Terveisiä koronakaranteenista. Tai no itsehän pääsin vapaalle jalalle toissapäivänä seitsemän päivän jälkeen, mutta Tommi sai onnettomasti taudin minun oireiden parannuttua ja joutuu olemaan vielä tämän viikon eristyksissä.

Viikko sitten torstain ja perjantain välisenä yönä taapero heräsi huutamaan keskellä yötä. Mennessäni rauhoittelemaan huomasin, että lapsi on ihan kuuma ja hengittää raskaasti. Päädyin patjalle viereen nukkumaan ja seuraamaan tilannetta.

Seuraavana aamuna poika oli kuumeinen ja väsynyt. Testi saatiin tehtyä vasta iltapäivällä ja 15 minuutin odotusajasta ei tarvinnut odottaa kuin alle minuutin ajan testiviivan ilmestymistä. Samana iltana lapsi alkoi kuitenkin selvästi virkistyä ja kuumekin laski pois. Seuraavina päivinä oli vähän äänessä käheyttä, mutta ei muita päällepäin näkyviä oireita.

Olin varma, että saisin itsekin tartunnan ja niinpä lauantaina alkoikin kurkkukipu, joka kesti tiistai-iltaan asti. Sen jälkeen keskiviikon ja torstain aivastutti kovasti ja nenä kutisi ja vuoti. Omalla kohdallani omikron ei kuitenkaan ollut normiflunssaa pahempi – itseasiassa jopa siedettävämpi, koska räkäinen vaihe kesti vain pari päivää. Vastapainoksi kurkkukipu oli kovempi ja tuntui alempana. Samoin oli välillä inhottavaa, hetkellistä suun ja silmien kutinaa ja lievää päänsärkyä.

Vaikeinta tässä koronataudissa ei meidän kohdalla olleet oireet, vaan viikon karanteenimääräys. Yksin tai kaksin puolison kanssa eristys olisi mennyt kohtuullisen mukavasti vaikka tv:tä katsellessa, mutta taapero muuttui pieneksi monsteriksi, kun ei päässyt ulos vapaasti juoksentelemaan. Tylsistyneenä tuli mieleen kaikkia uusia, “kivoja” leikkejä, kuten kissojen jahtaaminen, kissan hännän vetäminen, kamikaze-syöksy portaisiin vanhempien silmien välttäessä, raapimispuuhun kiipeily ja mitäköhän vielä. Kun siihen lisäksi koitin tehdä puolikuntoisena töitä, niin vieläkään en ole toipunut viime viikon rääkistä. Onneksi tuohon loppuun tuli pääsiäisloma ja ensi viikollakin on yksi ylimääräinen vapaapäivä, niin saa edes vähän levätä. Puuh.

Nyt on suunnilleen kuukausi meidän Suomen reissuun ja sitä odotellaan jo kovasti. Ihan kohta siellä!

Hei hei hei. Monta iloista asiaa tapahtunut sitten viime kirjoituksen.

Ensinnäkin rajat avattiin, vihdoin ja viimein! Länsi-Australian rajat olivat koronan vuoksi kiinni melkein 700 päivää. Maailman toiseksi syrjäisin kaupunki kun on mahdollista eristää muulta maailmalta, ja pandemian alkuvaiheessa tämä olikin tehokas tapa ehkäistä sairaaloiden ylikuormittumista. Kahden maan kansalaiselle tuo laki tuotti kuitenkin surua ja harmia lähes kahden vuoden ajan. Rajojen piti alkuperäisen suunnitelman mukaan avautua jo helmikuussa, mutta hallitus jänisti omikronin vuoksi ja päätti siirtää rajojen avaamista “hamaan tulevaisuuteen”. No, omikron ei jäänyt odottelemaan lupaa, vaan ihan itsenäisesti lähti leviämään ja lopulta rajoja ei ollut enää järkeä pitää kiinni, kun luvut alkoivat olla sitä luokkaa, mitä muualla maailmassakin. Siispä Suomireissu toukokuusta elokuuhun näyttää toteutuvan ja pääsen samalla kerrankin toteuttamaan haaveeni olla lähes koko Australian talven ajan nauttimassa pohjoisen pallonpuoliskon kesäsäästä. Mahtavaa! 7 viikkoa vielä, en malta odottaa!

Toiseksi, sain uuden pestin töissä. Olen jo monta kuukautta pyöritellyt mielessäni, että jotain vähän haastavampaa hommaa voisi tehdä, mutta mitä. Nyt on sitten haastetta kerrakseen, kun hain ratkaisuarkkitehdiksi. Kolmas viikko menossa uudessa roolissa ja aika hurjasti saa taas oppia uutta, stressitasot työpäivän aikana ja jälkeenkin ovat maksimissaan ja on pitänyt olla itselleen tiukka siinä suhteessa, ettei ala ylitöillä kompensoida alun kompurointeja ja tulisi välillä levättyäkin. Onneksi lomaa on kohta tiedossa, niin jaksaa vääntää. Toivottavasti tämän homman oppii noin vuodessa sen verran hyvin, ettei tarvitse ihan näin tuskanhiki otsalla ja aivot solmussa olla jokaisen työpäivän jälkeen, tai jos ei, niin aina on mahdollisuus vaihtaa takaisin helpompiin juttuihin.

Lopuksi vielä taaperokuulumisia. Lapsonen on taas kasvanut huimasti ja puhua pulputtaa enemmän tai vähemmän asiaa, satunnaisesti jopa monen sanan lauseita. Hän on myös omasta mielestään iso ja itsenäinen, henkiseltä iältään jo ainakin kolme vuotias. Ei haluaisi enää millään nukkua pinnasängyssä, koska sinne ja pois ei pääse itse. Myöskin rattaat ovat käymässä turhaksi kapistukseksi, koska poikanen haluaa mieluiten kävellä, ja hyvä tietysti niin. Kasvattaa myös äidin pinnaa, kun pitää jokainen kivi ja keppi tutkia matkalla tarkasti sekä testata jokaisen kaivonkannen kestävyys.

Mikä vuosi ja mikä kuukausi? Eilen näin kaupassa ystävänpäiväilmapalloja ja vielä viiden vuoden jälkeenkin tuntuu omituiselta, että tammi- ja helmikuu eletään keskellä kuumimpia kesähelteitä. Jostain syystä myös tuntuu, että olisi vuosi 2023 ja yksi vuosi olisi tuosta vaan hypätty välistä. Kukapa näissä laskuissa enää pysyy perässä.

Covid-19 virus on jälleen tavoittanut tämänkin syrjäisen maailmankolkan tällä kertaa omikronin muodossa. Työpaikalla ollaan palattu etätöihin ja osa äitikavereista ei enää halua tavata koronapelon vuoksi. Sisätiloissa on tiukka maskipakko ja helmikuun alusta lukuisiin paikkoihin, esimerkiksi toimistolle, kuntosalille, ravintoloihin, ym. ei pääse enää ilman rokotustodistusta. Länsi-Australian rajat piti avautua 5.2, mutta hallitus päättikin perua avaamisen kolme viikkoa ennen määräaikaa, eikä tilalle annettu toista päivämäärää tai edes selkeää suunnitelmaa siitä, mitä pitää tapahtua, jotta rajat avataan. Päivittäinen tartuntamäärä on pysynyt toistaiseksi tosi maltillisena, mutta saa nähdä, miten käy. Itseäni turhauttaa suunnattomasti se, että vaikka korona leviää jo ja yli 90% väestöstä on saanut tuplarokotteen, lentäminen täältä pois ja erityisesti tänne takaisin on edelleen tehty hankalaksi. Viikossa saa edelleen lentää vain hyvin pieni määrä ihmisiä ulkomailta Perthiin ja pakollinen karanteeni on voimassa. Tuntuu, ettei aika oikein etene mihinkään ja toisaalta etenee vauhdilla, kun tätä samaa olotilaa jatkuu ja jatkuu ilman, että olisi mitään ajankulkua suuremmin ankkuroivia tapahtumia.

No, muuten asiat ovat täällä ihan hyvin. Etätyö on ok, kunhan vaan nettiyhteys pelittää. Ulkona tulee käytyä päivittäin samalla, kun vie poikaa päiväkotiin. LUOJAN KIITOS päiväkodit ovat auki, ja toivottavasti myös pysyvät auki. Yhdistelmää etätyö ja taapero kotona on testattu muutamaan otteeseen ja yleensä töihin ei kovin paljoa pysty keskittymään. Tällä hetkellä 5-vuotiaat saavat jo rokotteen, ja eiköhän kohta olla siinä pisteessä, että omankin lapseni ikäiset rokotetaan. Ruokaa on saanut kaupoista ja hyllyt ovat notkuneet kaikkea mahdollista, kun taas ilmeisesti itärannikolla on ollut isompia haasteita toimitusketjun kanssa koronan vuoksi.

Kyllä tämä taas tästä. Rajojen avaamisesta seuraa lisätietoa helmikuun aikana. Rokotettujen rokotusteho alkaa laskea mitä pidemmälle ajassa mennään, joten luulisi siitä tulevan houkute rajojen avaamiselle. Lentoliput on Suomeen hommattu toukokuusta eteenpäin kolmeksi kuukaudeksi, niin jospa matka tällä kertaa vihdoin ja viimein toteutuisi.