Viimeisen raskausviikkopostauksen aika! Näillä viikoilla olin viimein lomilla. Ensimmäisen viikon ajan lepäily ja rentoutuminen onnistui hyvin, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika tuli, sitä kärsimättömämmäksi muutuin. Joka päivä mietin, että joko tänään, mutta päivät kuluivat toisensa jälkeen, eikä synnytyksen lähenemisestä näkynyt merkkejä. No, joitain pieniä asioita tapahtui kehossa – maha laskeutui hieman alaspäin ja harjoitussupistukset voimistuivat ja säännöllistyivät jonkin verran. Parina päivänä oli omituinen sykkivä alaselkäkipu. Olo oli kaikesta nukkumisesta huolimatta aika väsynyt ja flegmaattinen. Maha oli maksimikoossa ja välillä toisella kyljellä oli hankala nukkua, kun vauva oli omituisessa asennossa. Joka yö valvoin klo 2-6 välillä, joskus tunnin, joskus neljä, ja mietin, että tätä se on varmaan sitten vauvankin kanssa. Päiväunet nukuin melkein päivittäin korvatakseni yön valvomisista syntynyttä univajetta.

Kätilön kanssa oli tapaamisia joka toinen viikko ja verikokeissa kävin viikottain laskeneen verihiutalearvon takia. Verihiutaleet kävivät alimmillaan 133:ssa viitearvon alarajan ollessa 150 E9/l. Jos määrä olisi tippunut alle sadan, en olisi voinut saada epiduraalia synnytykseen ja mahdollinen sektio olisi pitänyt tehdä nukutettuna. Viikon 38 tapaamisessa selvisi myös, että vauva oli “posterior”-asennossa (suomeksi avotarjonta?), eli pää alaspäin, mutta selkäranka omaa selkääni kohti. Posterior-vauvaa voi koittaa kääntää erilaisilla liikkeillä ja nojaamalla eteenpäin, ja koitin näitä harjoituksia tehdä, jotta vauva saataisi kääntymään parempaan asentoon synnytystä ajatellen.

Laskettu aika 18.8. tuli ja meni. Ausseissa synnytyksiä käynnistetään mielestäni pienemmällä kynnyksellä kuin Suomessa. Turhautti, ja mietin, että osaako tämä keho nyt ollenkaan pullauttaa tätä vauvaa ulos. Samoin pohditutti, että pitäisikö käynnistystä pyytää odottamaan viikolle 42+0 asti, kuten Suomessa usein tehdään, vai ehdottaa sitä tehtäväksi jo aiemmin. 40+1 oli onneksi kätilön kanssa tapaaminen ja silloin päätin, että en halua synnytystä käynnistettävän, ellei se vauvan terveydentilan kannalta ole tarpeellista. Siispä sovittiin yliaikaiskontrolli (ultra ja sydänkäyrämittaus) viikolle 41+0 ja sen perusteella oli tarkoitus päättää, mitä tehdään, toistaiseksi sopimatta milloin synnytys käynnistetään. Muut tarjotut vaihtoehdot olivat aikataulutettu käynnistys päivälle 41+0 tai 41+3.

Viikon 40+1 kätilötapaamisella oli muutoin kaikki hyvin. Ainoastaan mietitytti vauvan asento, joka oli hieman sivuttaisempi kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään kääntynyt täysin ympäri oikeaan asentoon.

Kätilötapaamisen jälkeisenä päivänä 40+2 tuntui, että vauvan pää olisi laskeutunut hitusen alemmas. Lenkillä ollessa oli myös yksi melko voimakkaana aaltona menevä harjoitussupistus. Seuraavana yönä heräsin klo 1 aikoihin ensimmäiseen kunnolla tuntuneeseen, polttelevaan vatsan kramppaamiseen, joka kesti noin 20 hengityksen ajan. Innostuin, että JEE EKA SUPISTUS ja menin täpinöissäni vauvan huoneeseen odottelemaan, että joko niitä tulisi lisää. Valvoin 1,5 tuntia odotellen, mutta yhtäkään seuraajaa yksittäiselle supistukselle ei kuulunut. Hikoilin ja vatsa oli kuuma, ravasin vessassa ja juomassa vettä. Välillä nukahtelin ja tunsin pientä polttelua alavatsassa, mutta supistustuntemus ei enää harmikseni toistunut, eikä seuraavina päivinäkään 40+4 – 40+6 tapahtunut mainittavaa edistystä.

Lopulta tiistaina 25.8, raskauspäivänä 41+0, neljältä yöllä, viisi tuntia ennen sovittua yliaikaiskontrollia, alkoi vihdoin ja viimein supistella säännöllisesti! Tuosta hetkestä noin 47 tuntia myöhemmin sain viimein vauvan syliini. Aion kirjoittaa noista päivistä ihan erillisen synnytyskertomuksen, kunhan vaan ehdin. Niin monta vaihetta mahtui noihin pariin päivään, että taitaapi olla pitkähkö juttu tulossa.

Näin jälkikäteen en ole pahemmin kaivannut raskaana olemista, vaikka tuo aika kaikkinensa hyvin menikin. Mahani oli loppuaikana sen verran iso sukkula, että lihasten kuntoutumisessa kestänee aikansa ja muutenkin kaipuu normitilaan oli viimeisten viikkojen aikana erittäin suuri. Silti pidän noita raskaanaolokuukausia ainutlaatuisen hienona ajanjaksona, jota on kiva muistella näin jälkikäteen. Eipä sitä montaa kertaa tule elämänsä aikana kasvattamaan sisällään uutta elämää. Suurin osa ajasta myös sujui tosi hyvin. Puolisen vuotta olin oikeastaan terveempi kuin normaalitilassani, mikä yllätti, koska yhtäkään migreeniä ei ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tullut, ja tuon ajan “vaivat” olivat hyvin vähäisiä verrattuina päänsärkyihin. Toinen positiivinen yllätys oli se, miten hyvin täällä raskaudenseuranta lopulta toimi FBC:n kautta, ja miten vähän jouduin lopulta mistään maksamaan. Kun aloin kerätä ylös kustannuksia, olisin odottanut vähintään 500 euron laskua, mutta toisin kävi. Toisaalta näin raskauden jälkeen on taas tullut muistutus itselleni siitä, että täällä on helppoa maksaa vähän terveydenhuollosta niin kauan kun on terve ja on tunne siitä, että kaikki sujuu hyvin. Kustannukset olisivat saattaneet olla isommat, jos olisi esimerkiksi ollut alkuraskaudessa enemmän ongelmia ja olisin sen vuoksi päätynyt hakeutumaan yksityiselle puolelle hoitoon.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 39-42:

• Viikko 39: Verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 40: Verikoe
• Viikko 41: Verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 42: Yliaikaiskontrolli
• Rahaa kului tutkimuksiin: 245 euroa eikä synnytyskään ilmeisesti tainnut maksaa mitään, ellei sitten posti tuo jotain toistaiseksi näkemätöntä laskua jälkikäteen. Ainoastaan sairaalassa mukaan annetuista lääkkeistä maksoimme n. 20 euroa.

Kirjoitan ensimmäistä kertaa raskausviikkopostausta melkein reaaliajassa. Eilen alkoi 39. viikko ja jännitetään, milloin vauva päättää putkahtaa maailmaan. Limatulppia tai tiheneviä harjoitussupistuksia ei ole vielä näkynyt, mutta toisaalta laskettuun aikaankin on vielä pari viikkoa.

Töissä jaksoin alkuperäisen suunnitelman mukaan 37+3 saakka. Viimeinen viikko oli kyllä aikamoista henkistä taistelua ja tässä tulevaisuuden minälle ehdotus, että viimeistään 36+0 olisi järkevä aika lopettaa hommat. Joka yö heräilin kolmen ja viiden välillä ja seitsemältä olin ihan tokkurassa, kun herätyskello viimein soi. Jäljellä olevat luottomekot eivät enää istuneet valtavan vatsakumpuni päälle ja onnistuin vielä hajottamaan molemmat raskaussukkahousuni, joten viimeinen viikko vedettiin sitten yksillä leggingseillä ja pyykkäsin joka ilta. Jännitin myös, että synnytys käynnistyy toimistolla ollessa ja lapsivedet purskahtavat jonnekin neuvotteluhuoneen lattialle. No, näin ei onneksi käynyt! Viimeiseen asti venytetyssä töissäolossa oli se hyvä puoli, että äitiyslomalle jääminen ei aiheuttanut kummempaa haikeutta, vaan tuntuu mahtavalta lomailla kotona odotellen vauvan syntymää.

Viimeisenä päivänä työkaverit järjestivät morning tean yllätyksenä. Tarjolla oli sipsejä, donitseja ja mutakakkua, pelattiin hetken Pictionarya, kertoiltiin vauvajuttuja ja ihmeteltiin sitä, kuinka Suomessa nukutetaan ulkona vaunuissa. Lomalleläksiäislahjaksi sain kasan suklaata ja lahjakortin vauvatarvikeliikkeeseen. Myös suomikaverit olivat muistaneet mainiolla äitiyspakkauksella, joka valitettavasti jäi jumiin koronan vuoksi Helsinki-Vantaalle usean kuukauden ajaksi ja palautettiin lopulta lähettäjälle. Toivottavasti paketti löytää vielä tiensä perille!

Näillä viikoilla vauva alkoi selvästi laskeutua, aiheuttaen lievää alaselkäkipua ja lisääntynyttä paineen tuntua alakertaan. Ummetusongelma jatkui ja verihiutaleiden määrä veressä humpsahti niin paljon alaspäin, että viikolle 39 määrättiin ylimääräinen verikokeessa käynti. Ferritiini ja hemoglobiini olivat kuitenkin lähteneet raudan syönnin aloittamisen jälkeen hyvään nousuun, joten toivoa on, että verihiutaleetkin tulevat sieltä perässä. Henkisesti vointi on ollut kyllä väsymystä ja satunnaista valtavaan oloon kyllästymistä lukuunottamatta hyvä, välillä lähes euforinen – hormoneilla lienee vaikutusta asiaan. Kaikkiaan raskauden kolmas kolmannes on kohdellut hyvin ja edelleen olen sitä mieltä, että ensimmäinen kolmannes pahoinvointeineen oli itselleni se kaikista vaativin osuus raskaudesta.

Muuta jännää näillä viikoilla olivat viimeiset synnytysvalmennukset. Niistä jäi päällimmäisenä mieleen vauvan kakkavaippakuvat päiviltä 1-4 ja synnytyksen transitiovaihe kätilöiden näyttelemänä. Jotain tarttui päähän vauvanhoidon teoriasta, mutta eiköhän käytäntö sitten opasta parhaiten… Lisäksi näillä viikoilla oli pari tapaamista kätilön kanssa ja otettiin b-streptokokkitesti, jonka tulos tuli takaisin negatiivisena, jee.

Seuraava raskausviikkopostaus tulee olemaan viimeinen ja saa nähdä, montako viikkoa siihen tulee lopulta mahtumaan! Vaikka vauvan tuloon on jo valmistautunut yli 9 kuukautta, tuntuu vielä jotenkin epätodelliselta, että kohta hän on oikeasti täällä.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 35-38:

• Viikko 35: Synnytysvalmennus (imettäminen), verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 36: Synnytysvalmennus (vauvan kotiutuminen ja ensimmäiset päivät)
• Viikko 37: Kätilötapaaminen, b-streptokokkitesti
• Viikko 38: Synnytysvalmennus (synnytyksen toinen ja kolmas vaihe)
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Kun loppu on lähellä, mutta niin kaukana! Tässä vaiheessa laskin jo tiiviisti viikkoja ja melkein päiviäkin äitiyslomaan. Australiassa ei saa palkallista lomaa ennen synnytystä, ellei käytä esimerkiksi vuosilomiaan. Itse päätin yrittää kärvistellä töissä viikolle 37+3 asti, koska koronan takia oli tullut muutoinkin oltua kotona niin paljon, että ajattelin töissä käynnin pitävän aktiivisena. Paikalliset eivät valintaani ihmetelleet ja muutama muukin sanoi olleensa töissä melkein synnytykseen asti. Jouduin kuitenkin toimittamaan töihin lääkäritodistuksen ja välillä mietin, että olenko ihan hölmö, kun rehkin hommissa niin lähelle synnytystä. Suomalaiseen päähän on niin iskostunut se standardi, että äitiyslomalle pääsee jo monta viikkoa ennen täysaikaista raskautta.

Ihan kohtuullisesti sitä kuitenkin jaksoi. Toimistolla sai olla edelleen vain joka toisella viikolla, joten työskentelin enimmäkseen kotoa jumppapallon päällä istuen. Tuntui siltä, että kolmannes kolmannes oli helpompi siedettävä kuin ensimmäinen kolmannes oli ollut pahoinvointineen, vaikka välillä olo tuntuikin melko raskaalta matkalla mukaan kertyneen yli 16 kilon lisäpainon kanssa.

Näillä viikoilla oli kiva käydä ulkona syömässä “nyt kun vielä voi”. Yksi perjantai kävimme todella hyvässä pohjoisitalialaisessa ravintolassa. Juustofocaccioiden mässäily kostautui sillä, että koko viikonlopun ajan oli päällä aivan karmea ummetus ja koko maha tuntui olevan yhtä kovaa möykkyä. Muutaman päivän kärsimyksen ja luumupussin syönnin jälkeen toiminta palasi lähes ennalleen, mutta oli hyvä muistutus siitä, että suolisto toimii poikkeustilassa. Arkipäivät koitin pitää syömis- ja liikuntarytmin mahdollisimman säännöllisenä.

Kätilön kanssa oli taas tapaaminen ja saimme iloksemme kuulla, että vauva on jo pyörähtänyt valmiusasemiin pää alaspäin. Synnytysvalmennukset alkoivat myös ja koronariskin vuoksi niihin täytyi osallistua kotoa etäyhteyden välityksellä. Kotivalmennukset konseptina toimivat tosi hyvin, kun ei tarvinnut lähteä enää töiden jälkeen raahautumaan illaksi kahden tunnin valmennukseen. Tosin toisessa valmennuksessa sairaalan vanhanaikainen videopuhelusofta ei pelittyänyt ollenkaan ja jouduimme siirtämään viimeisen valmennuksista viikolle 38.

Ensimmäisessä valmennuksessa käsiteltiin synnytyksen alkamista ja avautumisvaihetta ponnistukseen saakka. Varsinkin osio synnytyskivusta ja sen sietämisestä tuntui hyödylliseltä – tunnilla harjoiteltiin muun muassa äänen käyttöä supistusten aikana. Kun aikaisemmin mietin, että kehtaako siellä synnytyssalissa sitten mölistä, niin nyt ei ainakaan ole epäilystäkään, etteikö kehtaisi! Koulutuksen jälkeen hommasin Juju Sundinin Birth Skills -kirjan lisätueksi ja siitä olen nyt lueskellut lisävinkkejä aktiiviseen synnyttämiseen. Saapi nähdä muutamien viikkojen päästä, miten hyvin noista saa apua käytäntöön.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 31-34:

• Viikko 33: Kätilötapaaminen, 0 euroa
• Viikko 33: Synnytysvalmennus 1, 0 euroa
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Kesäkuun alussa viikolla 29 heräsin pitkästä aikaa pirteänä keskellä yötä ja valvoin tunnin tai pari. Alkuraskaudessa uniongelmia oli jonkin verran – ainakin sitä, että piti ravata yöllä vessassa – mutta sitten toisella kolmanneksella hävisivät ja nukuin hyvin suunnilleen viikolle 29 asti muutamia heräilyjä lukuunottamatta. Nyt yölliset valvomiset tekivät paluun ja mietinkin, onko koko tätä koko loppuraskauden ajan. Ei onneksi. Välillä oli monta yötä, jotka nukuin ihan sikeästi putkeen ja välillä taas näitä heräämisiä, yleensä siinä kolmen ja kuuden välillä aamuyöstä. Yksittäisinä heräilyöinä eivät kuitenkaan juurikaan haitanneet.

Näillä viikoilla vaivasivat myös öisin puutuvat jalat, mutta tuohon löytyi apu rautalääkkeestä. Kävin verikokeissa ja ferritiini oli taas vajonnut alle kahdenkympin. Eipä siinä, rautakuurille vaan ja sattumaako vaiko ei, mutta tuntui, että jalkaongelmat hävisivät parin viikon raudan syönnin jälkeen. Tilalle tuli tietysti toinen ongelma, mahaongelmat, mutta nekin tuntuivat ihan siedettäviltä vielä näillä viikoilla. Viikolla 28 olisi myös normaalisti teetetty sokerirasitustesti, mutta koronan takia otettiin vain paastoamisen jälkeinen glukoosikoe ja arvo oli sen verran hyvä, ettei sokerirasituskokeeseen tarvinnut mennä.

Maha oli jo sen verran iso, että olo oli yhtä ketterä kuin norsulla. Sulavaliikkeiset kierähtämiset tai mikään vatsalihasten varassa tehtävät liikkeet eivät enää onnistuneet. Niinpä öisin heräsi välillä myös möngertämään ympäri kyljeltä toiselle, kun toinen puoli oli jo ihan puuduksissa. Kaverit kehottivat nukkumaan tyynyjen kanssa ja niitä sitten koitinkin laittaa ympärilleni. Auttoivat jonkin verran. Tosin jonain öinä heräsi siihen, että kaikki tyynyt olivat hypänneet lattialle ja niitä sitten tarvi huonolla ulottuvuudellaan ja olemattomilla vatsalihaksillaan koittaa keräillä. Harkitsin kunnollisen raskaus/imetystyynyn ostamista, mutta sitten välillä taas oli öitä, jolloin tyynyt vaan häiritsivät olemassaolollaan ja paras oli sittenkin ilman yhtäkään pehmustetta. Ota näistä olotiloista sitten selvää.

Muuten nämä viikot olivat jaksamisen kannalta ja muutoinkin varsin jees. Tuntui, että kuitenkin aika helpolla olin päässyt tähän asti kolmannella kolmanneksella, kun monet tyypilliset oireet, kuten turvotus, selkäkivut, närästys, jne. eivät vaivanneet ollenkaan.

Ihmisten ilmoille pääsin myös pitkästä aikaa ja tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan, kun näkivät ison mahan kanssa lyllertävän olemukseni. Vauvan entistä paremmat mahdollisuudet selvitä kohdun ulkopuolella piristi ja myös liikkeet olivat aiempaa selvempää myllerrystä ja asennon vaihtoa.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 27-30:

• Viikko 28: Verikokeet, 0 euroa
• Viikko 29: Tapaaminen kätilön kanssa, 0 euroa
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

..eli mahan ulospullahdusviikot. Olihan tuo vatsa jo selvästi pyöristynyt ennenkin näitä viikkoja, mutta näkyi enemmän sellaisena vyötärön yläpuolelle kertyneenä löysänä, jota olisi voinut lihomiseksikin luulla. Näillä viikoilla vatsa alkoi olla jo kunnolla ulospäin suuntautunut ja napakin hyppäsi ulos kuopastaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Tähän asti M-koon löysä paita oli vielä jokseenkin sopinut, mutta nyt se ei enää peittänyt kasvavaa koripalloa kunnolla kokonaan. Koronan hyvänä puolena ei tarvinnut miettiä toimistolle menoa tai uusien vaatteiden hankkimista. Yhdet raskausfarkut ja mahan kanssa sopivan mekon ostin jo alkuraskaudesta ja nämä molemmat ovat onneksi mahtuneet päälle tämänhetkiselle viikolle 30 asti.

Raskauteen liittyviä vaivoja tai oireita oli vähän ja ne olivat helposti siedettäviä. Kävelylenkkejä tein päivittäin ja niitä vaikeutti välillä vatsan oikealla puolella tuntuva pistävä kipu. Kokeilin ystävältäni lainaan saamaani tukivyötä ja se tuntui jonkin verran auttavan. Mitään sen suurempaa haittaa nuo satunnaiset pistelyt eivät aiheuttaneet, kunhan vaan kävelystä tuli hitaampaa silloin, kun tuo tuntemus tuli. Parin viime viikon aikana pistelyä ei ole juurikaan ollut, joten kaikki vaivat eivät onneksi mene pahempaan suuntaan raskauden edetessä. Jonkinnäköistä liitoskivuntapaistakin oli, mutta todella satunnaisesti ja asentoa vaihtamalla pääsin tuntemuksesta nopeasti eroon.

Unet ovat olleet koko raskauden ajan värikkäitä. Näillä viikoilla aloin heräillä pari kertaa yössä. Nukahdin nopeasti uudelleen, mutta välillä noista heräilyistä jäi mieleen nähtyjä unia. Uneksin paljon lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista ja henkilöistä, joita en ole aikoihin tullut muutoin miettineeksi. Aivan kuin aivot olisivat päättäneet käsitellä pikakelauksella koko tähän astisen elämäni läpi valmistautuessa tulevaan muutokseen.

Mukavin asia näillä viikoilla oli suunnitella, mitä kaikkea tulevalle vauvalle hommaisi. Jo pelkkä raskaana oleminen on avannut ihan kokonaan uuden kulutuskategorian ja kaupoista löytyisi vaikka mitä uutta “tarpeellista” ostettavaa. Korona ja aiemmin tehty äitiyslomabudjetti suitsivat tiukasti turhat kulutushurjastelut. Välillä tunsin suoranaista tuskaa, kun selailin nettikauppoja ja mietin, kuinka tuommoinen kehto tai kantokoppa tai vastasyntyneen syöttötuoli-istuin olisi niin kiva omistaa, mutta käytössä vain muutaman hassun kuukauden. Lopulta päädyinkin tekemään todella karsitun listan siitä, mitä meille hankintaan, ja loput hommataan sitten vauvan synnyttyä, jos kokee silloin tarpeelliseksi. Tällä hetkellä isoimmat jutut on ostettu käytettynä, eli yhdistelmärattaat vaunukopalla, pinnasänky ja auton turvaistuin, ja rahaa on mennyt vasta n. 400 dollaria. Lisäksi hommasimme unikapalon ja meillä on aika paljon ystävältäni saatuja vaatteita lainassa, mutta joitain oleellisia juttuja vielä puuttuu, esimerkiksi vaipat. Kun vauva on muutaman kuukauden vanha, ajattelin tehdä postauksen siitä, mikä muodostui meidän lopulliseksi tarvikemääräksi. Tällä hetkellä kuvittelen, että pärjäämme minimalistisella murto-osalla siitä, mitä yleensä netin vauvantarvikelistoissa suositellaan, mutta saapa nähdä… Toisaalta kun liikaakaan ei kannata kitsastella, jos joku asia helpottaa suuresti vauva-arkea. Ja eipä noista nykyisistä ostoksistakaan vielä tiedä, miten hyödyllisiä ovat, jos vauva esimerkiksi inhoaakin unikapaloaan tai pinnasänkyään.

Viikolla 24 kävin taas FBC:ssä kätilötapaamisella pitkästä aikaa, kun edellinen käynti oli jo viikolla 16. Tässä vaiheessa kätilöni vaihtui toiseen, kun entinen jäi äitiyslomalle, mutta tämä uusikin oli todella mukava. Vauva hengaili kohdussa mukavasti poikittain ja sydämestä kuului tuttu koppati koppati.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 23-26:

• Viikko 24: Tapaaminen kätilön kanssa, 0 euroa.
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Rakenneultra oli itselleni tärkein raskauden virstanpylväs. Tuossa skannauksessa saatiin viimein niin hyvä varmuus siitä kun vain voi saada, että mini-ihmisellä on kaikki hyvin. Toki vieläkin voi sattua yhtä sun toista, mutta ainakaan mitään raskauden keskeytykseen liittyviä päätöksiä ei tarvitse tehdä. Asiat sujuvat tästä eteenpäin omalla painollaan.

Rakenneultra oli maaliskuun loppupuolella, pahimpaan koronavirusaikaan. Kuulin, että Suomessa puolisot eivät enää päässeet kaikilla paikkakunnilla ollenkaan mukaan ultraan. Meillä ei onneksi tätä ongelmaa ollut, koska viikolle 20 asti ultrassa ei käydä sairaalassa, vaan erillisessä paikassa, joka on pelkästään erikoistunut erilaisiin skannauksiin. Sisään ultrausputiikkiin hiippailimme hieman hermostuneina, koittaen vältellä asioiden koskettamista. Odotushuoneessa oli hiljaista ja näimme vain yhden toisen asiakkaan.

Itse ultraus oli ihan mukava tapahtuma. Ultrakuva näkyi seinällä olevalta isolta näytöltä. Löytyi sydämen syke ja punaisia ja sinisiä viivoja ilmeisesti erottamassa laskimoita ja valtimoita. Erilaisia luita näkyi myös, reisiluu muun muassa. Ja aivot. Ja munuaiset. Ja pienet sormet. Sukupuolenhan tiesimme jo ennestään. Lapsi oli käpertynyt pienelle kerälle kuin kissa konsanaan ja siksi kasvojen näkeminen oli haastavaa. Myöskään kohdunsuuta ei löytynyt mistään. Siispä sain noin puolen tunnin ultrauksen jälkeen käskyn juoda lisää vettä ja kävellä ympäriinsä sillä välin, kun ultraaja otti toisen asiakkaan.

Noin 10-15 minuuttia käveltyäni ja kylmää vettä juotuani pääsin takaisin ultrattavaksi. Tällä välin vauva oli vaihtanut asentoaan sen verran, että kasvotkin löytyivät ja puuttuvat osat saatiin tarkastettua. Lopuksi ultraaja totesi, että kaikki vaikuttaa hyvältä. Tieto vielä vahvistettiin seuraavana päivänä lääkärikäynnillä, kun toinen asiantuntija oli ensin käynyt kuvat läpi ja sain viralliset tulokset.

Viikolla 22 iski ensimmäiset epätoivon hetket liittyen siihen, miten isolta maha tuntui, miten pienestäkin liikunnasta syke pomppasi kattoon, ja miten töiden tekemisestä ei olisi millään jaksanut innostua. Koronallakin lienee ollut näihin ajatuksiin vaikutusta. Kadonnutta motivaatiota etsiskelin laskemalla äitiysloma-ajalle budjetin ja hakemalla äitiyslomaa. Samalla tuntui, että elokuun alkuun oli vielä ikuisuus ja päivät kotona ollessa matelivat.

Jännästi kasvavaan mahaan kuitenkin tottui aina uudelleen. Jokaisessa viikossa tuntui olevan yksi tai kaksi päivää, jolloin maha tuntui erityisen kireältä ja tukalalta, mutta sen jälkeen oli päiviä, jolloin koripallo edessä ei haitannut ollenkaan. Jaksamiseen auttoi myöskin pääsiäisloman mittainen tauko. Neljän päivän miniloma tuli tarpeeseen, vaikka senkin kotona vietimme.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 19-22:

• Viikko 20: Rakenneultra (muutoin ilmainen, maksoin 6 euroa CD-levylle poltetuista kuvista)
• Rakenneultran tulokset lääkäriltä
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

15. raskausviikko alkoi seuraavasti. Heräsin pirteänä. Iloitsin siitä, että raskauspahoinvointi on viimein pysyvästi poissa. Tällä viikolla en varmasti oksenna enää yhtääkään kertaa, mietin. Kävelin alakertaan. Join lasin vettä. Blööööörgh. Oksensin koko lasillisen vettä.

Tätä ja paria muuta satunnaista pulauttelua lukuunottamatta pahoinvointia ei enää ollut. Eikä migreenejä! Hurraa! Pystyin viimein luopumaan jugurttipatukoiden säilömisestä yöpöydälläni.

Maha oli jo tässä vaiheessa kasvanut ja yhä suurempi osa vaatteista jäänyt pieneksi. Tunsin vauvan ensimmäiset potkut, mikä oli hieno fiilis.

Samalla viikolla oli myös volunteering day töistä. Olin ensin menossa tekemään puutarhahommia. Päivälle oli kuitenkin luvattu yli 30 astetta lämmintä, joten päivää koordinoinut ihminen vinkkasi, etteivät ulkotyöt raskaana ollessa helteessä ole välttämättä se paras idea. Lopulta päädyin lajittelemaan käytettyjä vaatteita paikalliseen kierrätyskeskukseen. Hyvä niin. Pitkään paikallaan seisominen alkoi tuntua tukalalta. Muuten jaksoi aikalailla normaaliin tapaan.

Viikolla 15 tapahtui muutakin jännää – kätilö soitti ja sovittiin ensimmäinen tapaaminen viikolle 16. Tapaamisella täytettiin isoa paperinivaskaa, joka kulkee nimellä “National Woman-held Pregnancy Record”. Tuota paperikasaa pitää täällä roudata mukana, jos esimerkiksi lähtee raskaana ollessaan reissuun, jotta hoito-alan toimijat saavat nopeasti sieltä selailtua olellisia juttuja, kuten raskausviikot ja veriryhmän. Terveydenhuollon digitalisointi on täällä ihan alkutekijöissään Suomeen verrattuna. Pääasiallinen aihe tapaamisella ja sitä edeltävällä puhelulla oli selvittää aiempi terveyshistoriani ja se, kuulunko mahdollisesti johonkin riskiryhmään, joka estäisi Family Birth Centressä synnyttämisen. Toistaiseksi läpäisin seulat ja kätilöohjelma jatkuu viikolla 24, jonka jälkeen tapaamisia alkaa olla useammin. Paras osuus oli vauvan sydänäänten kuuleminen ensimmäistä kertaa. Sydän kuulosti varsan kopinalta, koppatikoppatikoppatikoppati.

Raskaana ollessa, tai viimeistään vauvan synnyttyä alkaa kuulemma pyöriä kauhuskenaariota päässä, mitä kaikkea kamalaa vauvalle voi tapahtua. Oma pelkokeskukseni taisi aktivoitua siinä viikolla 17-18 rakenneultran lähestyessä. En käynyt koskaan niskaturvotusultrassa, joten mietin, että ENTÄ JOS rakenneultrassa paljastuu, että vauvalta puuttuu tyyliin aivot, ja olen ollut 8 viikkoa iloisen tietämätön asiasta. Tätä asiaa sitten pohdin iltaisin nukkumaan mennessä. Pelkoa pahensi se, että tässä vaiheessa vauvan liikkeiden tunteminen oli vielä kovin satunnaista, ja saattoi mennä useampi päivä, ettei yhtäkään potkua tuntenut.

Mutta jottei blogipostaus jäisi kaameaan cliffhangeriin, niin todettakoon vielä loppuun, että huoleni oli turha – viikolla 20 käydyssä rakenneultrassa olivat kaikki sisäelimet paikoillaan ja asiat muutenkin hyvin.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 15-18:

• Viikko 16: Ensimmäinen tapaaminen kätilön kanssa
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 239 euroa

Australiassa, tai ainakaan täällä Perthissä, ei ole raskaudenseurantaan niin vakiintunutta neuvolakäytäntöä kuin Suomessa. Ensimmäinen valinta täällä on haluaako synnyttää julkisella vai yksityisellä puolella. Yksityisellä puolella synnyttävät ottavat yleensä vakuutuksen, joka kattaa osan kuluista. Vakuutus täytyy kuitenkin olla voimassa vähintään 12 kuukautta ennen kun on mahdollista saada rahaa takaisin, joten päätös täytyy tehdä melko aikaisin. Lisäksi synnytyksen kattavat vakuutukset ovat useita satoja kuukaudessa, eli ihan halpaa ei olisi vakuutuksenkaan kanssa.

Asiaa selviteltyäni tulin siihen johtopäätökseen, että yksityisellä puolella on kärjistetysti parempi, “hotellimaisempi” palvelu, muttei sen laadukkaampaa hoitoa kuin julkisellakaan puolella. Lisäksi yksityisellä saisi halutessaan suunnitellun sektion, mutta koska sellaista ei ollut omalla vaatimuslistallani, olisi tuntunut turhalta lähteä maksamaan synnytyksestä.

Julkisen puolen vaihtoehtoja tutkailtuani päätin hakea Family Birth Centreen, joka on erään sairaalan yhteydessä toimiva kätilöohjelma, jossa synnytyksen voi hoitaa mahdollisimman luonnollisesti kodinomaisessa ympäristössä. FBCssä ei ole tarjolla epiduraalia, mutta mikäli synnytyksessä tulee komplikaatioita, siirretään asiakkaat käytävää pitkin viereiseen sairaalaan. Lisäksi FBCssä on tiukka loppuraskauden seuranta ja synnyttämään pääsee vain, jos kategorisoidaan matalan riskin synnyttäjäksi loppuun saakka. Jos synnytys esimerkiksi käynnistyy liian aikaisin tai myöhään, täytyy mennä suoraan sairaalaan synnyttämään.

FBC hoitaa myös raskaudenseurannan viikon 20 jälkeen. Kätilöohjelma on täällä tosi suosittu ja sen vuoksi hakemus piti lähettää jo viikon 8 jälkeen. Viikolla 10 kävimme paikassa tutustumiskäynnillä ja vakuutuimme molemmat siitä, että tämä olisi kiva ja rauhallinen ympäristö synnyttää (tai no niin “kiva”, mitä nyt synnytys voi olla). Samalla kävimme myös kierroksella viereisessä sairaalassa, joten sekin tuli tutuksi. Saa nähdä, mihin sitä sitten lopulta päätyy.

Viikolle 20 asti kävin seurannassa yleislääkärillä ja vielä halvimmalla mahdollisella, eli ilmaisella, ja hoito oli sen mukaista. Erinäisissä verikokeissa sain käydä kolme kertaa, koska lääkärille oli jostain syystä haastavaa määrätä kaikkia tarvittavia kokeita samanaikaisesti. Lisäksi piti itse päättää, että haluanko mennä NIPT-testiin viikolla 10 vai ultraan viikolla 13 kromosomipoikkeavuuksien selvittämiseksi, kovin selkeitä suosituksia lääkäri ei osannut sanoa suuntaan tai toiseen. Googlailtuani asiaa päädyimme teettämään pelkän NIPT-testin, koska tässä vaiheessa käsitykseni oli, että molemmat NIPT ja ultra tulisivat maksamaan meille, NIPT n. 400 dollaria ja ultra n. 250 dollaria. Myöhemmin opin, että Länsi-Australian käytäntö ultrien hinnoittelun suhteen on erittäin sekava, eri paikoissa ultrat maksavat eri verran ja yhdessä paikassa saa jopa kaiken ilmaiseksi! Tavallaan olisin siis voinut käydä molemmissa, mutta tuolloin ajattelin, ettei sillä ole suurta merkitystä, käykö ultrassa viikolla 13 vai odotteleeko rakenneultraan viikolle 20 asti, jos NIPTissä on jo selvinnyt tilanne kromosomipoikkeavuuksien suhteen.

Sitten tulikin viikko 11 ja NIPT-testipäivä. Koe oli helppo, täytyi vain mennä labraan ja hoitaja otti normaalisti kaksi putkiloa verta. Sen jälkeen luvassa oli armotonta jännitystä noin viikon verran, kunnes kävimme lääkärillä kuulemassa tulokset ja samalla vauvan sukupuolen. Tämä käynti oli rakenneultran lisäksi mukavin kaikesta. Oli huippua saada tietää vauvan sukupuoli jo tässä vaiheessa ja kaiken olevan kunnossa. Jotenkin konkretisoi odotusta ja helpotti kuvittelua, millainen tyyppi siellä mukana mahdollisesti voisi olla.

Muutoin viikot 11-14 sujuivat toipuessa alkuraskauden pahoinvoinnista. Jonkin verran huonoa oloa ja oksentelua oli edelleen, mutta ruoka alkoi taas vähitellen maistua hyvältä. Tässä vaiheessa oireena oli kovasti käsien puutumista ja tikuttelua herätessä. Ajattelin, että joutuisin kärsimään tuosta koko raskauden ajan, mutta jostain syystä tämäkin oire hävisi toisella kolmanneksella kokonaan.

NIPT-testin tuloksen jälkeen uskallauduin kertomaan raskaudesta töissä. Oli helpottavaa kertoa asiasta, koska muutama tyköistuva työvaate ei enää mahtunut päälle ja jo tässä vaihessa tuntui hankalalta piilotella kasvavaa pömppöä. Ihmisiltä sateli onnitteluja ja raskaudesta kumpusi paljon hauskoja keskusteluja, kun kollegat halusivat kertoa omistaan tai puolisoidensa raskauskokemuksista.

Tässä vaiheessa aloin myös urheilla varovaisemmin ja siirtyä tekemään lähinnä seisaaltaan tai istualteen tehtäviä treenejä. Kävin kerran kaverini houkuttelemana Body Balance -tunnilla, mutta jo tässä vaiheessa ohuen patjan päällä makaaminen vatsallaan oli epämiellyttävää, joten en sen koomin ryhmäliikuntatunneille enää mennyt. Kävimme kerran myös melomassa, mistä seurasi päivän kestoinen migreeni. Tuli siitä sitten kerralla selväksi, että nyt on otettava vähän rauhallisemmin ja mietittävä tarkemmin, mihin seuraavien kuukausien aikana kannattaa ryhtyä ja mihin ei.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 11-14:

• Viikko 11: NIPT-verikoe 430 dollaria (n. 239 euroa)
• Viikko 12: Yleislääkäri, NIPT-testin tulokset ja lähete rakenneultraan
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 239 euroa