Elokuussa vietin kolmen viikon kesäloman, tai talviloman, mistä suunnasta asian haluaakaan määritellä. Suomen lisäksi houkutti lomailu muuallakin Euroopassa ja lopulta päädyimmekin varaamaan lennot Italian kautta, mikä osoittautui hyväksi päätökseksi. Lennot Perth – Italia – Suomi – Perth maksoivat vain 850 euroa ja saman hinnan joutuu usein pulittamaan myös Perth – Suomi – Perth -lennoista. Kolme ystävää Suomesta lähtivät mukaan reissulle ja viisistään vuokrasimme Toscanan alueelta majoituksen.
Italia on kyllä yksi maailman parhaista maista lomailuun. Niin herkullista ruokaa, lämmin ilmasto ja kaunis, vehreä luonto vaihtuvine maisemineen. Suurimman osan ajasta vietimme Luccan alueella, josta pääsi kätevästi sekä merenrannalle että vuoristoon.
Luccan maisemaaMerta……ja vuoriaParemman näköistä pastaa kuin edellisessä postauksessa 😉
Kolme mieleenpainuneinta asiaa Italian reissussa:
Tilattiin majoitukseemme oma kokki, joka teki meille neljän ruokalajin aterian, eikä maksanut edes maltaita. Oli muuten huikean hyvää ruokaa! Erityisesti tykkäsimme tagliatasta, jota jo kerran kokeilimme laittaa täälläkin. Namnamnamm.
Vuoret! Mulla on joku juttu noihin vuoriin. Olisi voinut majoittua ja vaeltaa enemmänkin jossain korkeammalla. Nyt kävimme vain päivällä Alto Matannassa.
Oleskelu uima-altaalla majoituspaikassamme. Kuulostaa ehkä tylsältä, mutta tuolla lomalla tuntui siltä, että pelkkä olemassaolo ilman sen kummempia velvollisuuksia tai tekemisiä tuli tarpeeseen. Oli hyvä, ettei ihan jokainen päivä ollut täynnä tehtävää ja nähtävää.
Italian jälkeen reissasin Suomeen, jossa olin vain hieman yli viikon ja siinä välissäkin tuli vielä käytyä Virossa häissä. Suomiosuus oli melkoista juoksemista paikasta toiseen, olinkohan maksimissaan kaksi yötä aina yhdessä paikassa yötä. Ensi kesälle pitää koittaa mahduttaa pidempi Suomi-jakso.
Kun lähdön aika takaisin koitti, kävikin niin, että paluulento Singaporen kautta Perthiin oli peruttu. Jouduttiin sitten odottamaan yön yli seuraavaa aamulentoa, joka oli Lontoon kautta 17 tunnin yhtäkestoinen lento Lontoosta Perthiin. En erityisesti pitänyt kokemuksesta, kun en saanut nukuttua koneessa ja jo 10 tunnin kohdalla oli melkoisen pöpi olo. Yleensä siinä 10 tunnin tienoilla voi ajatella, että huh, onneksi enää 2 tuntia, mutta nyt ei voinut ihan niinkään tsempata itseään. Perille kumminkin päästiin!
Lomalta paluusta on miltei tasan neljä viikkoa, ja kylläpä nuo viikot taas hurahtivat nopeasti. Koska viime päivät ovat toistuneet melko samalla kaavalla, ajattelin raportoida tällä kertaa, miltä näyttää ihan tavallinen arkipäivä täällä puolen maapalloa.
Seuraavassa dokumentoituna tiistain 18.9. tapahtumia.
Klo 6:35: Herään siihen, että on kylmä. Katson puhelimesta, että ulkona on vain 6 astetta lämmintä. Syyskuussa ei normaalisti ole enää ihan näin kylmä, mutta tänä vuonna oli muutama erityisen kylmä yö.
Herätyskello on soimassa vasta seitsemältä, joten jään sänkyyn vielä peittoon kääriytyneenä lueskelemaan uutisia ja blogeja. Luen Hesarin ilmaisversiota ja lisäksi selailen satunnaisesti paikallisia uutisia. Suomessa otsikoihin on päätynyt ihmisroskajupakka, kun täällä Perthissä puhututtavat mansikoihin työnnetyt neulat.
Klo 7:35 Uutisia lukiessa hujahti tunti. Päivän säästä näyttää tulevan ihan kelpo, kuva parvekkeeltamme:
Käyn suihkussa, syön, meikkaan, puen, perus aamutoimet. Aamupalaksi syön mikrokaurapuuroa kahdella valkuaisella, banaanilla ja pakastemustikoilla. Ensimmäisen vuoden ajan söin aina kaksi paahtoleipää kahdella paistetulla kanamunalla. Sittemmin olen todennut, että puuro valmistuu nopeammin. Kahvista olen taas vaihteeksi vieroittanut itseni, joten juon pelkkää vettä.
Klo 8:45: Lähden töihin. Meillä on liukuvat työajat; lähinnä 9:30 mennessä pitää olla toimistolla, jotta ehtii Daily Scrumiin. West Perthissä asumisessa on se mainio puoli, että töihin kävelee noin 15 minuutissa.
Työpukeutuminen ei ole niin jäykkää kuin pankissa voisi kuvitella olevan. Tyylejä näkee melko laidasta laitaan ja tuotekehitystiimissä monet ovat farkut ja t-paita -linjalla muulloinkin kuin perjantaina, joka on ‘Casual Friday’ ja jolloin on suorastaan kiellettyä tulla liian sliipatussa asussa.
Itse olen käyttänyt samoja vaatteita kuin Suomessakin, lähinnä sillä erotuksella, että lyhythihaisille ja hihattomille (mutta olkapäät peittäville) paidoille on täällä enemmän käyttöä.
Suunnilleen kesäkuusta syyskuuhun pukeudun kevyttoppatakkiin, ellei ole erityisen lämmin päivä. Tänäänkin ulkona on sen verran raikas ilma, että tuulta pitävä takki tulee ihan tarpeeseen.
HissipeiliselfieTyömatkalta
Klo 9:00-17:30 Olen töissä. Tänään menee paljon aikaa siihen, kun piirrän tulevaan palaveriin arkkitehtien kanssa kuvaa siitä, mikä integraatio menee minnekin, jotta on helpompi keskustella muutamasta haastavasta kohdasta. Töissä teen aika paljon fasilitointia, ja dokumentointia ja oikeastaan mitä tahansa, mikä edistää tiimiä siinä, että saadaan toteutettua uusia asioita mobiilisovellukseen. Aika paljon aikaa menee myös taustajärjestelmien ja rajapintojen toiminnan selvittelyssä. Meidän tiimissä tehdään luottokortteihin liittyviä toiminnallisuuksia sekä pankin mobiilisovellukseen että verkkopalveluun.
Klo 17:30 – 17:45: Kävelen töistä kotiin. Roolini on siitä mukava, että työt saa yleensä aika hyvin sisällytettyä kahdeksaan tuntiin ja yleensä lähden jo viiden aikoihin kotiin.
Kotimatkalta
Klo 18-19: Ruokin kissat ja syön. Yleensä koitetaan valmistaa ruokaa isompi annos kerralla jääkaappiin, jota otan myös usein lounaaksi töihin.
Arjen perinteinen purkkipasta
Klo 19-20: Käyn kuntosalilla.
Klo 20-22: Teen jotain ikuisuusprojekteistani, kuten kirjoitan tai koodaan, tai sitten vaihtoehtoisesti katsotaan tv:tä. Viime aikoina on erityisesti ilahduttanut Netflixistä näkynyt suomalainen sarja Deadwind / Karppi, josta tykkäsin. Toista tuotantokautta odotellessa.
Vaikka täällä kaukana elellään, niin välillä pikkuinen Suomikin tulee vastaan uutisissa. Viime kuussa tuntui olevan liikkeellä erityisen paljon Suomeen tai suomalaisuuteen liittyviä uutisia, muun muassa seuraavat:
1. Helsingin maanalainen tunneliverkosto (ABC:n uutinen)
En tiedä, mikä lienee Helsingin strategia tunneliverkostonsa suhteen. Ilkka Remestä lukeneena tuli ensimmäisenä uutisesta mieleen, että älkää nyt koko maailmalle kailottako meidän salaisesta tunneliverkostosta. En ollut itse lukenut uutista, ennen kuin työkaveri tuli juttelemaan, että “Niin, mites se Helsinki, kun siellä on niitä maanalaisia tunneleita..” ja itse olin ihan h. moilasena, että mistä ihmeen tunneleista nyt puhutaan. Viikkoa myöhemmin tuli toinenkin, tuntemattomampi kollega juttelemaan samaisista Helsingin tunneleista lounastauolla, joten selvästi tämä uutinen jäi ihmisten mieliin.
2. Tuntematon kävi kahden suomalaisen kimppuun Perthissä (Perth Now’n uutinen)
Tosi ikävä juttu. Kaksi suomalaista olivat lähdössä patikoimaan, kun tuntematon mies ajoi tahallisesti toisen päälle ja hyökkäsi sen jälkeen vielä lapion kanssa kimppuun. Kyseinen sattumus lienee todella huonoa tuuria. Missä tahansa sitä ihmisten joukossa seikkaileekin, aina voi tulla vastaan joku, jolla napsahtaa pahemman kerran päässä.
Yleisesti ottaen Perth tuntuu ihan turvalliselta paikalta, mutta on täälläkin alueita, jonne ei yöllä kannata mennä. Lisäksi näin tilastoja tutkimatta tuntuu, että täällä tapahtuu enemmän asuntomurtoja ja omaisuuden rosvoamista kuin Suomessa. Monella tuttavalla on valitettavan omakohtaista kokemusta asuntomurrosta ja meidänkin asuttamasta kerrostalosta on viimeisen 1,5 vuoden aikana varastettu yksi auto ja käyty tiirikoimassa yöllä auki postilaatikkoja.
3. Porot kävivät rannalla viilentymässä (ABC:n uutinen)
Eläimillekin tulee kuuma, kun lämpötila pomppaa yhtäkkiä kolmeenkymmeneen! Tuotakin uutista ja uutiskuvaa ihasteltiin työpaikalla. Täällä Ausseissa ilahduttaa välillä kuvat rannalla aurinkoa ottavista kenguruista, joten mikäpä hauskempaa kuin se, että toisaalla porotkin käyvät rannalla vilvoittelemassa. Vieläpä samaan aikaan, kun Australiassa sataa lunta.
Ei täällä kuitenkaan. Tänään otettu kuva naapuritalon kukasta
Näin talvi-iltaisin Suomen hellekuvia katselleena voisi olla hyvä aika listata ylös, mitä asioita tässä vaiheessa, n. 1,5 vuoden Australia-asumisen jälkeen, vielä kaipaa synnyinmaastaan. Pitänee tehdä sama lista joskus toisinkin päin, mutta ensin Suomi, olkaa hyvä:
1. No se Suomen kesä
Välillä Suomen kesä on mitä on ja itikoiden ininää korvan juuressa en suinkaan ole unohtanut. Kesä 2018 näyttää kuitenkin kuvissa niin hehkeältä, että kateus on iskenyt parikin kertaa, kun täällä sataa saavista kaatamalla vettä. Lämpötila ei laske koskaan nollaan, mutta kovat myrskyt ovat suhteellisen yleisiä. Viime viikollakin oli päivä, jolloin ei ollut mitään toivoa edes kokeilla avata sateenvarjoa, kun tuuli puhalsi paikoitellen jopa 125 kilometriä tunnissa.
Perthin talvi ja talvifestivaalit
Sää ei ole kuitenkaan se suurin syy, miksi Suomen kesää ikävöin – saahan täällä taas kohta nauttia melkein kuusi kuukautta putkeen jatkuvasta auringonpaisteesta ja 30 asteen lämmöstä. Enemmän kaipaan kesämökkeilyä ja järviä, joissa uida. Lisäksi myös luontoa. Voikukat, maitohormat, lupiinit, kissankellot, kielot näyttävät eksoottisilta, kun niitä ei ole puoleentoista vuoteen nähnyt.
2. Ihmiset
Tämä lienee itsestäänselvyys, mutta ihmisiä kaipaan tietysti. Yksi Perthin huonoimmista puolista on, että 1,5 vuodenkaan jälkeen tänne ei ole muodostunut kovin isoa kaveripiiriä. Perth on eristyksissä olevana kaivoskaupunkina tunnettu siitä, että ihmisiä tulee ja menee – monet hyvät kaverit ovat muuttaneet pois täältä joko takaisin Suomeen, Eurooppaan tai Australian itärannikolle.
Välillä myös kaipaan sitä, että olisi täkäläisten kanssa yhteinen äidinkieli ja kulttuuri. Usein tuntuu, että paikallisiin ihmisiin on vaikeampi tutustua syvällisesti, koska yhteistä taustaa tai tuttavapiiriä ei ole. Kielikin aiheuttaa satunnaisesti haasteita. Vaikka puhun englantia ihan sujuvasti töissä ja ymmärrän kaiken kuulemani, niin joskus keskustelunaiheet ovat niin paikallisia, että on vaikea osallistua keskusteluun. Samoin joidenkin henkilöiden murre ja puhetyyli on niin nopean mutisevaa, että erityisesti kahden aussin välillä tapahtuvasta hiljaisella äänellä pöydän toisella puolella käytävästä keskustelusta voi olla vaikea saada selvää.
3. Tietyt ruoka-aineet
Ruokaa en ikävöi enää aktiivisesti. Vielä vuosi sitten muistan sellaisia kausia, jolloin ruisleipä himotti ja Ikean irtokarkkihammasta kolotti. Nyt ruokakaipuu on enemmän sillä tasolla, että jotain tiettyjä asioita aion hamstrata Suomesta taas mukaani ja nautiskella niitä mahdollisemman paljon siellä ollessani, mutta mitään päivittäisiä suomiruokahimoja ei ole pitkään aikaan ollut.
Mitä Suomen ruokakaupoista tekisi eniten mieli?
Sitä edellä mainittua ruisleipää tietysti. Täältä ei oikein saa sellaista hyvää, hapanta. Joitain saksalaiseen tapaan valmistettuja makeahkoja versioita on kyllä näkynyt, ja hapankorppua. Myöskään kauraleivän iloja paikalliset eivät ole vielä löytäneet, eikä riisipiirakoitakaan täältä tietystikään saa (paitsi satunnaisesti Suomikoulun myyjäisistä muutaman kerran vuodessa). Kerran jopa innostuin niitä leipomaan, mutta ovat sen verran työläitä, ettei tuon yhden kerran jälkeen ole ollut riittävää motivaatiota.
Suomen maitotuotehylly on myös melkoisen notkuva verrattuna täkäläiseen. Australiassa rahkat ovat hiipineet hyllyille vasta tämän vuoden alusta ja niitäkin saa vain muutamaa eri sorttia (muun muassa nimillä “Swedish-style quark yoghurt” ja “Icelandic yoghurt”). Kovin paljoa maitotuotteita ei ole kuitenkaan tullut viime aikoina syötyä. Oikeastaan jugurtteja enemmän kaipaan kauppoihin maidottomia vaihtoehtoja, Yosaa ja Alproa. Vegaanivaihdoehdoista täältä puuttuvat tietysti myös kaikki härkikset, nyhtökaurat, ynnä muut helpot ei-soijaiset ja ei-tofuiset vaihtoehdot.
Ruotsalaista ja islantilaista rahkaa Australiassa
Monet kaipaavat Suomesta salmiakkia, mutta totta puhuen, itse en pitkiin aikoihin ole ollut niin suuri salmiakin ystävä, että sitä erityisemmin kaipaisin. Enemmän maistuisi Fazerin suklaat, joita mielelläni ostankin mukaan matkalaukkuun.
Kolmas asia, mitä Suomesta aion hamstrata suklaan ja leivän lisäksi, on purukumi. Suomalaisissa kaupoissa on aivan loistava valikoima mitä erikoisempia purkkamakuja, mm. toffeepurkkaa, salmiakkia, vesimelonia, vadelmaa, jne. jne. Täältä kun löytyy tylsästi vain perinteistä minttua.
4. Juhlapyhät ja perinteet
Vappu, juhannus ja joulu ovat sellaisia juhlia, jotka olisi kiva viettää Suomessa. Täällä niitä ei olla juurikaan juhlittu. Pelkkien vuodenaikojen käänteisyydestä tulee olo, että juhannusta olisi outoa juhlia keskitalvella ja samoin joulua taas keskikesällä. Juhlien merkitys on myös näin vanhemmiten enemmän se, että tapaa ystäviään tai perhettään, joten ihan samanlaista tunnelmaa tänne ei saisi aikaiseksi, vaikka kuinka leipoisi torttuja, hankkisi joulukuusen ja laulaisi tiptappia 30 asteen helteessä.
5. Muiden maiden läheisyys, lyhyet välimatkat
Jokseenkin näihin pitkiin välimatkoihin täällä on jo sopeutunut. 20 tunnin lento tuntui joskus aikaisemmin ikuisuudelta, mutta menee nykyisin melko sutjakkaasti. Lomalle on ihan normaalia ajella autolla vähintään se 300 kilometriä.
Suomessa asuessa en kyllä osannut ottaa kaikkea irti siitä, kuinka lyhyet välimatkat siellä lopulta on. Itse pidin Suomea aina jotenkin etäisenä ja irrallaan olevana Keski- ja Etelä-Euroopan maista. Niinhän asia tavallaan onkin, mutta Länsi-Australiaan verrattuna etäisyydet ovat kyllä lyhyitä. Täältä ei pääse oikein edes lähimpään suurkaupunkiin ilman 4-6 tunnin lentoa, kun taas Suomesta vajaassa kuudessa tunnissa lentää jo Dubaihin asti.
***
Enää vajaa pari viikkoa, jolloin onneksi alkaa kolmen viikon loma ja pääsee myös pikapyrähdykselle Suomeen. Ruisleipä, ihmiset, maitohorsmat, täältä tullaan!
Ensinnäkin, hyvää juhannusta Suomeen! Kaikille huolestuneille tiedoksi, että talvi tuli Australiaan ja joko laskenut sisäilmalämpötila tai muut toimenpiteet kuolettivat kaappikoiperhoset, koska niitä ei ole sitten viime postauksen enää näkynyt.
Alkutalvi oli tosiaan melkoisen hyytävä. Samaan aikaan kun Suomessa nautiskeltiin helteistä, niin täällä piti sisällä istuskella huppari päällä ja villasukat jalassa ja nukkumaan mentäessä vetää se paksuin untuvapeitto päälle. Kylmyyden seurauksena hyökyi toimistolle flunssa-aalto ja itsekin olin kaksi viikkoa rohiseva ja räkäinen. Nyt onneksi flunssa loppui ja ulkolämpötila hyppäsi takaisin kahteenkymppiin.
Sitten itse asiaan. Vuosi sitten kirjoittelin viimeksi työpaikan kulttuurieroista. Ajattelin, että nyt jo pidempään oltuani töissä on aika kirjoittaa osa kaksi ja luetella muutama eroavaisuus lisää:
“Mitä kuuluu”
Australiassa on oppinut muutamia käytöstapoja, joista yksi on se, että kaikkialla kuuluu kysellä, että mitä kuuluu. Esimerkiksi ruokakauppaan mentäessä on ihan normaalia, että kassahenkilö kysyy, mitä kuuluu, ja siihen sitten vieläpä vastataan, että “hyvää, mitäs sinulle kuuluu”. Joskus kassahenkilöt kyselevät muitakin kysymyksiä ja sitä näin ujona suomalaisena meinaa totaalisesti jäätyä, kun pitää tuntemattomien kanssa rupatella.
Työpaikallakin usein kysellään aamulla, mitä kuuluu. Joskin melko tiiviissä avokonttoriympäristössä olen huomannut, että usein vain se lähimpänä istuva kysyy, eli kaikkialta ei sentään kuulu mitä kuuluu -kuoro, kun tulee aamulla töihin.
Edelleen itselleni hämmentävä tilanne on se, kun joku tuttu harppoo kovaa vauhtia toimistolla vastaan ja ohi ja ehtii siinä ajassa kysyä, että “Hi Kati, how are you”, mutta en ehdi itse avata suutani ennen kun henkilö on jo kaksi metriä takanani, sitten käännyn ympäri ja olen, että “ööö good, how are you”, mutta siinä ajassa henkilö on jo usein ehtinyt mennä menojaan.
Hyvää yötä
Edelliseen kohtaan liittyen, täällä joskus sanotaan, että “Good night” tai “Have a good night”, kun ihmiset lähtee viideltä töistä kotiin. Olisi hassua Suomessa toivottaa ihmisille hyvää yötä tuohon aikaan päivästä.
Aamutee, iltapäivätee
Nykyisellä työpaikallani tulee melko usein kalenterikutsuja otsikolla “Morning tea” tai “Afternoon tea”. Teetä näissä teekutsuissa ei kuitenkaan tarjoilla, vaan kyse usein vähän vapaamuotoisemmasta, lyhyestä tiedotustilaisuudesta, joka yleensä pidetään tietyn kerroksen keittiössä ja johon kuitenkin halutaan mahdollisimman laaja osaanotto. Tarjolla on samalla pientä purtavaa, esimerkiksi kevätkääryleitä, voileipiä ja keksejä.
Keskustelevuus, asioiden pyörittely
Täällä ollessani olen nähnyt pari organisaatiomuutosta. Kokemukseni mukaan suomalainen tapa on ollut aina suoraviivainen näissä tilanteissa, tyyliin tiedotustilaisuus ja “tässä tämä uusi organisaatiokaavio nyt on” ja “tämä tulee sitten voimaan tänä päivämääränä”. Täällä muutos on edennyt suunnilleen siten, että 1) Tiedotustilaisuus, jossa kerrotaan ainoastaan, että muutos on tulossa (jonka kaikki jo tiesivät etukäteen), ilman yksityiskohtia 2) Tiimikohtainen tiedotustilaisuus 3) Kolmas tiedotustilaisuus, jossa näytetään organisaatiokaaviota, joka on kuitenkin keskeneräinen eikä sisällä henkilöiden nimiä. Ihmisille annetaan pari viikkoa aikaa antaa palautetta 4) Kaksi tai kolme sessiota, jossa ihmiset saavat kysyä kysymyksiä anonyyminä, jne. jne.
Molemmissa tavoissa on tietysti omat hyvät ja huonot puolensa. Itseäni on jonkin verran hajottanut tuo aussitapa velloa ja vatvoa noita muutoksia useamman kuukauden ajan erityisesti, jos muutos ei satu koskettamaan juurikaan omaa tiimiä ja lokeroa työyhteisössä. Toisaalta en ole kokenut Suomessa yksiäkään YT-neuvotteluja, vaan ainoastaan pieniä uudelleenjärjestelyjä, joten voipi olla, että samanlaista vellontaa se olisi sielläkin.
Tasa-arvo
Australiassa otetaan kokemukseni mukaan vakavammin kuin Suomessa se haaste, että ylimmästä johdosta selvä enemmistö on suurimmassa osassa yrityksiä miehiä. Ylimmän johdon tavoitteissa on lisätä naisjohtajien määrää ja naisia myös aktiivisesti kannustetaan hakemaan johtoasemia. Olen kuullut täällä käytävän keskusteluja, että mieskollega sanoo, että “voisinpa hakea tuota paikkaa Y, mutta toisaalta naishenkilö Z hakee myös samaa paikkaa ja olisi ihan hyvä, että tämä naishenkilö saisi paikan”. Toisena esimerkkinä nykyisessä työpaikassani palkataan juuri esimiestä talon sisältä. Rekrytoiva manageri pidensi hakuaikaa ja lähetti koko tiimille sähköpostia, että “nyt mieshakijoita on ollut suhteessa naisiin 2:1, hakekaahan naisetkin tuota paikkaa”.
Monikulttuurisuus, monimuotoisuus
Toinen asia, mitä täällä vahvasti ajetaan, on se, että monimuotoisuutta tulee kunnioittaa työpaikoilla ja siihen pitää myös aktiivisesti pyrkiä, oli kyse sitten eri uskonnoista, eri etnisistä taustoista tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Täällä yritykset ovat olleet mukana pride-kulkueissa tai tiedottaneet tulevansa samaa sukupuolta olevien avioliitto-oikeutta. Työpaikoilla on myös pakollisia koulutuksia siitä, miten diverisiteetti tulee ottaa huomioon ja on kaikin puolin hyvä juttu.
Näin maahanmuuttajana ja kielitaidoltaan paikallisia heikompana tällainen suhtauhtuminen lämmittää erityisesti sydäntä ja tekee oman oloni turvallisemmaksi vieraassa kulttuurissa.
Kirsikkana kakun päällä:
Jos joku muistaa tuon edellisen postaukseni, niin kyllä. Minulla on edelleenkin työnpuolesta pelkkä lankapuhelin, vaikka olen sentään mobiilisovelluskehitystiimissä. 😀
Kuvituksena talvinen Aussimaisema – talvella kukkiva keltainen pensas ja pusikosta kuikuileva kenguru
Meillä asustaa keittiökaapissa uusi lemmikki. Tai no useita lemmikkejä jälkeläisineen. Eräänä iltana pari viikkoa sitten ihmettelin, kun sisällä pörräilee niin paljon pieniä perhosia. Satunnaisesti niitä tulee sisään ikkunasta, mutta harvemmin montaa kerrallaan.
Sitten avasin ruokakaapin oven ja perhoslauma pöllähti vastaan. Yäääk.
Luin netistä, että kyseessä on lajike nimeltä intianjauhokoisa. Nuo pienet pirulaiset munivat elintarvikkeisiin. Hyvän kaapin olivatkin valinneet kodikseen, kun sieltä löytyi avonainen jauhopussi, sokeripussi, kaurahiutaleita ja linssejäkin. No eipä siinä muuta kuin siivoamaan. Avonaiset pussit roskiin ja avaamattomat jääkaappiin. Hyllyjen pesu vahvimmalla myrkyllä, mitä talosta löytyi. Sama toimenpide viereisille kaapeille. Perhosten pesäkaappi jätettiin kokonaan tyhjilleen.
Kului muutama päivä. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, että onneksi niistä päästiin eroon. Turha luulo. Kohta niitä pörräili taas ympäriinsä. Ei montaa, mutta yksi tai kaksi. Kissat olivat innoissaan. Minä vähemmän. Avasin sen tyhjillään olevan kaapin oven, joka jo kertaalleen myrkytettiin. Siellähän niitä sitkeitä nilkkejä pörräili. Myrkytin uudestaan.
Ja siellä menee taas yksi!
Kului kaksi viikkoa. Luulin taas, että ötököistä päästiin jo eroon, mutta kun ei niin ei. Taas kissa naksutteli siihen malliin jääkaapin päällä, että oli helppo arvata ilman näköhavaintoakin, että vanha tuttuhan siellä taas pörräilee. Tai sen vanhan tutun lapsenlapsi. Avasin sen saman, edelleen tyhjillään olevan ruokakaapin. Jouduin nistimään viisi yksilöä, tyhjästä ruokakaapista! Jo menee hermot.
Kissojen mielestä kaappikoit ovat ihan kivoja otuksia
Nyt kun aiheeseen päästiin, niin pitää esitellä samalla yksi toinenkin uusi tuttavuus.
Tässä on naapurin hämähäkki, Hämis.
Siellä se metsästää seitissään. Lähempää tuttavuutta en uskaltautunut tekemään
Olen varmaan satoja kertoja kävellyt hämiksen ohitse, mutta bongasin sen vasta yksi aamu, kun aurinko osui sopivasti seittiin. Hämiksen tapaaminen oli siinä mielessä hyödyllistä, että olin kävelemässä töihin ja huomasin samalla puhelimeni unohtuneen kotiin, kun ryhdyin nappaamaan hämähäkistä kuvaa.
Hämis on ihan jees, kunhan vaan pysyy seitissään eikä tee valloitusretkeä naapuritalon kolmanteen kerrokseen. Paitsi jos pysyttelisi näkymättömissä ja söisi retkensä aikana ruokakaapissa asuvat koiperhoset.
Iiks ääks. Viikon päästä aloitan uudessa työpaikassa! Edelliset hommat loppuivat tosiaan alkuvuodesta projektin loppumisen myötä. Koska olin konsulttina ja tekemässä vain tuota yhtä projektia, ei jatkoa ollut tiedossa seuraaville kuukausille. Siitäpä sitten taas hakemuksia lähettelemään.
Vai sittenkin rannalle ensin? Kuva Pingviinisaarelta Rockinghamista.
Oletin etukäteen, että työnhaku sujuisi suunnilleen samalla kaavalla kuin viime vuonna, mutta moni asia meni tänä vuonna toisin. Yhteistä viime ja tälle vuodelle oli lähinnä se, että joulu-helmikuu oli todella hiljaista ja vasta maaliskuussa paikkoja alkoi plopsahdella auki.
Kukkiva eukalyptuspuu muutama viikko sitten Subiacossa
Viime vuodesta poiketen, tänä vuonna…
Olin itsevarmempi siitä, mitä haluan tehdä ja mitä en.
Ja samalla nirsompi. Nirsoilin jo viime vuonna, mutta nyt asetin vielä tiukemmat rajat sille, mikä tekeminen on itselleni mielekästä ja mikä ei. Hakematta jättäminen on ihan mukavaa siihen asti, kunnes loppuu rahat ja sitten iskeekin tuskanhiki ja stressi. Jos uutta työpaikkaa ei olisi löytynyt toukokuun alkuun mennessä, olisin joutunut miettimään kriteerejäni uudelleen. Lähetin lopulta vain 12 työhakemusta, joista oli lopputuloksena haastattelut kahteen eri firmaan.
Hyödynsin vähemmän kontaktejani työnhaussa kuin viime vuonna.
Verkostoituminen ei ole itselleni mikään vahvin osa-alue, minkä huomaa tässäkin asiassa… Vuosi sitten pääsin ihan hyvään verkostoitumisfiilikseen ja oli kaikkia tuttavia, joita ajattelin sitten myöhemmin hyödyntäväni. Mites kävikään. Tänä vuonna en päässyt samaan vauhtiin ja iski ihan kamalan iso kynnys olla puolituttuihin uudelleen yhteydessä työnhakumielessä. Iso päänsisäinen este oli myös tuo edelliskohdan nirsous. Jos olisin ollut avoimin mielin liikkeellä hakemassa mitä tahansa lyhytaikaista contractor -hommaa, olisi tästä laihasta tuttavapiiristä ollut enemmän hyötyä. Tuntui kuitenkin, että pää ei enää kestäisi kovin lyhytaikaista ja epävarmaa työtä, vaikka se sitten hyvin palkattua olisikin.
Sain tuntemattomilta suoria yhteydenottoja.
Positiivinen juttu oli, että nyt kun todistetusti olen tehnyt töitä Australiassa, on LinkedInin ja paikallisen seek.com.au:n CV-haun kautta tipahdellut muutamia rekrytointikonsulttien yhteydenottoja. Lähinnä minulle olisi ehdoteltu projektipäällikköpaikkoja kilpailevista energiayrityksistä. Nyt, kun tuleva työpaikkani tulee olemaan paluu digisovellusten kehittämiseen ketterän kehityksen tiimissä, ovat tulevaisuuden yhteydenotot entistä mielenkiintoisempia ja linjassa sen kanssa, mitä haluan jatkossakin tehdä.
Päädyin lopulta rekrytointikonsultointiyrityksen asiakkaaksi.
Vuosi sitten olin yhteydessä yhteen rekrytointiyritykseen, joka lupaili ummet ja lammet ja mitään ei sitten tapahtunut, joten sen kokemuksen perusteella en odottanut kovin paljoa tälläkään kertaa. Tyypillisesti homma toimii siten, että rekrykonsultti kiinnostuu CV:stäsi, lähettää sen kaikkiin potentiaalisiin yrityksiin ja onnistuu näin mahdollisesti hommaamaan sinulle omien kontaktiensa kautta haastatteluja. Täkäläiset rekrykonsultit ovat myös melko mustasukkaisia asiakkaistaan ja epäsuorasti kieltävät olemasta yhteydessä toisiin rekrykonsultteihin, koska asiakasyrityksiä on lopulta melko rajallinen määrä. Asioiminen näiden kanssa on siis kinkkistä siinä mielessä, että jos konsultti 1 on lähettänyt CV:si juuri kymmeneen eri firmaan, voi tulla vaikeita tilanteita, jos konsultti 2 toisesta firmasta haluaisi lähettää CV:si samoihin yrityksiin.
Tänä vuonna kävi kuitenkin tuuri! Erään konsultointiyrityksen tyyppi oli lukaissut CV:ni ja sisäistänyt hyvin, minkälaista paikkaa olin hakemassa. Tällä henkilöllä oli myös hyvät kontaktit niihin yrityksiin, joista olen ollut jo parin vuoden ajan kiinnostunut, mutta joihin en ole onnistunut saamaan itseäni sisälle hakemalla suoraan. Niinpä kului vain muutama päivä, niin järjestyi kiinnostavia haastatteluja ja muutama viikko, niin työsopimus napsahti sähköpostiin. Tatta-daa! Olin todella tyytyväinen, miten näppärästi homma lopulta hoitui. Tämä oli win-win molemmille: Yrityksellä oli juuri sitä, mitä minulta puuttui, eli ne tarvittavat kontaktit. Ja minulta sitten löytyi osaaminen, että pärjäsin haastatteluissa ja sain paikan itselleni.
Pääsiäinen oli ja meni. Meillä ei ollut pitkäperjantaille kummempia suunnitelmia, mitä nyt aamulla lähdimme ostamaan jotain spesiaalimpaa aamupalaksi.
Kuinkas sitten kävikään.
Kauppareissulta palattuamme koko ulko-oven edusta oli aivan märkä. Mietin, että jossain on varmaan ollut vesivahinko. Seuraava ajatus oli, että ei helkatti, se vesi tulee meidän oven alta!
Jännästi tuo käytävän matto vähän kastunut tuostaÄäk, meidän ovi!
Kun avasimme oven, oli katastrofi edessä. Koko avokeittiö ja puolet olohuoneesta lainehti vettä, jota suihkusi kovalla paineella keittiön hanan alapuolella olevasta kaapista. Olin aluksi niin järkyttynyt, etten osannut oikein tarttua mihinkään järkevään toimeen. Tommilla oli vähän enemmän toimintakykyä tallella ja hän alkoi etsiä sulkua, jolla saisi vedentulon lakkaamaan. Sitä ei löytynyt mistään. Yritimme ohjata suihkua saaviin, mutta vesi roiskui niin pahasti moneen suuntaan, ettei sekään onnistunut. Ei auttanut muu, kuin koputella naapureiden oviin avun toivossa. Yksi naapureistamme avasi oven ja sattui tietämään, että alakerrassa asuu henkilö, jolla on yhteyksiä talonyhtiöön. Alakerran naapurikin sattui onneksemme olemaan kotona ja hänellä oli epämääräinen aavistus, että sulku saattaisi sijaita kylpyhuoneessa. Vettä suihki vielä noin vartin verran lattialle, kunnes lopulta sulku löytyi – toisen vessan katosta piti irrottaa paneeli, jonka takana putki oli. Huraa! Ainakin vedentulo saatiin loppumaan.
Sen jälkeen oli mietittävä, että mitä tehdä lainehtivalle lattialle. Vettä oli syvimmillään melkein nilkkoihin asti. Tommi yritti soittaa vuokravälitysfirman 24/7 hätänumeroon, johon ei vastannut kukaan. Laitoimme heille myös sähköpostia ja jätimme viestejä vastaajaan. Pelotti, että joudumme maksamaan kustannukset itse, vaikka järki sanoikin, ettei vesivahinko mitenkään voinut olla meidän vikamme. Naapurit sanoivat, että on ihan selvä juttu, että asunnon omistaja on vastuussa, mutta jos häntä ei saada kiinni, niin hätätilanteessa meidän pitäisi kutsua remonttimiehet paikalle. Toisella naapurilla oli talonyhtiön kautta saadut yhteystiedot henkilölle, jonka omistama yritys teki lattiankuivatusta. Naapuri soitti hänelle ja kertoi tilanteen, ja kehotti sen jälkeen meitä soittamaan hänet paikalle. Kun vuokravälitysfirman numerosta ei vieläkään vastattu, soitimme lopulta itse kyseiselle kontaktille, ja pyysimme hänet paikalle.
Samaan aikaan siirtelin irtaimistoamme turvaan makuuhuoneiden sänkyjen päälle ja parvekkeelle. Tuhoalue oli iso – koko olohuoneen lattia oli märkä, käytävä oli kastunut ja vesi oli imeytynyt myöskin molempien makuuhuoneiden mattoon noin metrin verran. Hain pyyhkeitä ja sankoja ja aloitimme niiden avulla kuivaamaan kokolattiamaton päällä kelluvaa vesikerrosta toisen naapurin kanssa.
Tässä kunnossa olohuone oli siinä vaiheessa, kun näkyvä vesikerros oli saatu kuivattua pois ja/tai imeytynyt kokolattiamattoon ja rakenteisiin
Jossain vaiheessa remonttimiehet hurauttivat autollaan pihaan. Ensivaikutelma oli, että minkäköhän naapurin sukulaisen olemme soittaneet paikalle. Mies pysäköi autonsa ja hörppäsi rennosti vielä loput mukana olleesta oluttölkistä ennen hommiin ryhtymistä. No, työt sujuivat resuisesta ulkomuodosta huolimatta ihan ripeään tahtiin. Paikalle tuli muutama muukin mies ja lattiamatot irroitettiin lattiasta. Välistä napattiin paksu, märkä kerros, joka vietiin jonnekin muualle kuivumaan, ja lattialle aseteltiin viisi kuivuria.
Kokolattiamaton poisto käynnissäAlta paljastui kastunut betonilattia
Kun remonttimiehet olivat jo loppusuoralla, suvaitsi vuokravälitysfirman hätänumeron päivystäjä viimein soittaa takaisin, noin viiden tunnin odottelun jälkeen. Kuulemma oli ollut alueella, jonne oli huono puhelinkuuluvuus. Kiinalainen naapuripariskunta alakerrasta oli tällä välin jo pari kertaa käynyt meille suivaantuneena selittämässä, että heille ei tule ollenkaan vettä. Harkitsimme, että olisimme itse kutsuneet myös putkimiehen paikalle, mutta päädyimme kuitenkin odottamaan vuokravälitysfirmaa, jottemme joutuisi itse maksamaan kenenkään laskua. He saivatkin putkimiehen tehokkaasti paikalle ja keittiön vesihana korvattiin kokonaan uudella.
Tällainen reikä putkessa aiheutti hässäkän
Putkimiehen käytyä jäimme soittelemaan kissoille hoitopaikkaa. Kissat piti lukita kantokoppaan jo remontin aikana, koska maton päällä oli siellä täällä teräviä nauloja. Oli myös selvää, että meidän pitäisi muuttaa remontin ajaksi pois. Kuivurit pitivät sen verran meteliä, eikä ovia voinut pitää kiinni, kun makuuhuoneitakin piti kuivata. Kämpässä oli todella kuuma ja kostea ilma, kuin saunassa, ja haisi märälle villapaidalle. Onneksi eräs kaveripariskunta sattui olemaan reissussa ja meillä heidän avaimensa, joten luvan kanssa muutimme lattian kuivauksen ajaksi heidän asuntoonsa, ja veimme kissat vakiopaikkaan hoitoon.
Jälkipyykki
Remontti kesti lopulta vain neljä päivää. Vuokravälitysfirma hoiti kokonaisuudessaan oman osuutensa melko kömpelösti. Perjantaina hätänumeroon vastannut henkilö ilmoitti olevansa “vain assistentti”, joka ei tiedä mistään mitään. Välitimme hänelle lattiankuivausfirman numeron, jotta ottaisivat vastuun lattiaremontista tai välittäisivät tiedon asunnon omistajalle, miten nyt ovatkaan vastuuasioista sopineet. Remonttimiehet sanoivat, että he olivat jutelleet lyhyesti puhelimessa, mutta assari oli sanonut, ettei halua olla asian kanssa missään tekemisissä ja jutelkaa tiistaina sitten oikean henkilön kanssa kuluista ynnä muusta.
Tiistaina sitten jännitti, miten kustannusten kanssa käy. Sen verran tuli lakipykäliä luettua, että Länsi-Australiassa on ihan selkeästi sanottu laissa siitä, että vuokralainen saa kiireellisissä tapauksissa kutsua paikalle korjaajan, joka ei-tahallisissa vesivahinkotapauksissa menee omistajan (vakuutuksen) maksettavaksi. Vuokranantajan aikaikkuna vastata yhteydenottopyyntöön on kuitenkin 24 tuntia, joten periaatteessa joku olisi voinut väittää, että toimimme hätäisesti, ja olisi pitänyt odottaa välitysfirman hätänumeron vastausta tuon vuorokauden ajan ja antaa heidän hoitaa matonkuivaajat paikalle. Hieman hermostuttikin, kun tiistaina ensimmäinen vuokrafirmalta tullut sähköposti oli pelkkä yksi lause: Who authorised taking off the carpets? Ei mitään muuta, ei anteeksipyyntöjä, ei mitään. Tommi soitti kuluttajansuojaneuvontaan ja sieltä vastattiin, ettei tilanteeseen voi oikein ottaa kantaa, mutta koittakaa selvittää se sovussa välitysfirman kanssa ja haastakaa ne tarvittaessa oikeuteen, jos eivät maksa remonttimiesten laskua. Lähetettiin sitten koko tilanteen selittävä sähköposti vuokravälitysfirmaan ja soiteltiin vielä perään. Puhelimessa olivat onneksi paljon mukavampia kuin sähköpostitse. Kunhan ilmeisesti yrittivät pakoilla vastuuta kaikessa kirjallisessa viestinnässä juuri sen vuoksi, että jos tuosta olisi tullut oikeusjuttu, olisi ollut jotain keinoja pestä käsiään tapahtuneesta.
Loppu hyvin kaikki hyvin?
Mitään kustannuksia emme siis joutuneet maksamaan. Pyysimme asunnon omistajaa antamaan vuokranalennusta niiltä päiviltä, joina emme voineet asunnossa asua, sekä maksamaan kissojen hoidosta aiheutuneet kulut. Kaikki nuo kulut hyvitettiin ihan mukisematta.
Vähän jäi mietityttämään, että mitenköhän perusteellinen kuivauksen jälki oli. Mitään syvempiä kosteusmittauksia ei tehty, porauksia, tai muita jälkitarkastuksia. Asiasta kysyttäessa vuokravälitysfirman edustaja vaan totesi, että tarkkailkaa seiniä – niihin tulee sitten mustia pisteitä, jos kosteutta on jäänyt maton alle ja asunto homehtuu. Voipi olla, että tämän episodin jälkeen olisi vihdoin ja viimein aika muuttaa toiseen asuntoon.
Tässä Australia-vuodessa nro 2 on se selkeä ero vuoteen yksi verrattuna, että aika rullaa pikavauhtia eteenpäin. Ensimmäisenä vuonna analysoi enemmän itseään ja ympäristöään ja kaikki tuntui kovin vieraalta. Nyt elämään on muotoutunut jonkinmoiset uudet rutiinit ja kuukaudet hurahtavat vauhdilla ohitse.
Seuraavassa muutamia viime viikkojen kiintoisia tapahtumia:
1. Hyvä ystäväni jo ala-asteajoilta kävi kylässä
Yksi mainio puoli maahanmuuttajaelossa on se, että jotkut kaverini ovat uskaltautuneet matkustamaan tänne kauas. Turistien vieraillessa avautuvat silmät näkemään uudelleen Australian parhaat puolet, joihin muutoin olisi jo rutinoitunut. Oli myös mukavaa asua yhdessä yli viikon ajan ja vaihtaa pitkästä aikaa kunnolla kuulumisia. Harvemmin tulee näin aikuisiällä oltua kavereidensa kanssa yökylässä. Täällä sitä on tullut tehtyä paljon, ja kivaa on ollut!
Kävin ensimmäistä kertaa katsomassa The Pinnacles -autiomaan. Oli hienompi, miltä kuvissa näyttiTäällä voisi kuvata scifi-elokuvan
2. Kirjailijatapaamisemme jatkuvat edelleen
Meidän neljän suomalaisen tulevan menestyskirjailijan (:D) tapaamisia on jo pidetty kohta vuoden verran. Olen kirjoittanut kirjaa ja lisäksi raapustelin kasaan juuri yhden novellin. Ehdottomasti kiinnostavin asia fiktiivisessä kirjoittamisessa on se, kuinka omasta alitajunnasta ja mielikuvituksesta pulpahtaa niin kummallisia, ennalta-arvaamattomia juonenkäänteitä.
Kirjailijatapaamisiin kuuluu olennaisena osana hyvän seuran lisäksi maittava aamiainen
3. Innostuin salillakäymisestä ja voimatreenistä
Kiinnostuksenkohteeni tuntuvat vaihtuvan aina puolen vuoden välein, ja nyt on menossa hyvin intensiivinen salillakäymisinnostus. Maastavetoni on jo 85 kiloa ja kyykyssäkin menee jo yli 72.5 kiloa, haa! Luulin, että minulle kasvaisi massiiviset muskelit heti, kun saan tankoon laitettua jotain muutakin, kun niitä vihreitä kympin kiekkoja, mutta vielä toistaiseksi käsivarret ovat pysyneet maltillisen kokoisina.
4. Sain elämäni ensimmäisen ylinopeussakon
Olimme ajamassa kaverini kanssa pohjoiseen, kun poliisiauto ajoi maantietä vastaantulevien kaistalla vastaan. Samaan aikaan katse hakeutui vaistomaisesti nopeusmittariini ja lukema oli 100 km/h alueella, jolla nopeusrajoitus oli 90 km/h. Hups. Toivoin, ettei noin pienestä vielä tulisi sakkoja, mutta siinä samalla näin takapeilistä, kuinka poliisiauto teki takanani u-käännöksen ja lähti vilkut ulisten perääni. Vielä hetken elättelin toiveita, että poliisit olisivat kaahanneet jonkun kovemman luokan rikollisen perään, mutta kun auto oli edelleen vilkuttaen ihan takanani, oli pakko hyväksyä se tosiasia, että aivan minun takiani tekivät äkillisen suunnanmuutoksen.
Kuva tilanteesta, kun poliisit olivat autossaan kirjoittamassa sakkolappua
Poliisit puhalluttivat ja tarkistivat ajokortin. Onneksi Suomessa saatu kortti kelpasi mutinoitta, kun siitäkin olen kuullut eriäviä mielipiteitä, että pitäisikö se viranomaisella käännättää vaiko ei. Sakkoja joudun maksamaan 100 dollaria, eli n. 62 euroa.
5. Kävin mielenosoituksessa
Ystäväni houkutteli mukaan mielenosoitukseen, kun tässä parlamenttitalon vieressäkin sopivasti asustamme. Osoitimme mieltä Länsi-Australian vanhojen metsien säilyttämisen puolesta noin tunnin mittaisessa tilaisuudessa, johon oli n. 100 – 200 ihmistä tullut paikalle, jossa ojennettiin 15,000 allekirjoitusta kerännyt vetoomus hallitukselle. Erityisen vääristynyt asia noissa metsien kaadossa on se, että jarrah, marri ja karri -puiden kaatoja ei suunnitella laajentavan siksi, että saataisi tehtyä suoria laivojen mastoja tai jotain muuta, johon puun lajiominaisuudella olisi merkitystä, vaan jopa 300 vuotta kasvaneista tukeista tehtäisi enimmäkseen polttopuuta.
Mielenosoittajia parlamenttitalon edustallaPaikallista metsää Denmarkin lähistöllä
Miettiessäni otsikkoa tälle kirjoitukselle jäin ensimmäisenä kiinni siihen, kuinka omituinen sana oleskelulupa on. Oleskelulupa. Lupa, jolla oleskelemme. Hah!
Asiaan. Australiassahan on tunnetusti tiukka maahanmuuttolaki. Nykyinen 457-viisumimme on voimassa vain määräaikaisesti neljä vuotta, kesäkuuhun 2020 saakka, joten jo tänne tultuamme aloitimme pohdinnan siitä, mikä olisi paras reitti pysyvästi voimassa olevan viisumin hankintaan.
Yksi isoimmista pysyvän viisumin eduista on se, että jos jossain vaiheessa haluamme paikallisen terminologian mukaan “olla bumerangeja”, eli käydä välillä Suomessa ja palata sen jälkeen Australiaan, on meillä viisi vuotta Suomeen paluun jälkeen mahdollisuus palata Ausseihin ilman viisumisählinkiä, ja viiden vuoden jälkeenkin, kunhan vain nettihakemuksella ostamme resident return -viisumin, olettaen, ettei mitään paluun estäviä lakimuutoksia tapahdu.
Muitakin hyötyjä on, esimerkiksi työllistymismahdollisuudet paranevat. Vaikka saan nykyiselläkin viisumityypillä tehdä töitä, en voi kuitenkaan solmia jatkuvasti voimassa olevaa työsopimusta tai tulla valituksi työtehtävään, jonka edellytyksenä on pysyvä oleskelulupa. Vaikkei kaikkiin paikkoihin pysyvä viisumi olekaan edellytyksenä, on välillä työhakemuslomakkeiden ensimmäinen kysymys silti “Minkä viisumityypin haltija olet – valitse alasvetovalikosta”, jolloin hakemuksista voidaan sujuvasti karsia kaikki määräaikaisella viisumilla työtehtävää hakeneet.
Nykyisellä viisumityypillä emme myöskään saa australialaista luottokorttia tai lainaa isoimmista pankeista. Sosiaaliturvaakin pysyvän oleskeluluvan haltijoille tarjotaan, jos asiat menisivät ihan poskelleen.
Pysyviä viisumeita, eli kotoisammin PR:iä (permanent residency) on monta eri tyyppiä, joten viisumilabyrintissä voi vierähtää hetki, ennen kuin selvittää tiensä ulos.
Ensimmäinen askel oli tutkia eri viisumityyppejä. Meidän tapauksessa viisumi on ns. skilled visa, eli koulutukseen ja ammattiin perustuva, eli käytännössä viisumityypit 186 ja 189 olisivat olleet meille helpoimpia reittejä.
Seuraavaksi pitikin tutkia, löytyykö oma ammatti listalta, jolla määritellään, mitkä ammatinhaltijat saavat noita viisumeja hakea. Itse olen tehnyt töitä viimeiset viisi vuotta melko vaihtelevilla ammattinimikkeillä. Omalla kohdallani olisi saattanut onnistua 189-viisumityypin haku ICT Business Analyst -nimikkeellä. Edellytyksenä olisi kuitenkin ollut se, että läpäisen ACS:n (Australian Computer Society) pätevyysarvioinnin, johon olisi vaadittu tutkintotodistus (muistaakseni yli puolet opinnoista pitäisi olla IT-opintoja), tietyn malliset työtodistukset entisiltä työnantajilta, yms. Todettiinkin, että suoraviivaisempi tapa on, että Tommi hakee 186-tyyppistä viisumia työnantajansa kautta. Haasteellinen puoli tässä viisumireitissä on se, että työnantajan sponsoroima viisumi sitoo samaan työnantajaan vähintään vuodeksi tai useammaksikin, mutta toisaalta viisumin hankkimiseen saa myös apua ja tukea.
Myös 186-viisumin vaatimuksiin kuului pätevyysarviointi, mutta pelkästään Tommin osalta. Australian skilled -viisumeissa on se hyvä puoli, että puolisolle voi hakea samaa viisumityyppiä, mutta ilman pätevyysarviointia ja muutenkin kevennetyillä vaatimuksilla. Tommille pätevyysarviointi olikin helpompi toteuttaa, mitä olisi ollut itselleni, koska määrämuotoisia työtodistuksia ei tarvinnut metsästää kovin monelta taholta. Eniten päänvaivaa aiheutti vanhojen palkkakuittien löytäminen ja vielä käännättäminen englanniksi, mutta sekin sitten lopulta saatiin hoidettua. Lisäksi viisumihakemuksessa piti toimittaa molempien CV:t, joitain perustietoja ja suomalainen ja australialainen rikosrekisteriote. Jouduin myöskin käymään kielitestissä, koska edelliseen viisumiin sitä ei vaadittu, mutta läpäisyraja oli kohdallani tosi matala (4,5 pistettä jokaisesta IELTS:in osa-alueesta), joten se oli helppo homma. Viimeinen vaatimus oli terveystarkastus, jossa otettiin keuhkoröntgen, virtsanäyte, verikoe, mitattiin pituus, paino ja näkö ja paineltiin vatsaa.
Nyt kaikki vaatimukset on hoidettu ja viisumihakemus lähetetty, joten jännityksellä odotamme, kuinka asia etenee. Jos hyvin käy, niin viimeistään seuraavan 8-10 kuukauden sisällä meillä pitäisi olla pysyvä oleskelulupa.
Jos sitä vaikka muuttaisi sitten eläkkeellä Mandurahiin veden äärelle pysyvällä viisumilla?
