vauva

Osastolla

29/11/2023 No Comments

Seuraava tapahtui synnytyksen jälkeen, 3.10.2023.

Jostain joskus kuulin, että synnytys olisi yksi vaarallisimmista hetkistä lapselle, jos tilastoja katsoo. Voi käydä sitä sun tätä hoitoa vaativaa, mihin muuta eloa eläessä on pienempi todennäköisyys. Olin mielestäni varautunut ihan hyvin kaikenlaisiin skenaarioihin ja myös siihen, että vauva pitäisi hetkeksi viedä pois syntymän jälkeen. Kuopus kuitenkin aseteltiin viereeni erittäin terveen näköisenä, iho oli vaaleanpunainen eikä vähääkään sinertävä, ja suu satunnaisesti parkuva. Kun hän siinä rinnallani ollessa rupesi myös touhukkaasti imemään, en osannut enää epäillä, että vauvalla voisi olla mitään ylimääräisiä toimenpiteitä vaativaa.

Synnytyksen jälkeen huoneeseen päästyämme Tommin ja L:n piti lähteä pian kotiin, koska vierailuaika oli vain klo 20 asti ja täkäläisessä julkisessa sairaalassa eivät miehet tai lapset saa olla yötä. Ilta meni viestejä kirjoitellessa ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa. Noin klo 22/23 kätilöiden vuoro vaihtui ja minulle esiteltiin yöksi vuoroon tuleva kätilö. Hän vaikutti tiukan särmältä henkilöltä. Jämptisti hän kysyi milloin olen imettänyt viimeksi ja kirjasi liitutaululle ylös, milloin pitää olla seuraavan kerran imettämässä. Sen jälkeen hän teki vauvalle rutiininomaisen terveystarkastuksen ja huomasi hengityksen olevan hieman tavanomaista tiheämpää. Tämä nopeampi hengitys käynnisti protokollan, jossa vauvaa lähettiin kärräämään kätilöiden huoneeseen sairaalasängyssään. Olin hieman hämmentynyt, kun myös minulle tuotiin pyörätuoli ja lähdettiin työntämään perässä. Kaikki kynnelle kykenevät kätilöt, noin viisi kappaletta, kutsuttiin paikalle tekemään päätöstä siitä, pitäisikö vauva siirtää NICUun (neonatal intensive care unit), eli vauvojen teho-osastolle. Vauva laskettiin hoitopöydälle ja viisi silmäparia tarkkaili intensiivisesti hengitystä, vilkuillen välillä kellojaan. Lopulta johtopäätös oli, että vauva ei voi jäädä tälle osastolle, vaan pitää kärrätä NICUun tarkkailtavaksi.

Menimme hissillä kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen, minä pyörätuolissa kätilö minua työntäen. Kello lähestyi puolta yötä ja väsymys painoi pitkän synnytyksen jälkeen. Vauvojen teholla ei sentään ollut sellaista mitä olin kuvitellut – putkia, letkuja, piippaavia koneita, itkeviä vauvoja ja huolestuneita vanhempia – vaan huone, johon meidät vietiin oli lähes tyhjä. Sänkypaikkoja oli kuutisen kappaletta, mutta muissa ei ollut ketään ja vain jostain kauempaa kuului toisen vauvan itkua. Ilmeisesti tila olikin jonkinlainen vastaanottotila, koska myöhemmin yöllä S jakoi huoneen kolmen muun vauvan kanssa. Kuulin, että olimme hyväkuntoisten vauvojen puolella, koska vain yksi heistä oli keskoskaapissa ja kaksi muuta ihan normaalissa sängyssä monitoroitavana. Varhaisempien viikkojen keskosvauvat ja sairaammat tapaukset olivat jossain muualla infektioilta turvassa.

En ollut tilanteesta mitenkään huolissani, hämmentynyt vain. Kuinka kauan vauva joutuu olemaan monitoroitavana? Mitä hänelle tehdään? S laskettiin tarkkailupöydälle ja lähes sama toistui mitä aikaisemmin kolmannessa kerroksessa – useampi henkilö tuli arviomaan ja tuijottaman häntä. Lopulta tehtiin päätös, että vauva jää tarkkailuun ja hänelle tehdään tarkempia tutkimuksia tilan kartoittamiseksi. Minulle kerrottiin, että voin tulla ruokkimaan hänet seuraavaan ruokinta-aikaan klo 1 yöllä.

Osastokäynnin jälkeen minut kärrättiin takaisin huoneeseeni 3. kerrokseen. Söin synnytykseen mukaan ottamiani suklaan jämiä ja koitin hieman kävellä ympäriinsä, mikä onnistui jo hyvin. Olo tuntui orvolta yhtäkkiä ilman vauvaa ja oli myös uuvuttavaa olla itse puolikuntoisena vastuussa vauvan ruokinta-ajoista ilman, että henkilö olisi lähelläni ja itse herättämässä nälän koittaessa. Laitoin kellon soimaan klo 00:45. Puolihorteisena nousin ylös tunnin yöunien jälkeen ja soitin kelloa, jotta sain hoitajan taas kärräämään minut pyörätuolilla alakertaan.

Osastolla vauvani oli tarkkailusängyssä lämpölampun alla kiinnitettynä ilmeisesti syke- ja happisaturaatiomittariin. Tosin jalkaan kiinnitettävä tarra meinasi jatkuvasti irrota, kun oli ilmeisesti pienempään jalkaan suunniteltu. Viimeisetkin huolenrippeet vauvan kohtelusta hellitti, kun seurasin vuorossa olleen hoitajan yövuoroa. Hän oli hirmu taitava käsittelemään vastasyntyneitä ja oli myös hyvin empaattinen ja mukavaa juttuseuraa. Hän myös totesi, että hengitys vaikuttaa jo paremmalta. Luottavaisin mielin läksin takaisin yläkertaan nukkumaan.

Vauva osastolla tarkkailtavana. Sis. jalkaan kiinnitettävä mittari, joka ei millään meinannut pysyä jalassa

Kahden tunnin yöunien jälkeen sama uudestaan. Herätyskello soi klo 3:45, ylös, soitto hoitajalle ja pyörätuolilla imettämään alakertaan. Tällä kertaa vastassa oli lääkäri, joka sanoi, että vauvan verensokeriarvo oli tippunut vähän ja hänelle tarvitsee antaa korviketta. Suutahdin, kun selväähän se on, että vastasyntyneellä, joka ei ole ihokontaktissa ja makuutetaan täällä monitorointipöydällä satunnaisesti imetettynä, laskee verensokeri. Lisäimetykset ja ihokontakti eivät olleet lääkärille vaihtoehto, vaan minun piti valita joko korvikkeen tai vauvaan kiinnitettävän tipan välillä. Valitsin korvikkeen, koska ylimääräinen piikitys ja letku vastasyntyneen päähän eivät kuulostaneet hyvältä idealta.

Seuraava päivä valkeni ja sama homma jatkui, 2-3 tunnin välein piti huolehtia itseni alakertaan imettämään. Joka kerta odotin tietoa siitä, milloin vauva tulisi takaisin kanssani samaan huoneeseen. Vastaus oli lähinnä, että arvot ovat paranemaan päin, mutta vielä seuraillaan. Aamulla pääsin itse katetrista eroon ja minua kehotettiin luopumaan myös pyörätuolista ja kävelemään osastolle. Tein työtä käskettyä. Ensimmäinen kävely oli vähän huteraa töpöttämistä, mutta sen jälkeen alkoi sujua. Imetysten välissä koitin hoitaa itseäni – lähinnä syödä valtavaan nälkääni ja käydä suihkussa. Puoliltapäivin sain tietää, että on epätodennäköistä, että vauvaa siirrettäisi minnekään muualle vielä tänään ja myöhemmin kuulinkin, että siirto- tai kotiuttamispäätökset tehdään yleensä vain kerran vuorokaudessa. Eli jos aamulla halutaan vielä seurailla ja tehdä testejä, joutuu todennäköisesti olemaan seuraavaan aamuun.

Olin ihan ok sen ajatuksen kanssa, että vauvaa seuraillaan vielä toinen yö. Iltapäivällä kolmen aikoihin kätilö pudotti kuitenkin pommin ja sanoi, että minut pitää kotiuttaa jo samana päivänä. Vauva jätetään seurattavaksi ja minut lähetetään kotiin! Menin tästä päätöksestä ihan pois tolaltani, en ollut edes osannut ajatella tätä yhtenä vaihtoehtona. Juuri kun oli niin tärkeä hetki luoda sidettä lapseeni, joka nyt makasi johdoissa kiinni sairaalasängyssä, vaikkei sairas ollutkaan. Vastustin päätöstä ja sanoin, etten suostu lähtemään kotiin ilman vauvaa. Kätilö ymmärsi huoleni, mutta koska osastolla ei ollut enää minulle tilaa, eikä vauvaosastollakaan ollut huoneita, löytyi minulle lopulta sairaalan viereisestä rakennuksesta väliaikainen yömajoitus.

Tommi ja esikoiseni tulivat minua moikkaamaan ennen siirtymistä uuteen rakennukseen. Kätilö kävi vielä läpi rintapumpun käyttöohjeet. Sillä verukkeella olin saanut majoituksen, että päätös tuki imetyksen käynnistymisessä, siksi myös pumppu ohjeineen oli lähes pakollinen lisä kuvioon. Sen jälkeen olimme omillamme, saimme omin avuin kärrätä tavarani rakennuksesta toiseen. Huone oli pieni ja pimeä, kuin vankila. Tuuletin/lämmitin huoneessa oli, se piti rätisevää ääntä. Sänky oli kivikova. Suihkut ja vessat olivat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Tommi ja L eivät saaneet olla rakennuksessa klo 18 jälkeen, joten söimme nopeasti Tommin tuomat sushit ja jäin sen jälkeen ihmettelemään tilannettani. Pian tuli taas vauvojen ruokinta-aika ja nyt edessä oli paljon aiempaa pidempi matka sairaalan tunnelien läpi toiseen rakennukseen, vähän yli vuorokausi sitten synnyttäneenä. Raahustin sen, istuin noin tunnin osastolla imettämässä ja sen jälkeen sama matka takaisin kopperooni.

Otin särkylääkkeet ja tuijotin puhelimen kameralla silmiäni, jotka näyttivät vielä pahemmin tulehtuneilla kuin pari päivää sitten. Sen jälkeen valmistauduin pitkään yöhön ja koitin löytää mukavaa asentoa kivikovalla patjalla.

Toivottavasti arvon lukijat eivät saa painajaisia tästä kuvasta, mutta tässä kunnossa silmäni olivat, kun ravasin yön läpeensä imettämässä. Pohdiskelin ennen nukahtamista, että entä jos minulla onkin joku vakavampi silmätulehdus ja näkökykyni ei palaudu koskaan ennalleen. Hyvä aihe ajatella, kun on vain pari tuntia aikaa nukkua ennen seuraavaa herätystä.

Yön aikana kävin syöttämässä kahdesti, yhden maissa ja neljän maissa. Kätilö koitti ystävällisesti ehdottaa, että voisin kyllä nukkua yhden syöttövuoron ohi, kun he joka tapauksessa ruokkivat vauvan korvikkeella joka imetyskerran jälkeen. Ehdotus houkutteli. Mietin, kuinka entisaikaan tämä oli normaali käytäntö. Vauvat otettiin osastolle hoidettavaksi siksi ajaksi, että naiset saivat levätä. Milloin saisin seuraavan kerran samanlaisen tilaisuuden?

Mutta ei, joku hullu sinnikkyys, äidinvaisto tai muu, sai minut nousemaan jokaiseen kellonsoittoon ja silmät puoliummessa kävelemään halki sairaalan loisteputkivalaistujen, autioiden käytävien, kunnes olin taas tuon avuttoman olennon luona, jonka hengitystä ja veriarvoja seurattiin kuin lauantaista lottoarvontaa.

Yövuoron kätilö oli taas mukava, eri kuin edellisenä yönä. Aikaisemmin päivällä oli varmistunut tiheän hengityksen syyksi se, että vauvalla oli ollut vähän vettä keuhkoissa ja tilanteen arveltiin korjautuvan itsekseen muutamassa päivässä. Kätilö kertoi, kuinka tämä on aika yleistä, varsinkin isommilla ja/tai yliajalla olevilla vauvoilla. Hengitystiheys olikin jo paljon parempi, mutta tulehdusarvoissa oli ollut nousua, joten lääkäri oli vielä pohtinut, pitäisikö vauvalle antaa antibiootit. Mitään muita interventioita ei siis tähän mennessä ollut tarvinnut tehdä, ei lääkkeitä, ei muuta. Vauvan vointia oli vaan seurailtu ja tehty testejä. Kätilö myös vinkkasi, että jos haluamme päästä kotiin, kannattaa olla aamulla ylilääkärin kierroksen aikaan vauvan luona, niin voi onnistua paremmin. Siispä aamu kuuden jälkeen en palannut enää nukkumaan vaan jäin odottelemaan ylilääkärin kierrosta, toivoen mahdollisimman pikaista kotiinpääsyä.

Lopulta klo 8:30 lääkäri viimein tuli paikalle. Istuimme Tommin kanssa vauvan luona, minä kolmen yön valvomisesta rähjääntyneenä ja Tommi edustavampana. Osastolla oli selvästäkin vielä tilaa ja lääkäri meinasikin tyrmistyksekseni ensin ehdottaa, että katsotaan vielä yksi yö. Onneksi sain avattua suuni ja perusteltua, miten vaikea viime yö minulle oli ja miksi nyt olisi erinomainen ajankohta päästää meidät kotiin toipumaan. Lopulta lääkäri myöntyi ja sanoi, että kotiinpäästämisproseduurit voidaan käynnistää, mutta halusi vielä sanoa viimeisen sanansa asiaan iltapäivällä.

Klo 14 maissa saimme odotetun tiedon, että olemme vapaita lähtemään. Vihdoin! Antibiootteja tai muuta hoitoa ei tarvittu. Tuntui kuin olisin vapautunut vankilasta. Ulkoilman auringonpaiste häikäisi silmiä sairaalan käytävien jälkeen ja oli niin helpottavaa ajatella, että kohta voin ottaa oman vauvani syliini milloin vaan, syöttää koska haluan ja pitää lähellä ilman yhtäkään kiinni olevaa johtoa.

Kotiin päästyämme kaikki sujui tosi hyvin. Maitokin alkoi sopivasti nousta ja korviketta ei enää tarvinnut juuri ollenkaan. Pääsin kunnolla lepäämään ja silmätulehdus alkoi vähitellen parantua. Muutamia kertoja näin toistuvaa painajaista, jossa vauva vietiin minulta pois, sen verran sairaalan kohtelu oli minua traumatisoinut ja laitoin asiasta palautettakin. Synnytyssairaala täällä on noin 100 vuotta vanha julkinen sairaala, joten tilat eivät ole enää tätä päivää ja valitettavasti vauvojen teho-osastolla ei vain ole kunnollisia yöpymismahdollisuuksia. Toivon todella, että tämä epäkohta korjataan, kun tänne rakennetaan uusi sairaala, eikä äitejä enää tarvitsisi erottaa vauvoistaan.

Perth, raskaus, vauva

Toinen synnytys

12/10/2023 No Comments

Toiveet ja odotukset

“Toinen vauva syntyy nopeammin“. “Ensimmäisen vauvan synnytys käynnistyi vasta viikolla 41 ja toinen vauva tuli jo ennen laskettua aikaa”.

Tällaisia kokemuksia kuulin ennen synnytykseni lähenemistä ja toivoin, että itsellänikin tulisin olemaan nopeampi ja helpompi synnytys ensimmäiseen verrattuna. Toiveena ennen synnytystä oli myöskin, että

Sietäisin kipua paremmin, enkä välttämättä tarvitsisi epiduraalia, koska viime synnytyksessä puudute ilmeisesti hidasti synnytyksen etenemistä ja vaikeutti erityisesti ponnistusvaihetta
Synnytystä ei tarvitsisi käynnistää tai tehdä sektiota, paitsi silloin jos vauva on selvästi isompi kuin esikoinen
Pääsisin kokeilemaan vesiallasta kivunlievitykseen.

Kaikkiaan koko raskaus oli sujunut hyvin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin. Kun luin vuonna 2020 kirjoittamiani raskauspostauksia, tuntui, että jokaisen niistä olisin voinut kirjoittaa myöskin vuonna 2023. Tosin jonkin verran eroa oli raskauden seurannassa. Toisen vauvan kanssa oli vähemmän kätilötapaamisia, mutta toisaalta enemmän tutkimuksia, koska minulla epäiltiin raskausdiabetestä ensimmäisen vauvan syntymäpainon takia (4,59 kg). Vuonna 2020 korona-aikaan sokerirasitustestiä ei tehty loppuun asti, vaan otettiin ainoastaan yksi verikoe yön yli paastoamisen jälkeen, joten mahdollista oli, että minulla olisi ollut tuolloin diagnosoimaton raskausdiabetes ja sen vuoksi vauvasta oli tullut isokokoinen.

Tällä kertaa tehtiin sokerirasitustesti kahdesti ja kävin myös ylimääräisissä ultrissa viikoilla 35 ja 39. Molemmissa verikokeissa arvot olivat hyvät ja ultratutkimuksissa sikiön vartalon mittasuhteet sopusuhtaiset. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän vaikutti siltä, että vauva tulisi kuitenkin olemaan isokokoinen – mitä ilmeisemmin meillä on vain geneettinen taipumus saada kookkaita vauvoja. Viimeisessä ultrassa painoarvio oli noin 4 kg. Vauva oli kuitenkin hitusen alemmalla käyrällä kuin isoveljensä ja kiltisti pysytellyt optimaalisessa synnytysasemmossa viikkotolkulla (kun taas veljensä oli avotarjonnassa), joten mahdollisuudet helpompaan synnytykseen olivat olemassa.

Synnytyksen käynnistyminen

Äitiysvapaalle jäin raskausviikolla 37. Ensimmäiset kolmisen viikkoa sujuivat mukavasti, mutta lasketun ajan lähestyessä jaksaminen alkoi olla koetuksella. Maha oli valtavan kokoinen ja tuntui, että vauvan sai oikein nostaa puolelta toiselle, kun yöllä vaihtoi kylkeä. Heräilin usein kolmen ja kuuden välillä ja lähestyvä synnytys jännitti, varsinkin venyminen yliajalle.

Raskauspäivälle 41+1 minulle oli varattu yliaikaiskontrolli, jossa vauvan koko oli tarkoitus ultrata taas kerran ja lääkärin ehdottaa koon perusteella jatkotoimenpiteitä. Olin itsekin vähän epävarma sikiön isosta koosta. Mietin, oliko ihan hullu päätös odotella näille viikoille ja olisiko pitänyt pyytää sairaalakäynnistystä jo paljon aikaisemmin. Pelkoni kuitenkin oli, että kroppani ei olisi ollut valmis synnyttämään ja käynnistys olisi tuottanut kivuliaammat supistukset. Toiseksi minua mietitytti se, että käynnistäminen voi joskus vaatia vuorokausien oloa sairaalassa, ja sinä aikana en pystyisi olemaan esikoisen kanssa ollenkaan tekemisissä.

Kokeilinkin lasketun ajan tienoilla kaikki sairaalan ulkopuolella toteutettavat synnytyksenkäynnistämiskeinot akupunktiosta taateleihin, mutta totesin ne ainakin omalla kohdallani ihan huuhaaksi. Lupaavasti säännöllistyviä harjoitussupistuksia kyllä oli, samoin selkäkipua, joten synnytys oli selvästi lähellä ja alkamassa, kun aika olisi.

Viikolla 40+2 heräsin yöllä muutamaan oikeaan supistukseen, tismalleen samana raskauspäivänä kuin esikoiseni kanssa. Siitä aavistelin, että itse synnytyskin voisi käynnistyä rv 41+0, kuten viimeksi. Tuonakaan päivänä ei kuitenkaan tapahtunut mitään, mutta iltaa kohti alkoi irrota hieman limatulppaa, joten aavistelin, että synnytys on tosi lähellä. Samana päivänä oli silmiini ikävästi iskenyt todella paljon rähmivä silmätulehdus, joten ihan elämäni kunnossa en tuolloin ollut. Niin sitten kävikin, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä rv 41+1 alkoi viimein supistella klo 3 maissa yöllä. Juuri samana päivänä olisi ollut tarkoitus mennä sairaalaan ultrattavaksi yliaikaiskontrolliin, tismalleen kuten kävi esikoisenkin kanssa. Viime kerrasta viisastuneena soitin kätilölle ja peruin yliaikaiskontrollin, jotta saatoin keskittyä lepäämään kotona ja odottelemaan supistusten tihenemistä.

Klo 6 – 21: Odottelua kotona

Noin klo 6:00 asti aamulla maltoin pysytellä sängyssä ja otin supistuksia kyljelläni vastaan välillä torkahdellen. Sen jälkeen kävin herättämässä Tommin ja saateltiin esikoinen noin kahdeksan maissa päiväkotiin. Olo oli toiveikkaan innostunut, vaikka noin tunnin välein jouduinkin pyyhkimään silmiäni rähmätöhnästä vanulapuilla. Kulutin aikaani syömällä kaapin perukoille säilömääni Lindtin suklaata ja juomalla urheilujuomaa. Katsoin myös tälläkin kertaa tv:stä Master Cheffiä – sopiva synnytysohjelma, ei liikaa stressaavia tapahtumia ja hyvä meininki. Välillä makoilin sohvalla, kun supistuksiin tuli pidempi väli ja kuuntelin musiikkia. Pyysin Tommia laittamaan selkääni TENS-laitteen, joka mielestäni vaimensi ihan hyvin supistusten korkeinta kipukohtaa.

Esikoisen hoitoon synnytyksen aikana olimme varautuneet siten, että meillä oli neljä eri kaveria päivystämässä eri öinä tai niinä aikoina, kun hän ei olisi päiväkodissa. Tälle päivälle sattuneelle kaverille varoiteltiin, että hän saattaa joutua hakemaan L:n päiväkodista klo 16-17 maissa ja toiveemme oli, että jo sitä ennen olisimme sairaalassa. Iltapäivällä noin kahden aikoihin supistukset olivat kuitenkin laantumaan päin ja väliin tuli 30 minuutinkin taukoja, joihin pystyi jopa torkahtamaan väliin. Sovittiin, että katsotaan myöhemmin illalla tilannetta uudelleen. Myös kätilö kyseli, että missä mennään ja laitoin hänellekin päivitystä asiasta.

Iltaa kohden supistukset taas säännöllistyivät, mutta tulivat edelleen vain noin viiden minuutin välein. Tuntui, että kestin vielä ihan hyvin kotona, mutta edessä oli pitkä yö ja pohdin, milloin oikein olisi hyvä aika lähteä sairaalaan. Epäilin, etten pystyisi olemaan ainakaan aamuun asti kotona. Esikoisen hoidossa avustavalla kaverillani olisi seuraavana päivänä normaalisti töitä, joten mietin, ettei hänellekään ole kovin kiva nukkua paria tuntia omassa kotonaan ja siirtyä sen jälkeen meille keskellä yötä. Muistin myös hyvin, miten ankealta viime synnytyksessä tuntui viettää juuri yö kotona alati tihenevien supistusten kanssa. Lopulta päädyin soittamaan kätilölle ja hänen neuvonsa mukaan päätettiin lähteä noin klo 21 sairaalaan, jotta kaverimme saattoi rauhassa asettua taloksi ennen nukkumaanmenoa.

Klo 21:15 – 4:00 – Sairaalassa

Sairaalassa pääsin heti synnytyssaliin, mikä oli erinomainen juttu edelliskerran synnytykseen verrattuna, jolloin jouduin odottelemaan pitkään saliin pääsyä. Huoneessa oli kätilöni lisäksi opiskelijakätilö. Synnytystilaa oli koitettu saada miellyttävämmäksi lisäämällä jouluvaloja, jotka kuitenkin välkkyivät häiritsevästi eikä missään ollut kaipaamaani isoa jumppapalloa. Kotona muodostunut synnytyskupla räsähti rikki, harvenevat supistukset alkoivat tuntua kipeiltä ja tuli jotenkin epätoivoinen ja liian tietoinen fiilis, että tässäkö tilassa nyt pitäisi synnyttää. Valoja säädettiin ja isompi pallo haettiin jostain huoneeseen. Kävin kokeilemassa suihkuhuonetta, jossa oli kaksi vanhanaikaista suihkua, joista piti veivata punaista ja sinistä ruuvia erikseen. Sopivan lämpöisen veden löytämisen vaikeus raivostutti ja viimeisetkin supistukset kaikkosivat jonnekin. Auki pitämästäni suihkunovesta vyöryi sisään kylmyys, joten suljin sen, mutta siltikään ei tuntunut hyvältä. Olin harmissani siitä, ettei sairaalassa ollut allasmahdollisuutta ollenkaan.

Tulin pois suihkusta ja pyysin kätilöä tsekkaamaan avautumisen. Olin vasta noin 3cm auki. Kätilö ehdotti, että menisin pariksi tunniksi kotiin, mutta se ei yhtään kohentanut synnytystunnelmaani, koska kipeitä supistuksia kuitenkin oli ja viimeisin haluamani asia niiden kanssa oli lähteä keskellä yötä haahuilemaan ympäriinsä. Kyselin, pitäisikö vedet rikkoa, mitä en pohjimmiltani toivonut vielä tässä vaiheessa, mutta toisaalta halusin nopeampaa edistystä synnytykseen. Kätilö kuitenkin ehdotti vielä odottamaan ja katsomaan tilannetta myöhemmin. Laitoin TENS-laitteen takaisin ja nappikuulokkeet korviini. Kuuntelin synnytysmeditaatiota ja valitsemaani musiikkia ja aloin hiljalleen päästä takaisin tunnelmaan.

Supistukset tuntuivat tässä vaiheessa aika ikäviltä, joten päätin mennä takaisin suihkuun ilokaasun kanssa. Tällä kertaa en antanut vanhanaikaisten vempulahanojen häiritä. Suihkuja oli oikeastaan kaksi – pään yläpuolelta valuva vesi toisella seinustalla ja vastakkaisella seinustalla letkullinen suihku osoitinpäällä. Molemmista piti säätää veden lämpötila erikseen, mutta lopulta sain järkevän lämpöistä vettä. Toinen suihku helpotti kiputuntemuksia selässä ja toisella osoitin aina kohdun yläosaa ja alaosaa supistuksen edetessä, samalla kun hengitin ilokaasua. Välillä istuskelin tuolilla ja välillä seisoin.

Pimeässä suihkuhuoneessa pääsin takaisin synnytyskuplaani. Jatkuva terävän kivun tuntemus hävisi. Tunsin oloni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Tunteja kului hypnoottisessa tilassa kuulostellen supistusten rytmiä. Opin ennakoimaan milloin seuraava oli tulossa, mutta välillä rytmi muuttui ja tilalle tuli tauko. Tuolloin istuin penkille odottamaan ja yleensä taukoa seuraava supistus olikin sitten paljon voimakkaampi. Epäilin, että vauva mahdollisesti muutti asentoaan näissä taukoa seuraavissa supistuksissa, ainakin sen suuntaista liikettä tuntui vähän kaikkialla keskivartalossani. Jossain vaiheessa jopa laulelin itsekseni ja käänsin toisen suihkuista kokonaan pois, koska kohina tuntui ylimääräiseltä ja tajusin pärjääväni ilman. Aina välillä kätilö tai harjoittelijakätilö kävivät kuuntelemassa vauvan sydänääniä ja mittaamassa ruumiinlämpötilaani. Varsinkin kuumemittarin käyttö tuntui ylimääräiseltä häslingiltä, kun olin ihan varma, ettei minulla ainakaan mitään kuumetta ole. Annoin kuitenkin kiltisti mittailla ja sen jälkeen vaivuin takaisin suihkumaailmaani.

Kului tunteja. Hiljalleen suihkuhuone alkoi muuttua ahdistavan kuumaksi ja jouduin juomaan paljon nestettä. Kuinkahan kauan tätä jaksaa ja missä vaiheessa oikein mennään, mietin. Mistä tiedän, milloin ja miten pitää ponnistaa? Syntyykö vauva tänne kovalle kaakelilattialle? Jossain vaiheessa alkoi tuntua hieman epämiellyttävältä tuntuvaa pullottavaa fiilistä alapäästä. Ehkä kohdun kalvot? kätilö arveli. Kätilö ja opiskelija kävivät välillä paikalla ja kyselivät, että tuntuuko jo painetta peräpuolella? Kysymykset ottivat päähän, koska mielelläni olisin vastannut kyllä, mutta vastaus oli selkeä ei ja tuntui, että vaikka supistuksia oli jo jatkunut ties kuinka pitkään, tuntemukset olivat samaa, samaa, samaa eikä nopeaa edistystä tapahtunut.

Sitten, aamuyöstä noin neljän aikaan väsähdin. Olin ollut noin viitisen tuntia suihkussa ja silti olin tässä vaiheessa vain noin 5-6 senttiä auki. Tulin hytisevänä takaisin synnytyssaliin. Koitin hetken löytää tapaa hallita supistuksia synnytyssalin puolella. Koitin roikkua Tommissa, jatkoin ilokaasun käyttöä, koitin makoilla kyljelläni, mutta jotenkin en ympäristönvaihdoksen jälkeen enää pärjännyt kivun kanssa. Tässä vaiheessa altaaseen siirtyminen olisi ollut mainio juttu, mutta sitä vaihtoehtoakaan ei ollut tarjolla. Totesin, että oli aika pyytää epiduraalia.

Klo 5 – 12:30 Puudute

Suurin syy, miksi koitin ensin pärjäillä ilman epiduraalia, oli viime synnytyksen hidastuminen puudutuksen jälkeen ja se, etten tuntenut enää ollenkaan supistuksia. Tunnottomuus on muutoin ihan hyvä juttu, mutta ikävä siinä vaiheessa, kun pitäisi ponnistaa, eikä edes tunne ponnistusta avustavaa supistusta. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli tulokseton puolitoistatuntinen, joka turmeli aika tavalla lantionpohjaani ja vauva piti lopuksi avustaa ulos pihdeillä.

Epiduraalin hyvä puoli on mahdollisuus saada pitkän synnytyksen keskelle lepoa. Nyt todellakin kaipasin unta, olin kypsä kipuihin ja molemmat silmäni olivat muurautuneet rähmästä umpeen. Anestesialääkäriä ei muistaakseen tarvinnut kovin pitkään odotella, mutta yleisessä häslingissä meni jonkin aikaa, joitain maskeja ja välineitä oli ilmeisesti hukassa. Jouduin istumaan sairaalasängyssä ikävässä asennossa supistusten kannalta ja minulle lueteltiin liuta riskejä, jotka piti kuunnella ja sen jälkeen antaa suullinen hyväksyntä epiduraalin laittoon. Tämä kaikki tuntui tosi turhalta ja olisin mielelläni kelannut kohdan siihen pisteeseen, että saan piikin selkääni. Itse laitto oli tuttua puuhaa jo viime kerrasta, eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä paikoillani sillä uhalla, että piikki sujahtaakin ihan väärään paikkaan. Tosin kanyylia laitettaessa taisin heilauttaa kättäni sen verran, että laitto epäonnistui ja sain isot mustelmat jälkikäteen. Toinen kerta onnistui paremmin. Kätilön oli tässä vaiheessa tarkoitus puhkaista myös lapsivesi, mutta totesikin, että kalvot ovat jo ilmeisesti puhki ja vettä on tullut pieninä hulauksina pitkin synnytystä. Ihmettelin tätä hieman, kun viimeksi olin saanut hienon POKS -kokemuksen kalvojen puhjetessa, mutta toisaalta tunsin itsekin, että välillä taisi jo valua ulos lapsivettä. Hiljalleen epiduraali alkoi vaikuttaa ja pääsin kyljelleni lepäämään. Nukahtelin muutaman tunnin ajan ja oli ihanan rentoa odotella tapahtumien etenemistä.

Kello 10 aikoihin aamulla kätilö vaihtui ja taisin olla edelleen vasta noin 8 cm auki. Tässä vaiheessa patisteltiin ylös sängystä istumaan, jotta synnytys etenisi. Olin nauhalla mahan kiinnitetyssä sydänkäyrämonitorissa kiinni ja sydänäänet hävisivät, kun vaihdoin asentoani istualleen. Kätilö ei millään onnistunut löytämään ääniä uudessa asennossa, joten jouduin lopulta palaamaan takaisin oikealle kyljelleni. Myöhemmin kokeiltiin asennonvaihtoa uudelleen ja silloin onnistui paremmin. Sydänkäyrämonitorin kanssa oli synnytyksen aikana useampaan kertaan säätöä, eikä se millään meinannut pysyä kunnolla supistelevassa vatsassani kiinni, jos vähänkään yritin liikkua, joten ikävä ja epäkäytännöllinen kapistus oli se.

Klo 12 mennessä avautuminen oli taas jonkin verran edennyt, mutta vieläkään en ollut vaadittavaa 10cm auki. Nyt kutsuttiin ensimmäistä kertaa huoneeseen lääkäri paikalle konsultoimaan. Ilmeisesti lääkärin kanssa oli kommunikoitu aikaisemminkin, mutta huoneen ulkopuolella. Tämä oli mielestäni ihan hyvä parannus edelliskertaan, jolloin lääkärit ravasivat huoneessa useampaan kertaan avautumisvaiheen aikana, enkä saanut niin rauhassa levätä. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja tuomio kuului, että poika oli avotarjonnassa, tulossa alaspäin leuka ylhäällä, eikä siksi mahtuisi kunnolla laskeutumaan. Lisäyllätyksenä kätilö oli väärin arvioinut aikaisemmin kalvojen olleen jo puhjenneet. Lapsivesi oli enimmäkseen mennyt, mutta joku kalvojen sisällä ollut vesimollukka oli jäänyt vielä tielle hidastamaan edistymistä. Lääkäri ehdotti, että käännetään poika ympäri ja puhkaistaan loput kalvoista.

Tässä vaiheessa kelailin, miten koko synnytys tähän asti oli ollut lähes kopio esikoisen synnytyksestä. Vahvasti epäilin, että tämäkin tulisi päättymään joko vauvan vetämiseen ulos pihdeillä tai sitten sektioon. Viime synnytyksessä esikoinen oli myöskin avotarjonnassa ja lääkärit ehdottivat ihan samalla tapaa vauvan kääntämistä ympäri. Esikoisen synnytyksessä käännöstä koitettiin peräti kaksi kertaa kahden eri lääkärin toimesta, mutta molemmilla kerroilla tuloksetta – siksi tällä kertaa meinasin ensin kieltäytyä koko yrityksestä ja selitin, kuinka se oli ollut turhaa viimeksi. Tämän kertainen lääkäri ei kuitenkaan epäröinnistäni hätkähtänyt ja selitti, että todennäköisesti viimeksi käännöstä yritettiin vauvan ollessa jo liian alhaalla. Nyt oli vielä mahdollista työntää vauvaa ylöspäin ja saada siten lisää tilaa käännökselle. Niinpä siis päätettiin tehdä. Epiduraalia lisättiin annos ja vauva käännettiin onnistuneesti alakautta ympäri. Samalla loput kalvot puhkaistiin. Mikään erityisen miellyttävä toimenpide ei ollut, muttei myöskään jäänyt mieleen kivuliaana.

Lääkäri sanoi tulevansa noin tunnin päästä katsomaan uudestaan, joko silloin voisi jo ponnistaa. Jäin odottelemaan skeptisenä tilanteen edistymistä ja ajattelin edelleen, ettei tästä tule yhtään mitään.

Klo 12:30 – 13:30 Syntymä

Lääkärin käynnin jälkeen minut patisteltiin taas istuma-asentoon, jotta vauva laskeutuisi takaisin alas. Vaivalloisesti vaihdoin asentoa. Samalla supistukset alkoivat tuntua omituisen voimakkaina, aivan kuin epiduraalin vaikutus olisi hiljalleen lakkaamassa. Yhtäkkiä tuntui, kuinka koko kroppa heräsi ja poltot olivat yhä voimakkaampia ja voimakkaampia. Tätä muutosta kesti joidenkin supistuksien ajan ja sen jälkeen ällistyksekseni tunsin, kuinka koko keskivartalo alkoi itsekseen työntää vauvaa ulos valtavalla voimalla.

He’s coming! Pääsin viimein huutamaan kätilölle lähes uskomatta itsekään tapahtunutta. Kätilö ei myöskään ollut ollenkaan tilanteen tasalla – niin yllättäen kaikki tapahtui – ja sählätessään onnistui taas kadottamaan vauvan sydänäänet. Ponnistavat supistukset jatkuivat ja kätilö parka yritti löytää sykettä. Monitorin painaminen supistelevaan mahaan tuntui todella piinaavalta sen kaiken muun keskellä. “Stop it!” huusin kätilölle ja koitin lievittää valtavia polttoja ilokaasulla. Lopulta pää alkoi olla lähettyvillä ja kätilö painoi hälytysnappia saadakseen apua, koska sydänääniä ei vieläkään kuulunut. Huoneeseen pelmahti valtaisa joukko ihmisiä, joita en tässä vaiheessa erityisemmin rekisteröinyt, koska silmät kiinni yritin keskittyä pärjäämään kivun kanssa, joka oli repivintä tähän mennessä. Sain ohjeistusta kanavoida valtavaa kehosta tulevaa voimaa alaspäin vauvan ulossaamiseksi. Onneksi olin katsonut pari hypnosynnytysvideota, koska tässä kohti hoksasin, miten erilainen “kynttilää sammuksiin puhaltava” hengitystekniikka auttoi todella paljon. Tosin kynttilän sijaan koitin vähintäänkin sammuttaa pientä tulipaloa, niin kovaa keuhkoistani jouduin puuskuttamaan ilmaa ulos koko kapasiteetin voimin. Sen jälkeen pää alkoi syntyä ja uusi kipupiste oli erittäin kiristävä tunne alapäässä. Tähän auttoi hieman lukemani vertaus pään vetämisestä poolokauluksen läpi. Kätilö kysyi, haluanko koskea päätä. Venytys tuntui äärimmillään ja ajattelin, että ehkä puoli päätä jo olisi ulkona. No, koskettaessani todellisuus oli vasta hieman pilkottava päälaki. Ei auttanut, kun jatkaa ponnistamista.

Pään synnyttämisessä kului useampi supistus. Välillä ihan hetkeksi kiristyksen tunne lakkasi supistusten välissä kudosten venyessä, mutta sitten mieleen hiipi uusi pelko. Mitä jos supistukset yhtäkkiä loppuvat, eikä seuraavaa vaan tule? Mitä jos pää jää jumiin? Kätilökin vähän hoputti, että pään syntymisessä on kestänyt aikansa ja pitäisi koittaa ponnistaa itse mukana voimakkaammin. Vauvan syke oli kuitenkin ollut koko ponnistuksen ajan tasainen, joten ilmeisesti mitään hätää tilanteessa ei ollut. Lopulta oli helpotus kuulla sanat seuraavalla supistuksella pää syntyy ja niinhän siinä kävikin. Viimeisellä supistuksella sain sitten loputkin vauvasta ulos. VIHDOIN! Kuulin parkaisuäänen ja pian pitkä, täydellisen pinkki ja valmis vauva aseteltiin vierelleni. Nauroin ja hihkuin ilosta! Miten ihanaa oli tavata minihenkilö viimein niin monen kuukauden odotuksen jälkeen!

***

Siitä iltapäivästä alkoi meidän perheemme elämä nelihenkisenä. Synnytyksen loppuosio sujui sutjakkaasti, kun vauva lepäili vieressäni. Istukka tuli ulos hyvin kokonaisena kimpaleena ja pari pienehköä repeämää piti tikata. Vauvan kääntänyt lääkäri kävi katsomassa ja sanoi tyytyväisen oloisena, että asiathan etenivätkin vauhdilla. Isoveli käytiin hakemassa päiväkodista katsomaan vauvaa ja hän oli tosi innoissaan ja ilahtunut uudesta perheenjäsenestä. Sen jälkeen vauva mitattiin ja punnittiin ja kaikessa oli ihana kiireettömyyden tuntu. Vauva oli yllättäen esikoistaan isompi, vaikka vaikuttikin aluksi pienemmältä – 59cm pitkä ja 4,69 kg. Jännästi sitä vaan unohtaa, kuinka rimpuloita vastasyntyneet ovat. Lopulta Tommi ja esikoinen lähtivät kotiin ja minut ja vauvat kärräiltiin sängyssä osastolle lepäilemään. Oikea jalkani oli vielä hieman epiduraalista puuduksissa, mutta muuten oloni oli tosi hyvä, paljon parempi kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen, ja pääsin jo samana iltana jalkeille.

Kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvät fiilikset. Muistan kyllä muutaman kerran ajatelleeni vaikeiden hetkien aikana, että miksi hitossa en ottanut sitä käynnistystä aikaisemmilla viikoilla tai suunniteltua sektiota. Jännästi kipukokemus kuitenkin unohtui pian synnytyksen jälkeen ja yhtäkkiä saman homman olisi valmiina tekemään uudelleen. Alkuperäisistä toiveistani toteutui lähinnä toive numero 2, mutta epiduraali toimi tällä kertaa tosi optimaalisesti ja oli ehdottomasti tarpeen. Sen verran pitkäkestoista puurtamista nämä synnytykseni tuntuvat olevan.

Synnytyssali, joka vei hetkeksi synnytysfiilikset

Esperance, vauva

Esperancessa vauvan kanssa

23/02/2021 No Comments

Laskeskelin juuri, että viimeiset 14 kuukautta on hurahtanut täällä kotona Perthissä ilman yhtäkään reissua! Syy matkustelemattomuuteen ei ole ollut pelkästään koronaepidemia, vaan myöskin Länsi-Australian pitkät välimatkat. Lähimmät kohteet on jo nähty moneen kertaan ja kaukaisemmat ovat lähemmäs 1000 kilometrin päässä. Maan sisäiset lennot ovat aika kalliita ja usean tunnin automatkat eivät niin kovin houkuttele. Välillä on kuitenkin hyvä päästä pois kotoa, ja siksipä päätimme eräänä helmikuisena viikkona suunnata Esperanceen, noin 700 kilometrin päähän Perthistä.

Menomatkalla vietimme yhden yön 200 kilometrin päässä Corriginissa. Majapaikan omistaja oli pelastanut huomaansa erilaisia eläimiä: oli lintuja, vuohi, kenguru, kesyjä lampaita ja alpakoita. Eläinten ruokkiminen tarjosi viihdettä iltaan ja juniorimme nauroi katketakseen, kun alpakat tulivat norkoilemaan aidan viereen. Hilpeä alpakkanauru jäi yhtenä reissun parhaimmista jutuista mieleen – näin on elämä muuttunut vanhemmuuden myötä. Kun lapsi kokee uusia juttuja ja hänellä on kivaa, niin vanhemmatkin viihtyy.

Vauvamme oli muutoinkin yllättävän mainio matkakumppani. Melkein 6kk vanha nukkuu vielä parhaimmillaan nelisen tuntia päiväunia, joten ajamista helpotti, kun pitkät unet osuivat autossa oloon. Sekä meno- että tulomatkalla jouduimme tekemään vain yhden ylimääräisen pysähdyksen turhautuneen vauvan takia, mikä oli paljon parempi lopputulos, mitä odotin. Toisella pysähdyksellä päärynäsoseet levisivät pitkin lapsen paitaa ja kärpäslauma syöksyi autoon, mutta muilta vahingoilta vältyttiin.

IMG-20210216-WA0008 — Pysähdyimme myös Wave Rockilla menomatkalla. Se oli hieno!

Esperancen ensimmäinen päivä oli huikea. Sää suosi meitä ja oli juuri sopivan puolipilvistä, että rannalla pystyi loikoilemaan vauvankin kanssa. Emme jaksaneet optimoida päiväuniaikoja, vaan ajelimme pieniä pätkiä eri rantakohteisiin miten mieli teki, ja iltapäivästä lapsi olikin aika väsähtänyt. Sekään ei kuitenkaan matkantekoa pilannut, vaan Air B&Bssä nukuttiin pitkät päiväunet, ja sen jälkeen käytiin vielä molempina iltoina ravintolassa syömässä. Ensimmäinen ulkonasyönti sujui tosi hyvin ja ongelmitta. Toisena iltana vauva päätti iloksemme ensin kiljua, yskiä naapuripöytää kohti, pieraista ja lopuksi kakata keskellä Esperancen hienointa ravintolaa. Loppuruokailu hoidettiinkin niin, että toinen viihdytti pahanhajuista vauvaa ulkona, kun toinen söi sillä välin loppuun. Näihin kommelluksiin alkaa kumminkin jo olla tottunut. Aina tulee yllättäviä tilanteita, kun on touhuvauva mukana tuomassa omat mausteensa soppaan.

IMG-20210217-WA0001 — 11 mile beach oli oma suosikkini rannoista

Pink Lake oli aavemaisen vaalea pinkin värin sijaan

IMG_20210217_180503 — Illasta ukkosti tunnelmallisesti

Toinen päivä oli myös säiden osalta haastavampi. Oli tarkoitus mennä tutkimaan Cape Le Granden luonnonpuiston turkoosia vettä ja perunajauhomaista, vitivalkoista hiekkaa ja viettää siellä koko päivä, mutta tuuli niin kovaa, ettei rannoilla oikeastaan pystynyt olemaan. Teimme ainoastaan nopeita pysähdyksiä eri kohteisiin. Iltapäivästä luovutettuamme kävimme myös pällistelemässä paikallista Stonehenge-kopiota.

IMG-20210218-WA0013 — Australiassa hyvää kahvia saa kansallispuistoissakin. Kahvikojun tuolilla hörppimässä kuumaa juotavaa ja tuijottelemassa mereen

IMG_20210218_134054 — Siinä on Stonehenge made in Chi.. Western Australia

Kaikkiaan oli kyllä kiva päästä pois kotoa ja nähdä vaihteeksi erilaisia maisemia. Kun vielä tuo pahuksen koronavirus saataisi hallintaan, jotta pääsisi viimein Suomeakin kohden matkaamaan.

Perth, vauva

Vauva 4 kuukautta

07/01/2021 No Comments

Meidän uusin perheenjäsenemme L on jo 4 kuukautta ja 11 päivää vanha. Vauvamme on edelleen varsin rauhallinen, todella harvoin itkevä tapaus. Todennäköisesti perinyt tyynen luonteensa äidiltään.

Toki muutama asia vauvaa harmittaa. Erityisesti se, jos häntä koitetaan nukuttaa pinnasänkyyn. Silloinkaan L ei kiihdy nollasta sataan, vaan päästelee ensin pitkään vaikertavia, valittavia ääniä ja vasta sen jälkeen alkaa itku, jos ei ole vieläkään nostettu pois. En ole selvillä siitä, nyppiikö pinnasängyssä se, ettei vauva ole sinne nostettaessa saanut tarpeeksi ruokaa, vai onko muuten vaan kaltereiden takana vaikea rauhoittua. Ensimmäinen vaihtoehto on ihan mahdollinen, kun on jo yli 70cm pitkä ja painaa 8,2 kg, eikä henkilö malta keskittyä millään syömään päivän aikana, koska maailmassa on niin paljon ihmeellistä nähtävää. Julki-imettämisestä on tullut huomattavan hankalaa, kun tyyppi vain hyörii ja pyörii ympäriinsä. Painokin tipahti ylimmältä käyrältä ja lääkärin suosituksesta aloitettiin syöttämään soseita jo 4 kuukauden iässä, jos saataisi poikaa vähän enemmän tankattua. Lemppariruokia ovatkin olleet äidinmaidon lisäksi päärynä-aprikoosi -sose ja bataatti. Peruna taas oli kaikista vähiten maistuva.

Kotona ollessaan L viihtyy selällään ja melko hyvin myös mahallaan. Istumiseen ei ole vielä erityistä kiinnostusta. Jotenkin hän pysyy syöttötuolissa tuettuna, mutta esimerkiksi sohvalle laitettaessa lysähtää heti kasaan, koska omat varpaat ovat niin jännittävät. Vauvan suosikkitaidot ovatkin tällä hetkellä käsien käyttö ja äänirekisterin harjoittaminen. Lusikka menee jo ihan näppärästi omaan suuhun, ainakin joka kolmannella yrityksellä. Käsillä on kiehtovaa tutkia asioita, erityisesti erilaiset kankaat kiinnostavat. Jos äidillä on uusi kukkakuosi paidassa, niin imettämisestä ei (taaskaan) tule yhtään mitään, kun pitää hipelöidä ne kukat siitä ensin läpi, ennen kuin voi ryhtyä syömään. Kiljuminen eri korkeuksilla ja välillä myös kirkuminen on tosi kivaa. Vastapainoksi vauva osaa päästellä hyvin söpöjä, korkeita ja hentoja vauvaäännähdyksiä.

IMG_20210107_121830 — Marimekon pallotyyny on edelleen kiinnostava, mutta nyt sitä on päästävä tutkimaan lähietäisyydeltä. Tyynyn kangasta on hirmuisen jännittävää nyppiä sormilla

L yrittää jo jonkin verran liikkeelle potkimalla vimmatusti ja osaa sängyllä ollessaan venkoilla itseään taaksepäin. Muutaman kerran hän on jo kierähtänyt selältään mahalleen, ikään kuin todistaakseen, että tämänkin taidon osaa. Pari viikkoa vauva olikin varsin hiljainen, kun treenasi kääntymistä niin keskittyneesti. Kun kierähtäminen oli viimein tallennettu videollekin, saattoi taas jatkaa äänirekisterin harjoittamista, eikä L ole sittemmin osoittanut erityistä kiinnostusta kääntyilyyn. Varsinkaan mahalta selälleen ei ole vielä kiirettä. Äiti kyllä kääntää, kun tarpeeksi valittaa, ettei enää jaksa kannatella päätä ylhäällä.

IMG_20201220_054209 — Aamujooga käynnissä

Kankaiden ja lelujen tutkailun lisäksi L tykkää, että hänelle lauletaan tai luetaan kirjaa. Uinti on myös kivaa. Ollaan käyty tähän mennessä viitisen kertaa vaavin kanssa itseksemme uimassa, ja nyt viimein ilmoitimme tyypin uimakouluun, joka alkaa ensi viikolla. Päiväunia tulee nukuttua noin kolmet päivässä, mutta nukahtamisaika ei ole vielä kovinkaan vakiintunut. Päikkärit nukutetaan yleensä vauvahuoneessa olevalle parisängylle tai sitten vaunulenkillä vaunuihin. Yöunille vauva myöskin nukutetaan parisänkyyn, mutta nostetaan siitä sitten parin tunnin päästä pinnasänkyyn. Perhepeti on mielestäni ihan jees ratkaisu, mutta käytännössä hankala, kun vauva on niin pitkä ja tykkää potkia itsensä sängyllä poikittain. Öiden kanssa ei ole juurikaan ollut vaikeuksia satunnaisia hulinapäiviä/viikkoja lukuunottamatta. Yleensä vauva nukkuu suunnilleen klo 19-05, jolloin herää syömään, ja nukahtaa sitten vielä pariksi tunniksi viereen.

Perth, vauva

Päiväkotia etsimässä

07/01/2021 No Comments

Huh, kun aika hujahtaa ohi vimmatulla vauhdilla. Äitiyslomaa on kulunut melkein puolet ajasta ja töihinpaluukuvioita on jo joutunut mietiskelemään. Täällä aika harva tuntuu jäävän kotiin vuotta pidemmäksi ajaksi, ellei sitten jää kotiäidiksi. Varsinkin matalapalkkaisimmilla aloilla kotiäitiys on Suomea yleisempää, koska päivähoito on kallista. Neuvolassa muodostetun äitiryhmämme äideistä ensimmäinen palaa töihin hänen vauvansa ollessa 6kk, ja loputkin vuoden ikään mennessä.

Meidän minityyppimme aloittanee päiväkodin 10 kuukauden iässä ja ajoitus tuntuu ainakin vielä ihan hyvältä. Jonkinlaista palkkaa saan tästä ajasta suunnilleen 5kk (+ 1kk raskaana ollessa) ja loput 5kk maksamme omasta pussista. Töihin palaan varmaankin aluksi osa-aikaisena. Toivon, että vauva kymmenen kuukauden ikään mennessä osaisi nukahtaa itsenäisesti, söisi monipuolisesti kiinteitä ruokia, eikä itkisi ihan hirvittävästi jäädessään aamulla hoitoon, ainakaan kovin montaa viikkoa. Näin 4kk ikään mennessä vauva on ollut tosi reipas, rento ja muista ihmisistä kiinnostunut, joten toivoa on.

Koska päivähoito pitää itse käydä “shoppailemassa” lukuisista eri vaihtoehdoista, on etsintä jo aloitettu soittelemalla eri paikkoihin ja käymällä esittelykierroksilla. Tällaisissa päivähoitopaikoissa me käytiin:

Vaihtoehto 1, yksityinen ketjupäiväkoti. Superhienot tilat. On sisätila, varjostettu ja ilmastoitu ulkotila ja ilmastoimaton ulkotila. On oma kokki, joka tekee myös vauvaryhmälle ihan itse soseet. 0-12 vuotiaiden ryhmässä on 16 vauvaa 1:4 hoitajasuhdeluvulla, joita pyöritellään eri tiloissa. Hoitajat kokoavat vähän vanhemmille lapsille oppimisportfolioita, jossa vertaillaan taitoja vuoden alussa ja vuoden lopussa. Kierroksen jälkeen on vaikuttunut olo, mutta seuraavana aamuna mietityttää, että paikka oli jotenkin tosi laitosmainen. Ja hinta on iso kääk, $160 per päivä (ilman valtiolta saatavaa tuloista riippuvaista avustusta, joka kattaa noin puolet hinnasta). Vuodessa melkein 4000 euroa kalliimpi valtion avustuksen kanssa, kuin vertailun halvin päiväkoti.
Vaihtoehto 2, lähin sijainniltaan. Soitto paljastaa, että on jo täyteen buukattu koko vuodeksi 2021. Meille kerrotaan, että kannattaa soittaa joka kuukausi uudelleen siltä varalta, että paikka vapautuu. Ja jos vapautuu, kannattaisi se kuulemma ottaa heti vastaan, ja maksaa vaikka tyhjästä. Just joo…
Vaihtoehto 3, työmatkan varrella, myöskin yksityinen ketjupäiväkoti, mutta halvempi kuin vaihtoehto 1. Kodinomaisempi, myös vähän rähjäisemmät tilat. Mukava ja napakka päiväkodin vetäjä, joka saa parhaiten vauvaamme kontaktia. 12 vauvaa ryhmässä ja myös ihan kivat ulkoilutilat. Vauvasta saisi päivän aikana kuulumisia jonkin mobiilisovelluksen kautta.
Vaihtoehto 4, modernein päiväkoti tornitalossa keskustassa, jossa puhuttaisi englannin lisäksi lapsille kiinaa. Ihan hienot ulkotilat yläilmoissa. Sijainniltaan vähän hankala, pitäisi työmatkan lisäksi heittää ylimääräinen n. 15 min lenkki lasta viedessä. Lisäksi vauvojen ryhmäkoko iso, n. 20 vauvaa ja ulkona yhdessä 1-2 -vuotiaiden kanssa. Kaksi alle 2-vuotiasta lasta nahistelee hiekkalaatikolla kenenkään muun paitsi kierroksemme vetäjän puuttumatta tilanteeseen. Lähtiessämme vanhempi taapero itkuhuutaa hissin ovella, kun ei halua mennä päiväkotiin. Ei jäänyt hyvät fiilikset, vaikka tuotahan se sitten varmaankin on alussa.
Vaihtoehto 5, julkinen päikky, samalla halvin. Tilat suoraan jostain 80-luvulta, mutta tuskinpa se haitanne. Kokeneet, talossa pitkään olleet hoitajat vakuuttivat. Varsinkin noin pientä laittaessa hoitoon on tärkeää se, ettei henkilökunta juurikaan vaihtuisi. Vauvaryhmä oli myös kooltaan pienin, vain 8 vauvaa. Tosin tilaa oli isommallekin määrälle, joten voi olla, että määrä on eri sitten ensi vuoden heinäkuussa. Ulkoilutiloista miinusta, pelkkä aurinkotila ja sama kaikenikäisille. Toki täällä ollaan UV-säteilyn kanssa tarkkoja, eikä lapset ulkoile, jos on liian korkea UV. Itselleni mahdollinen ulkoilun puuttuminen päiväohjelmasta kuumina kesäpäivinä ei ole kovin iso miinus, ainakaan noin pienen kanssa. Sijainti oli lähellä työpaikkaani ja vauvaa voisi tarvittaessa käydä helposti katsomassa vaikka kesken päivää.

Taitaapi olla, että kallistumme näillä näkymin vaihtoehtoon 5, vaikka kolmonenkin oli ihan hyvä.

IMG_20201215_111927 — Tälle tyypille etsimme hoitopaikkaa, epätyylikkäästi raitaan & raitaan puettuna ja uuden passinsa kanssa. Jospa sitä vielä joskus pääsisi käyttämäänkin!

Perth, vauva

Vauva-arkea 8 viikkoisen kanssa

28/10/2020 No Comments

Meidän arkeamme on sulostuttanut jo kohta 8 viikon ajan uusi vauvatulokas. Jo tässä ajassa on käynyt selväksi, että kehitys on huimaa, ja se mikä toimii vauvan kanssa tänään, ei välttämättä pädekään enää huomenna. Seuraavassa otos meidän tavanomaisesta arkipäivästä tällä hetkellä.

Aamuherääminen

Heräämme klo 7-12 yöunilta, riippuen siitä, onko jotain menoa vai saako sängyssä löllistellä pitkään. Vauva herää yleensä pirteähkönä jo seitsemän maissa, jolloin syötän, vaihdan vaipan, otan viereen ja toivon, että saisin vielä muutaman tunnin unta. Jostain syystä vauvallamme on isoimmat mahaongelmat aina yön jälkeen. Ehkä asentojen vaihdot päivällä auttavat siihen, että tavara kiertää paremmin ja yöllinen pitkä selällään olo aiheuttaa suoliston toiminnan jumiutumista. Usein siis klo 7 ohjelmassa on rauhoittelua ja jalkojenheilutusjumppaa, jotta mahakivut laantuisivat. Sen jälkeen ollaan yleensä saatu vielä nukutuksi ihan hyvin.

Päivärutiinit

Herättyäni laitan aamupalaa tai lounasta, kellonajasta riippuen. Vauva viihtyy yleensä tämän ajan sitterissä, jos ei ole itse vielä nukkumassa. Sen jälkeen parkkeeraan itseni ja vauvani olohuoneeseen tv:n eteen, jossa on paras paikka huolehtia oman ja vauvan ravitsemisesta samalla, kun tv tarjoaa aivoille jotain ajateltavaa. Tässä vaiheessa yleensä pidän vauvaa myös mahallaan ja viihtyy siinä asennossa ihan hyvin.

Jossain vaiheessa käyn pikasuihkussa, hampaanpesulla, ym. Tämän ajan vauva oleskelee makuuhuoneen sängyllä tuijottamassa joko Marimekko-tyynyä tai katossa olevaa ilmanvaihtokanavaa, jos on muutoin kaikki asiat hyvin, eli syöty ja puhdas vaippa. Joskus nukkuu pienet päiväunet.

IMG-20200909-WA0001 — Marimekko-tyyny, paras vauvan viihdyttäjä

Päivällä käydään usein jossain – joko ihan vaan vaunulenkillä, lähikahvilassa, Ikeassa, tapaamassa äitikavereita, lounaalla työkavereiden kanssa, lääkärissä, neuvolassa – mitä nyt millekin päivälle on mahtunut ohjelmaan. Vauva nukkuu yleensä tosi hyvät unet ulkona vaunuissa, joten illalla on tiedossa vähemmän kärttyinen vauva, jos ei vietä koko päivää samassa tilassa. Suomalaiseen tapaan en ole viitsinyt vauvaa nukuttaa yksinään pihalle, kun ulkona pörrää öttiäisiä ja alkaa olla jo sen verran aurinkoista päivällä, ettei halua altistaa uv-säteilylle sen enempää kun on pakko.

IMG_20201005_140056 — Aamupalalla Subiacossa

Kotiin tullessa vauva hyvällä tuurilla nukkuu vielä hetken. Laitamme ruokaa, syömme, elämme ihan perusarkea. Kun vauva sitten herää, vietetään sen kanssa aikaa, kunnes alkaa kuulua surullisia “läää” -äänteitä ja on aika viedä poika nukkumaan. Yöunille on menty klo 19-22 välillä, joten useaan iltaan on mahtunut vähän omaakin aikaa. Yöt vauva nukkuu onneksi hyvin – herää nykyisin enää kahdesti tai jopa vain kerran syömään ennen klo seitsemää. Nukuttaminen yöunille on välillä ollut vähän haastavaa ja itkuisaa touhua, mutta siitäkin ollaan selvitty.

Kaikkiaan vauva-arjesta on ollut tähän mennessä hyvät fiilikset, vaikka toki huonompiakin päiviä on mahtunut jokunen joukkoon. Lomailu työkuvioista on jees ja mukavaa vaihtelua viettää päivät minityypin kanssa ja oppia hänestä päivittäin uusia juttuja.