja vastakkaisella seinustalla letkullinen suihku osoitinpäällä. Molemmista piti säätää veden lämpötila erikseen, mutta lopulta sain järkevän lämpöistä vettä. Toinen suihku helpotti kiputuntemuksia selässä ja toisella osoitin aina kohdun yläosaa ja alaosaa supistuksen edetessä, samalla kun hengitin ilokaasua. Välillä istuskelin tuolilla ja välillä seisoin.
Pimeässä suihkuhuoneessa pääsin takaisin synnytyskuplaani. Jatkuva terävän kivun tuntemus hävisi. Tunsin oloni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Tunteja kului hypnoottisessa tilassa kuulostellen supistusten rytmiä. Opin ennakoimaan milloin seuraava oli tulossa, mutta välillä rytmi muuttui ja tilalle tuli tauko. Tuolloin istuin penkille odottamaan ja yleensä taukoa seuraava supistus olikin sitten paljon voimakkaampi. Epäilin, että vauva mahdollisesti muutti asentoaan näissä taukoa seuraavissa supistuksissa, ainakin sen suuntaista liikettä tuntui vähän kaikkialla keskivartalossani. Jossain vaiheessa jopa laulelin itsekseni ja käänsin toisen suihkuista kokonaan pois, koska kohina tuntui ylimääräiseltä ja tajusin pärjääväni ilman. Aina välillä kätilö tai harjoittelijakätilö kävivät kuuntelemassa vauvan sydänääniä ja mittaamassa ruumiinlämpötilaani. Varsinkin kuumemittarin käyttö tuntui ylimääräiseltä häslingiltä, kun olin ihan varma, ettei minulla ainakaan mitään kuumetta ole. Annoin kuitenkin kiltisti mittailla ja sen jälkeen vaivuin takaisin suihkumaailmaani.
Kului tunteja. Hiljalleen suihkuhuone alkoi muuttua ahdistavan kuumaksi ja jouduin juomaan paljon nestettä. Kuinkahan kauan tätä jaksaa ja missä vaiheessa oikein mennään, mietin. Mistä tiedän, milloin ja miten pitää ponnistaa? Syntyykö vauva tänne kovalle kaakelilattialle? Jossain vaiheessa alkoi tuntua hieman epämiellyttävältä tuntuvaa pullottavaa fiilistä alapäästä. Ehkä kohdun kalvot? kätilö arveli. Kätilö ja opiskelija kävivät välillä paikalla ja kyselivät, että tuntuuko jo painetta peräpuolella? Kysymykset ottivat päähän, koska mielelläni olisin vastannut kyllä, mutta vastaus oli selkeä ei ja tuntui, että vaikka supistuksia oli jo jatkunut ties kuinka pitkään, tuntemukset olivat samaa, samaa, samaa eikä nopeaa edistystä tapahtunut.
Sitten, aamuyöstä noin neljän aikaan väsähdin. Olin ollut noin viitisen tuntia suihkussa ja silti olin tässä vaiheessa vain noin 5-6 senttiä auki. Tulin hytisevänä takaisin synnytyssaliin. Koitin hetken löytää tapaa hallita supistuksia synnytyssalin puolella. Koitin roikkua Tommissa, jatkoin ilokaasun käyttöä, koitin makoilla kyljelläni, mutta jotenkin en ympäristönvaihdoksen jälkeen enää pärjännyt kivun kanssa. Tässä vaiheessa altaaseen siirtyminen olisi ollut mainio juttu, mutta sitä vaihtoehtoakaan ei ollut tarjolla. Totesin, että oli aika pyytää epiduraalia.
Klo 5 – 12:30 Puudute
Suurin syy, miksi koitin ensin pärjäillä ilman epiduraalia, oli viime synnytyksen hidastuminen puudutuksen jälkeen ja se, etten tuntenut enää ollenkaan supistuksia. Tunnottomuus on muutoin ihan hyvä juttu, mutta ikävä siinä vaiheessa, kun pitäisi ponnistaa, eikä edes tunne ponnistusta avustavaa supistusta. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli tulokseton puolitoistatuntinen, joka turmeli aika tavalla lantionpohjaani ja vauva piti lopuksi avustaa ulos pihdeillä.
Epiduraalin hyvä puoli on mahdollisuus saada pitkän synnytyksen keskelle lepoa. Nyt todellakin kaipasin unta, olin kypsä kipuihin ja molemmat silmäni olivat muurautuneet rähmästä umpeen. Anestesialääkäriä ei muistaakseen tarvinnut kovin pitkään odotella, mutta yleisessä häslingissä meni jonkin aikaa, joitain maskeja ja välineitä oli ilmeisesti hukassa. Jouduin istumaan sairaalasängyssä ikävässä asennossa supistusten kannalta ja minulle lueteltiin liuta riskejä, jotka piti kuunnella ja sen jälkeen antaa suullinen hyväksyntä epiduraalin laittoon. Tämä kaikki tuntui tosi turhalta ja olisin mielelläni kelannut kohdan siihen pisteeseen, että saan piikin selkääni. Itse laitto oli tuttua puuhaa jo viime kerrasta, eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä paikoillani sillä uhalla, että piikki sujahtaakin ihan väärään paikkaan. Tosin kanyylia laitettaessa taisin heilauttaa kättäni sen verran, että laitto epäonnistui ja sain isot mustelmat jälkikäteen. Toinen kerta onnistui paremmin. Kätilön oli tässä vaiheessa tarkoitus puhkaista myös lapsivesi, mutta totesikin, että kalvot ovat jo ilmeisesti puhki ja vettä on tullut pieninä hulauksina pitkin synnytystä. Ihmettelin tätä hieman, kun viimeksi olin saanut hienon POKS -kokemuksen kalvojen puhjetessa, mutta toisaalta tunsin itsekin, että välillä taisi jo valua ulos lapsivettä. Hiljalleen epiduraali alkoi vaikuttaa ja pääsin kyljelleni lepäämään. Nukahtelin muutaman tunnin ajan ja oli ihanan rentoa odotella tapahtumien etenemistä.
Kello 10 aikoihin aamulla kätilö vaihtui ja taisin olla edelleen vasta noin 8 cm auki. Tässä vaiheessa patisteltiin ylös sängystä istumaan, jotta synnytys etenisi. Olin nauhalla mahan kiinnitetyssä sydänkäyrämonitorissa kiinni ja sydänäänet hävisivät, kun vaihdoin asentoani istualleen. Kätilö ei millään onnistunut löytämään ääniä uudessa asennossa, joten jouduin lopulta palaamaan takaisin oikealle kyljelleni. Myöhemmin kokeiltiin asennonvaihtoa uudelleen ja silloin onnistui paremmin. Sydänkäyrämonitorin kanssa oli synnytyksen aikana useampaan kertaan säätöä, eikä se millään meinannut pysyä kunnolla supistelevassa vatsassani kiinni, jos vähänkään yritin liikkua, joten ikävä ja epäkäytännöllinen kapistus oli se.
Klo 12 mennessä avautuminen oli taas jonkin verran edennyt, mutta vieläkään en ollut vaadittavaa 10cm auki. Nyt kutsuttiin ensimmäistä kertaa huoneeseen lääkäri paikalle konsultoimaan. Ilmeisesti lääkärin kanssa oli kommunikoitu aikaisemminkin, mutta huoneen ulkopuolella. Tämä oli mielestäni ihan hyvä parannus edelliskertaan, jolloin lääkärit ravasivat huoneessa useampaan kertaan avautumisvaiheen aikana, enkä saanut niin rauhassa levätä. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja tuomio kuului, että poika oli avotarjonnassa, tulossa alaspäin leuka ylhäällä, eikä siksi mahtuisi kunnolla laskeutumaan. Lisäyllätyksenä kätilö oli väärin arvioinut aikaisemmin kalvojen olleen jo puhjenneet. Lapsivesi oli enimmäkseen mennyt, mutta joku kalvojen sisällä ollut vesimollukka oli jäänyt vielä tielle hidastamaan edistymistä. Lääkäri ehdotti, että käännetään poika ympäri ja puhkaistaan loput kalvoista.
Tässä vaiheessa kelailin, miten koko synnytys tähän asti oli ollut lähes kopio esikoisen synnytyksestä. Vahvasti epäilin, että tämäkin tulisi päättymään joko vauvan vetämiseen ulos pihdeillä tai sitten sektioon. Viime synnytyksessä esikoinen oli myöskin avotarjonnassa ja lääkärit ehdottivat ihan samalla tapaa vauvan kääntämistä ympäri. Esikoisen synnytyksessä käännöstä koitettiin peräti kaksi kertaa kahden eri lääkärin toimesta, mutta molemmilla kerroilla tuloksetta – siksi tällä kertaa meinasin ensin kieltäytyä koko yrityksestä ja selitin, kuinka se oli ollut turhaa viimeksi. Tämän kertainen lääkäri ei kuitenkaan epäröinnistäni hätkähtänyt ja selitti, että todennäköisesti viimeksi käännöstä yritettiin vauvan ollessa jo liian alhaalla. Nyt oli vielä mahdollista työntää vauvaa ylöspäin ja saada siten lisää tilaa käännökselle. Niinpä siis päätettiin tehdä. Epiduraalia lisättiin annos ja vauva käännettiin onnistuneesti alakautta ympäri. Samalla loput kalvot puhkaistiin. Mikään erityisen miellyttävä toimenpide ei ollut, muttei myöskään jäänyt mieleen kivuliaana.
Lääkäri sanoi tulevansa noin tunnin päästä katsomaan uudestaan, joko silloin voisi jo ponnistaa. Jäin odottelemaan skeptisenä tilanteen edistymistä ja ajattelin edelleen, ettei tästä tule yhtään mitään.
Klo 12:30 – 13:30 Syntymä
Lääkärin käynnin jälkeen minut patisteltiin taas istuma-asentoon, jotta vauva laskeutuisi takaisin alas. Vaivalloisesti vaihdoin asentoa. Samalla supistukset alkoivat tuntua omituisen voimakkaina, aivan kuin epiduraalin vaikutus olisi hiljalleen lakkaamassa. Yhtäkkiä tuntui, kuinka koko kroppa heräsi ja poltot olivat yhä voimakkaampia ja voimakkaampia. Tätä muutosta kesti joidenkin supistuksien ajan ja sen jälkeen ällistyksekseni tunsin, kuinka koko keskivartalo alkoi itsekseen työntää vauvaa ulos valtavalla voimalla.
He’s coming! Pääsin viimein huutamaan kätilölle lähes uskomatta itsekään tapahtunutta. Kätilö ei myöskään ollut ollenkaan tilanteen tasalla – niin yllättäen kaikki tapahtui – ja sählätessään onnistui taas kadottamaan vauvan sydänäänet. Ponnistavat supistukset jatkuivat ja kätilö parka yritti löytää sykettä. Monitorin painaminen supistelevaan mahaan tuntui todella piinaavalta sen kaiken muun keskellä. “Stop it!” huusin kätilölle ja koitin lievittää valtavia polttoja ilokaasulla. Lopulta pää alkoi olla lähettyvillä ja kätilö painoi hälytysnappia saadakseen apua, koska sydänääniä ei vieläkään kuulunut. Huoneeseen pelmahti valtaisa joukko ihmisiä, joita en tässä vaiheessa erityisemmin rekisteröinyt, koska silmät kiinni yritin keskittyä pärjäämään kivun kanssa, joka oli repivintä tähän mennessä. Sain ohjeistusta kanavoida valtavaa kehosta tulevaa voimaa alaspäin vauvan ulossaamiseksi. Onneksi olin katsonut pari hypnosynnytysvideota, koska tässä kohti hoksasin, miten erilainen “kynttilää sammuksiin puhaltava” hengitystekniikka auttoi todella paljon. Tosin kynttilän sijaan koitin vähintäänkin sammuttaa pientä tulipaloa, niin kovaa keuhkoistani jouduin puuskuttamaan ilmaa ulos koko kapasiteetin voimin. Sen jälkeen pää alkoi syntyä ja uusi kipupiste oli erittäin kiristävä tunne alapäässä. Tähän auttoi hieman lukemani vertaus pään vetämisestä poolokauluksen läpi. Kätilö kysyi, haluanko koskea päätä. Venytys tuntui äärimmillään ja ajattelin, että ehkä puoli päätä jo olisi ulkona. No, koskettaessani todellisuus oli vasta hieman pilkottava päälaki. Ei auttanut, kun jatkaa ponnistamista.
Pään synnyttämisessä kului useampi supistus. Välillä ihan hetkeksi kiristyksen tunne lakkasi supistusten välissä kudosten venyessä, mutta sitten mieleen hiipi uusi pelko. Mitä jos supistukset yhtäkkiä loppuvat, eikä seuraavaa vaan tule? Mitä jos pää jää jumiin? Kätilökin vähän hoputti, että pään syntymisessä on kestänyt aikansa ja pitäisi koittaa ponnistaa itse mukana voimakkaammin. Vauvan syke oli kuitenkin ollut koko ponnistuksen ajan tasainen, joten ilmeisesti mitään hätää tilanteessa ei ollut. Lopulta oli helpotus kuulla sanat seuraavalla supistuksella pää syntyy ja niinhän siinä kävikin. Viimeisellä supistuksella sain sitten loputkin vauvasta ulos. VIHDOIN! Kuulin parkaisuäänen ja pian pitkä, täydellisen pinkki ja valmis vauva aseteltiin vierelleni. Nauroin ja hihkuin ilosta! Miten ihanaa oli tavata minihenkilö viimein niin monen kuukauden odotuksen jälkeen!
***
Siitä iltapäivästä alkoi meidän perheemme elämä nelihenkisenä. Synnytyksen loppuosio sujui sutjakkaasti, kun vauva lepäili vieressäni. Istukka tuli ulos hyvin kokonaisena kimpaleena ja pari pienehköä repeämää piti tikata. Vauvan kääntänyt lääkäri kävi katsomassa ja sanoi tyytyväisen oloisena, että asiathan etenivätkin vauhdilla. Isoveli käytiin hakemassa päiväkodista katsomaan vauvaa ja hän oli tosi innoissaan ja ilahtunut uudesta perheenjäsenestä. Sen jälkeen vauva mitattiin ja punnittiin ja kaikessa oli ihana kiireettömyyden tuntu. Vauva oli yllättäen esikoistaan isompi, vaikka vaikuttikin aluksi pienemmältä – 59cm pitkä ja 4,69 kg. Jännästi sitä vaan unohtaa, kuinka rimpuloita vastasyntyneet ovat. Lopulta Tommi ja esikoinen lähtivät kotiin ja minut ja vauvat kärräiltiin sängyssä osastolle lepäilemään. Oikea jalkani oli vielä hieman epiduraalista puuduksissa, mutta muuten oloni oli tosi hyvä, paljon parempi kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen, ja pääsin jo samana iltana jalkeille.
Kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvät fiilikset. Muistan kyllä muutaman kerran ajatelleeni vaikeiden hetkien aikana, että miksi hitossa en ottanut sitä käynnistystä aikaisemmilla viikoilla tai suunniteltua sektiota. Jännästi kipukokemus kuitenkin unohtui pian synnytyksen jälkeen ja yhtäkkiä saman homman olisi valmiina tekemään uudelleen. Alkuperäisistä toiveistani toteutui lähinnä toive numero 2, mutta epiduraali toimi tällä kertaa tosi optimaalisesti ja oli ehdottomasti tarpeen. Sen verran pitkäkestoista puurtamista nämä synnytykseni tuntuvat olevan.
Synnytyssali, joka vei hetkeksi synnytysfiiliksetLopputulos <3
Tasan kolme vuotta sitten klo 3.06 yöllä saapui maailmaan mitä mainioin minihenkilö. Tänään oli siis henkilön synttärit, jotka sujuivat oikein leppoisissa merkeissä. Aamupalaksi poika sai toivomuksensa mukaisesti pinaattilettuja. Sen jälkeen käytiin uimakoulussa, hampurilaisilla ja SciTechissä (paikallinen Heureka). Iltapäivästä vielä puhallettiin kolme kynttilää ja syötiin mansikkakakkua.
3-vuotiaamme on ollut pari kertaa päiväkotikavereidensa juhlissa ja koitti sen vuoksi jokunen viikko sitten verbaalisesti ja hyvin oma-aloitteisesti kutsua synttäreilleen koko päiväkotiryhmän, hoitajat mukaanlukien. Hän kuitenkin ehti onneksi unohtaa toiveensa ennen h-hetkeä (tai sitten uskoi vanhempiensa vakuuttelut siitä, että nyt ei ole paras hetki järjestää isoja juhlia) ja tyytyi mielellään vähän pienempiin juhliin. Myöskin pikkuveli pysytteli kiltisti kohdussa, eikä muuttanut päivän suunnitelmaa syntymällä samana päivänä kuin isoveljensä.
Olen nyt viikolla 36 raskaana ja alkaa olla aikamoinen suoritus lyllertää ympäriinsä hoitamassa asioita. Maha on nukkuessa tiellä, äitiysvaatteetkaan eivät oikein enää mahdu päälle, liitoskivut vaivaavat satunnaisesti, mutta välillä kovastikin vihlaisten, eniten noustessa makuulta tai istualtaan ylös seisomaan. Perjantaiyönä pohje kramppasi niin lujaa, että lihas on vieläkin kipeä. Noin yleisesti ottaen olo on väsynyt ja raihnainen, kun en saa enää helposti unta, jos satun keskellä yötä heräämään. Tosin muutaman yön olen satunnaisesti nukkunut tosi hyvin ja ollut yllättävänkin toimintakykyinen ja pirteä koko päivän.
Onneksi töitä on enää jäljellä vain viikon verran ennen lomalle jäämistä. Yhtäkään päivää yli viikon en enää jaksaisi ja nytkin olen vähän rajoilla. Tämän vuoden puurtaminen on kuitenkin kannattanut – tulin juuri töissä valituksi yhdeksi vuoden parhaista työntekijöistä – mikä tuntui tosi hyvältä ja itsevarmuutta vahvistavalta tunnustukselta, kun en ole tuota nykyistä rooliani kovin pitkään tehnyt. Valintaan liittyvä gaalailta olisi noin viikkoa ennen laskettua aikaa, joten saa nähdä, kykenenkö sinne menemään.
Pinaattilettuja, nam. Täällä tulee kyllä harvemmin syötyä, kun ei saa kaupasta einesversioita ostettua. SciTechissä on viihtyisä lasten leikkihuone, josta löytyy junarata ja muuta mukavaaAustralian talvi, kylmyys sisällä ja koko kesäkuun ja osin heinäkuunkin kestänyt flunssakausi ei ollut tänäkään vuonna erityisen miellyttävä vuodenaika. Siispä mieltä lämmittää kovasti, kun ulkona alkaa jo näkyä kevätkukkia ja säätkin ovat paranemaan päin
Vietimme kesäkuussa Balilla viisi päivää. Nyt heinäkuun lopulla matka on haalistunut muisto vain ja mielelläni lähtisin uudestaan lomailemaan vaikka heti huomenna. Raskausmahan kanssa taapertaminen alkaa käydä voimille ja vielä olisi kuusi viikkoa töissä sinniteltävää.
Melkein koko Perthin talven ajan olemme taas jatkuvasti olleet sairaana. Lapseen tuntuu tarttuvan flunssa päiväkodista joka toinen viikko, mikä sitten tarttuu myös muuhun perheeseen. Balillelähtöviikko ei ollut poikkeus ja juuri ja juuri ehdimme saada hengitystiet sen verran kuntoon, että uskalsimme astua lentokoneeseen. Vähältä tosin piti, että koko lennolle pääsimme. Check inissä vaadittiin raskaustodistus, jossa piti olla lasketun ajan lisäksi lause siitä, että raskaus on ollut “uncomplicated” ja että henkilö on “fit for flight”. Todistus löytyi, mutta vaaditut sanamuodot puuttuivat. Sain kätilön kiinni puhelimitse, mutta hän sanoi todistuksen kirjoittamiseen menevän ainakin 20 minuuttia. Meillä oli 30 minuuttia aikaa ennen check inin sulkeutumista. No, kun todistusta ei 20 minuutin jälkeen kuulunut, avasin lopulta kätilön aiemmin kirjoittaman todistuksen Wordilla ja korjailin siihen vaaditut sanamuodot. Näin lopulta pääsimme koneeseen viime tipassa kuulutusten saattelemana. Kätilön todistus tuli vasta perille, kun istuimme koneessa, joten sen odottelu olisi jättänyt meidät lennolta.
Matkaan siis pääsimme! Balille lentää Perthistä 3h 40min, mikä on täkäläisissä etäisyyksissä lyhyt matka ja siispä onkin hyvin suosittu lomakohde Aussien keskuudessa. Monet lapsiperheelliset varaavat all inclusive resortin, mutta me päädyttiin Air BnBhen omalla pienellä uima-altaalla. Lapsi viihtyikin ihan hyvin altaan portailla polskutellen nuo päivät, kun lisäksi kierreltiin Seminyakia, käytiin rannalla ja rantaclubilla Potato Headissa ja Mrs Sippyssä, joista löytyi lisää uima-altaita ja ruokailumahdollisuuksia. Balin sisällä ei juurikaan tällä kertaa reissattu, koska melkein kaikkialle olisi ollut noin tunnin ajomatka ja flunssa iski uudelleen perillä altaassa lillumisen ja yöllä päällä olleen ilmastoinnin seurauksena – poskiontelotulehduksen kera. Syöminen ja lepäily tulivat siis tarpeeseen. Kotimatka takaisin sujui ihan oksti, mutta Perthissä kesti yli kaksi viikkoa nuiva olo ja paineen tuntu poskionteloissa, eli on tässä parempiakin aikoja nähty. Nyt on kumminkin suhteellisen terve olo ja vuodenaika lämpenemään päin, joten jospa tämä tästä.
Toukokuu on syntymäpäiväkuukauteni ja siitä viikko eteenpäin vietetään äitienpäivää. Pari viikkoa sitten lapseni kutsuttiin myös ensimmäistä kertaa päiväkotikaverin 3-vuotissynttäreille, joten juhlimista on riittänyt. Päiväkotikaveri ei tainnut olla lapseni lähimpää kaveripiiriä, mutta kiva ele kuitenkin kutsua koko ryhmä. Ihan koko yli 10 henkinen joukko ei sentään ollut kutsuun tarttunut, mutta muutama muukin päiväkodin vanhempi tavattiin juhlissa.
En ole varma millä kaavalla lasten synttärijuhlat Suomessa nykyisin etenee. Mielessäni kuvittelen mansikka-kermakakkua, sipsejä, karkkia ja ehkä jokin leikki, vaikkapa ongintaa? Täällä juhlissa ensin minglataan ja tarjoillaan juomia. Alkoholi on ihan yleisesti hyväksytty aikuisten vaihtoehto lastenkin synttäreillä, tosin nämä viimeisimmät juhlat olivat holittomat. Paikalle ei tarvitse tulla tasan sillä kellonlyömällä kun on kutsuttu, vaan juhliin tullaan joustavasti noin ensimmäisen tunnin sisällä.
Sen jälkeen syödään. Ensin tarjolla on enimmäkseen suolaista syötävää, ehkä myös jokin makea leivonnainen ja karkkia. Tyypillisiä tarjoilupöydän antimia ovat kerrosvoileivät, sushi, kevätkääryleet, minihampurilaiset, pasteijat, ym.
Sitten on ohjelmassa lisää hengailua ja lasten leikkien seurailua, kunnes koittaa päivän kohokohta eli synttärikakku. Kakku on yleensä kuorrutettu buttercreamilla, joskus käytetään myös marsipaania, mutta pelkkä kerma ei ole täkäläisessä ilmastossa suosittu valinta. Kakku lienee samanlainen ohjelmanumero kuin Suomessakin. Lauletaan Happy Birthday ja lopulta synttärisankari saa puhaltaa kynttilät sammuksiin.
Joskus juhlilla on lapsille järjestettyä ohjelmaa, esimerkiksi kasvomaalausta, ilmapalloista taiteltuja koiria, lasten pinjata tai leikki, jossa vuorotellen avataan yhteistä lahjaa käärepaperi kerrallaan ja paljastuu pieniä leluja. Tilpehööri on muutenkin ehkä isommassa roolissa kuin Suomessa. Lopuksi jokainen saa mukaansa pienen yllätyspussin, johon on yleensä laitettu karkkia ja pientä muovikrääsää. Vähän turha perinne mielestäni, mutta toisaalta oma lapsi on ollut sitten helpompi raahata juhlista kotiin sillä verukkeella, että saa sitten tutkia pussin sisältöä.
Kun rutiini jonkin asian suorittamisesta häviää, on vaikea tarttua toimeen uudelleen ja yllättäen kuluukin päiviä, viikkoja, kuukausia, jopa vuosia ilman, että saa aikaiseksi. Näin on minulla käynyt esimerkiksi kirjojen lukemisen suhteen. Mielessäni miellän itseni paljon lukevaksi, mutta sehän ei nykytilassa ollenkaan pidä paikkaansa, kun lukemistoni koostuu lähinnä Helsingin Sanomista ja Miina ja Manu -kirjoista. Tänä vuonna otin uudenvuodentavoitteekseni lukea 10 kirjaa. Storytellin testijakso auttoi hyvin ja äänikirjapalvelun avulla sain hyvän startin tähän tavoitteeseen. Kokeilujakson jälkeen lukuinto on taas hyytynyt, mutta onhan tässä vielä vuottakin jäljellä.
Tästä päästäänkin toiseen huomiota vaille jääneeseen asiaan, nimittäin blogini päivittämiseen. Viimeisimmästä postauksesta on 9 päivää vaille vuosi aikaa. Pääsiäisloma kuitenkin virkisti pääkoppaani sen verran, että jaksoin pitkästä aikaa avata oman läppärini ja päätin, että jotain ajatuksia voisi kirjoitella ylös. Onhan näitä hauska lukea jälkikäteen. Siitäkin on jo yli kuusi vuotta, kun tämän blogini aloitin. Huhuu.
Mitäs tässä vuoden aikana on sitten tapahtunut? Touko-elokuussa pääsimme viimein kauan odotetulle matkalle Suomeen! Suomessa oli ihanaa, joskin myös hyvin erilaista matkustaa vajaa 2-vuotiaan taaperon kanssa. Rajoitetumpaa siinä mielessä, ettei voinut ihan niin spontaanisti mennä paikasta toiseen kuin yleensä ja päiväuni- ja ruokailurytmiä piti jonkin verran tarkkailla. Matkustelu ympäriinsä oli enimmäkseen ok, mutta 6 tunnin junamatka Kajaaniin tuntui niin rankalta, että paluumatkalla maksoin mieluusti ylimääräistä Kajaani-Helsinki -lennosta. Loppumatkasta lapsi myös sairasti jonkin verran, mikä sitten osaltaan rajoitti tapaamisia. Hyvinä puolina taaperon kanssa sai ihan erilaisen kokemuksen – nähtiin kavereita ja sukulaisia, ihmeteltiin kumisaappaita ja kuravaatteita, käytiin Hoplopissa ja lähipuistoissa, hypittiin lätäköissä, uitiin järvissä, rakastuttiin (lähi-)junalla kulkemiseen (6 tuntia oli silti liikaa!) ja ylipäätään kaikki asiat näki ihan uudella tapaa lapsen silmin. Junailun ongelmaksi muodostui leikkivaunun ihanuus ja siitä seurannut ylivirittyneisyys, joka hankaloitti päiväunille nukahtamista. Yli 20 tunnin menolento sen sijaan sujui yllättävän hyvin, kun muksu nukkui ensimmäisen pitkän lennon ja toisenkin jaksoi tv:tä katsomalla, eikä annettu edes mahdollisuutta lähteä ikkunapaikalta mihinkään vaeltelemaan. Ainoastaan Doha-Perth -paluulennolla noin neljä tuntia ennen Perthiä meinasi ahdistus iskeä sekä lapsella että äidillä, mutta onneksi vieressä istui ymmärtäväisiä vanhempia naisihmisiä, kun muksu sai pienen raivarin eikä olisi enää millään jaksanut istua loppumatkaa.
Suomen jälkeen L aloitti uudessa päiväkodissa, mikä oli aikamoinen kulttuurishokki, koska englanninkieli oli autuaasti unohtunut 3 kuukauden matkan aikana. Itselleni seurasi rankka töihinpaluu, muutaman kuukauden sairastelukierre ja sitä seurannut uupumus. Nyt 8kk myöhemmin poika puhuu kuitenkin jo sujuvaa englantia, arki rullailee paremmin, töissäkin on enimmäkseen ihan kivaa. Olen viikolla 16 raskaana, mistä on seurannut oma väsymyksensä, mutta toisaalta odotan erityisellä innolla tulevaa vuotta. Pikkuveljen ennustettu saapuminen ajoittuu syys-lokakuulle ja jouluksi pääsemme toivottavasti seuraavan kerran käymään Suomessa.
Yksi positiivinen asia menneessä vuodessa on ollut se, että Perthiin saa taas VIHDOIN JA VIIMEIN matkustaa turistitkin. Hullua, että tilanne muuttui vasta noin vuosi sitten. Nyt täällä ovat jo käyneet Tommin vanhemmat, yksi kaveri ja nykyisin Sydneyssä asuva pikkuveljeni. Jospa joku innostuisi tässä tulevan vuodenkin aikana matkustamaan.
Siinä hyvin lyhykäisyydessään menneen vuoden tapahtumia. Koitan ottaa taas tavaksi kirjoittaa vähän useammin, jos nyt ainakin kerran kuussa. Kuulemisiin!
Loppuun muutama random-kuvanen menneestä vuodesta. Joulua vietimme tällä kertaa Perthissä ja ostimme ensimmäistä kertaa ikinä oman muovisen kuusen. Ihan aitoja kuusiahan täältä ei kai saa, jotain täkäläistä lajia kyllä, mutta eihän se nyt olisi yhtään sama kuin omasta metsästä pakkaspäivänä pesuhuoneeseen sulamaan roudattu ihka aito eurooppalainen kuusi. Syyskuussa vietettiin salmiakkiteemaista piknikkiä muutaman ulkosuomalaisen kaverini kanssaKings Parkista löytyi ihastuttava luonnontilainen leikkipaikka lapsille, jossa on keskellä virtaava puro, jossa saa jopa uidakin. Tänne pitää tulla jatkossa useammin.
Terveisiä koronakaranteenista. Tai no itsehän pääsin vapaalle jalalle toissapäivänä seitsemän päivän jälkeen, mutta Tommi sai onnettomasti taudin minun oireiden parannuttua ja joutuu olemaan vielä tämän viikon eristyksissä.
Viikko sitten torstain ja perjantain välisenä yönä taapero heräsi huutamaan keskellä yötä. Mennessäni rauhoittelemaan huomasin, että lapsi on ihan kuuma ja hengittää raskaasti. Päädyin patjalle viereen nukkumaan ja seuraamaan tilannetta.
Seuraavana aamuna poika oli kuumeinen ja väsynyt. Testi saatiin tehtyä vasta iltapäivällä ja 15 minuutin odotusajasta ei tarvinnut odottaa kuin alle minuutin ajan testiviivan ilmestymistä. Samana iltana lapsi alkoi kuitenkin selvästi virkistyä ja kuumekin laski pois. Seuraavina päivinä oli vähän äänessä käheyttä, mutta ei muita päällepäin näkyviä oireita.
Olin varma, että saisin itsekin tartunnan ja niinpä lauantaina alkoikin kurkkukipu, joka kesti tiistai-iltaan asti. Sen jälkeen keskiviikon ja torstain aivastutti kovasti ja nenä kutisi ja vuoti. Omalla kohdallani omikron ei kuitenkaan ollut normiflunssaa pahempi – itseasiassa jopa siedettävämpi, koska räkäinen vaihe kesti vain pari päivää. Vastapainoksi kurkkukipu oli kovempi ja tuntui alempana. Samoin oli välillä inhottavaa, hetkellistä suun ja silmien kutinaa ja lievää päänsärkyä.
Vaikeinta tässä koronataudissa ei meidän kohdalla olleet oireet, vaan viikon karanteenimääräys. Yksin tai kaksin puolison kanssa eristys olisi mennyt kohtuullisen mukavasti vaikka tv:tä katsellessa, mutta taapero muuttui pieneksi monsteriksi, kun ei päässyt ulos vapaasti juoksentelemaan. Tylsistyneenä tuli mieleen kaikkia uusia, “kivoja” leikkejä, kuten kissojen jahtaaminen, kissan hännän vetäminen, kamikaze-syöksy portaisiin vanhempien silmien välttäessä, raapimispuuhun kiipeily ja mitäköhän vielä. Kun siihen lisäksi koitin tehdä puolikuntoisena töitä, niin vieläkään en ole toipunut viime viikon rääkistä. Onneksi tuohon loppuun tuli pääsiäisloma ja ensi viikollakin on yksi ylimääräinen vapaapäivä, niin saa edes vähän levätä. Puuh.
Nyt on suunnilleen kuukausi meidän Suomen reissuun ja sitä odotellaan jo kovasti. Ihan kohta siellä!
Tämän verran oli onneksi tilaa juosta etupihalla. Näistä laatoista otettiin kaikki ilo irti
Tylsistymisen ehkäisemiseksi tuli tehtyä kaikenlaisia eriskummallisia asioita, kuten värjättyä riisiä
Linssileikit viihdyttivät (ja sen jälkeen oli kiva siivota takapihan tekonurmea puhtaaksi linssimönjästä)
Hei hei hei. Monta iloista asiaa tapahtunut sitten viime kirjoituksen.
Ensinnäkin rajat avattiin, vihdoin ja viimein! Länsi-Australian rajat olivat koronan vuoksi kiinni melkein 700 päivää. Maailman toiseksi syrjäisin kaupunki kun on mahdollista eristää muulta maailmalta, ja pandemian alkuvaiheessa tämä olikin tehokas tapa ehkäistä sairaaloiden ylikuormittumista. Kahden maan kansalaiselle tuo laki tuotti kuitenkin surua ja harmia lähes kahden vuoden ajan. Rajojen piti alkuperäisen suunnitelman mukaan avautua jo helmikuussa, mutta hallitus jänisti omikronin vuoksi ja päätti siirtää rajojen avaamista “hamaan tulevaisuuteen”. No, omikron ei jäänyt odottelemaan lupaa, vaan ihan itsenäisesti lähti leviämään ja lopulta rajoja ei ollut enää järkeä pitää kiinni, kun luvut alkoivat olla sitä luokkaa, mitä muualla maailmassakin. Siispä Suomireissu toukokuusta elokuuhun näyttää toteutuvan ja pääsen samalla kerrankin toteuttamaan haaveeni olla lähes koko Australian talven ajan nauttimassa pohjoisen pallonpuoliskon kesäsäästä. Mahtavaa! 7 viikkoa vielä, en malta odottaa!
Toiseksi, sain uuden pestin töissä. Olen jo monta kuukautta pyöritellyt mielessäni, että jotain vähän haastavampaa hommaa voisi tehdä, mutta mitä. Nyt on sitten haastetta kerrakseen, kun hain ratkaisuarkkitehdiksi. Kolmas viikko menossa uudessa roolissa ja aika hurjasti saa taas oppia uutta, stressitasot työpäivän aikana ja jälkeenkin ovat maksimissaan ja on pitänyt olla itselleen tiukka siinä suhteessa, ettei ala ylitöillä kompensoida alun kompurointeja ja tulisi välillä levättyäkin. Onneksi lomaa on kohta tiedossa, niin jaksaa vääntää. Toivottavasti tämän homman oppii noin vuodessa sen verran hyvin, ettei tarvitse ihan näin tuskanhiki otsalla ja aivot solmussa olla jokaisen työpäivän jälkeen, tai jos ei, niin aina on mahdollisuus vaihtaa takaisin helpompiin juttuihin.
Lopuksi vielä taaperokuulumisia. Lapsonen on taas kasvanut huimasti ja puhua pulputtaa enemmän tai vähemmän asiaa, satunnaisesti jopa monen sanan lauseita. Hän on myös omasta mielestään iso ja itsenäinen, henkiseltä iältään jo ainakin kolme vuotias. Ei haluaisi enää millään nukkua pinnasängyssä, koska sinne ja pois ei pääse itse. Myöskin rattaat ovat käymässä turhaksi kapistukseksi, koska poikanen haluaa mieluiten kävellä, ja hyvä tietysti niin. Kasvattaa myös äidin pinnaa, kun pitää jokainen kivi ja keppi tutkia matkalla tarkasti sekä testata jokaisen kaivonkannen kestävyys.
Brunssipannukakku. Hyvää oli.
Testattiin, mahtuvatko vielä vauvana saadut villasukat jalkaan ja pipo päähän. Menihän ne!
