Tasan kolme vuotta sitten klo 3.06 yöllä saapui maailmaan mitä mainioin minihenkilö. Tänään oli siis henkilön synttärit, jotka sujuivat oikein leppoisissa merkeissä. Aamupalaksi poika sai toivomuksensa mukaisesti pinaattilettuja. Sen jälkeen käytiin uimakoulussa, hampurilaisilla ja SciTechissä (paikallinen Heureka). Iltapäivästä vielä puhallettiin kolme kynttilää ja syötiin mansikkakakkua.

3-vuotiaamme on ollut pari kertaa päiväkotikavereidensa juhlissa ja koitti sen vuoksi jokunen viikko sitten verbaalisesti ja hyvin oma-aloitteisesti kutsua synttäreilleen koko päiväkotiryhmän, hoitajat mukaanlukien. Hän kuitenkin ehti onneksi unohtaa toiveensa ennen h-hetkeä (tai sitten uskoi vanhempiensa vakuuttelut siitä, että nyt ei ole paras hetki järjestää isoja juhlia) ja tyytyi mielellään vähän pienempiin juhliin. Myöskin pikkuveli pysytteli kiltisti kohdussa, eikä muuttanut päivän suunnitelmaa syntymällä samana päivänä kuin isoveljensä.

Olen nyt viikolla 36 raskaana ja alkaa olla aikamoinen suoritus lyllertää ympäriinsä hoitamassa asioita. Maha on nukkuessa tiellä, äitiysvaatteetkaan eivät oikein enää mahdu päälle, liitoskivut vaivaavat satunnaisesti, mutta välillä kovastikin vihlaisten, eniten noustessa makuulta tai istualtaan ylös seisomaan. Perjantaiyönä pohje kramppasi niin lujaa, että lihas on vieläkin kipeä. Noin yleisesti ottaen olo on väsynyt ja raihnainen, kun en saa enää helposti unta, jos satun keskellä yötä heräämään. Tosin muutaman yön olen satunnaisesti nukkunut tosi hyvin ja ollut yllättävänkin toimintakykyinen ja pirteä koko päivän.

Onneksi töitä on enää jäljellä vain viikon verran ennen lomalle jäämistä. Yhtäkään päivää yli viikon en enää jaksaisi ja nytkin olen vähän rajoilla. Tämän vuoden puurtaminen on kuitenkin kannattanut – tulin juuri töissä valituksi yhdeksi vuoden parhaista työntekijöistä – mikä tuntui tosi hyvältä ja itsevarmuutta vahvistavalta tunnustukselta, kun en ole tuota nykyistä rooliani kovin pitkään tehnyt. Valintaan liittyvä gaalailta olisi noin viikkoa ennen laskettua aikaa, joten saa nähdä, kykenenkö sinne menemään.

Kun rutiini jonkin asian suorittamisesta häviää, on vaikea tarttua toimeen uudelleen ja yllättäen kuluukin päiviä, viikkoja, kuukausia, jopa vuosia ilman, että saa aikaiseksi. Näin on minulla käynyt esimerkiksi kirjojen lukemisen suhteen. Mielessäni miellän itseni paljon lukevaksi, mutta sehän ei nykytilassa ollenkaan pidä paikkaansa, kun lukemistoni koostuu lähinnä Helsingin Sanomista ja Miina ja Manu -kirjoista. Tänä vuonna otin uudenvuodentavoitteekseni lukea 10 kirjaa. Storytellin testijakso auttoi hyvin ja äänikirjapalvelun avulla sain hyvän startin tähän tavoitteeseen. Kokeilujakson jälkeen lukuinto on taas hyytynyt, mutta onhan tässä vielä vuottakin jäljellä.

Tästä päästäänkin toiseen huomiota vaille jääneeseen asiaan, nimittäin blogini päivittämiseen. Viimeisimmästä postauksesta on 9 päivää vaille vuosi aikaa. Pääsiäisloma kuitenkin virkisti pääkoppaani sen verran, että jaksoin pitkästä aikaa avata oman läppärini ja päätin, että jotain ajatuksia voisi kirjoitella ylös. Onhan näitä hauska lukea jälkikäteen. Siitäkin on jo yli kuusi vuotta, kun tämän blogini aloitin. Huhuu.

Mitäs tässä vuoden aikana on sitten tapahtunut? Touko-elokuussa pääsimme viimein kauan odotetulle matkalle Suomeen! Suomessa oli ihanaa, joskin myös hyvin erilaista matkustaa vajaa 2-vuotiaan taaperon kanssa. Rajoitetumpaa siinä mielessä, ettei voinut ihan niin spontaanisti mennä paikasta toiseen kuin yleensä ja päiväuni- ja ruokailurytmiä piti jonkin verran tarkkailla. Matkustelu ympäriinsä oli enimmäkseen ok, mutta 6 tunnin junamatka Kajaaniin tuntui niin rankalta, että paluumatkalla maksoin mieluusti ylimääräistä Kajaani-Helsinki -lennosta. Loppumatkasta lapsi myös sairasti jonkin verran, mikä sitten osaltaan rajoitti tapaamisia. Hyvinä puolina taaperon kanssa sai ihan erilaisen kokemuksen – nähtiin kavereita ja sukulaisia, ihmeteltiin kumisaappaita ja kuravaatteita, käytiin Hoplopissa ja lähipuistoissa, hypittiin lätäköissä, uitiin järvissä, rakastuttiin (lähi-)junalla kulkemiseen (6 tuntia oli silti liikaa!) ja ylipäätään kaikki asiat näki ihan uudella tapaa lapsen silmin. Junailun ongelmaksi muodostui leikkivaunun ihanuus ja siitä seurannut ylivirittyneisyys, joka hankaloitti päiväunille nukahtamista. Yli 20 tunnin menolento sen sijaan sujui yllättävän hyvin, kun muksu nukkui ensimmäisen pitkän lennon ja toisenkin jaksoi tv:tä katsomalla, eikä annettu edes mahdollisuutta lähteä ikkunapaikalta mihinkään vaeltelemaan. Ainoastaan Doha-Perth -paluulennolla noin neljä tuntia ennen Perthiä meinasi ahdistus iskeä sekä lapsella että äidillä, mutta onneksi vieressä istui ymmärtäväisiä vanhempia naisihmisiä, kun muksu sai pienen raivarin eikä olisi enää millään jaksanut istua loppumatkaa.

Suomen jälkeen L aloitti uudessa päiväkodissa, mikä oli aikamoinen kulttuurishokki, koska englanninkieli oli autuaasti unohtunut 3 kuukauden matkan aikana. Itselleni seurasi rankka töihinpaluu, muutaman kuukauden sairastelukierre ja sitä seurannut uupumus. Nyt 8kk myöhemmin poika puhuu kuitenkin jo sujuvaa englantia, arki rullailee paremmin, töissäkin on enimmäkseen ihan kivaa. Olen viikolla 16 raskaana, mistä on seurannut oma väsymyksensä, mutta toisaalta odotan erityisellä innolla tulevaa vuotta. Pikkuveljen ennustettu saapuminen ajoittuu syys-lokakuulle ja jouluksi pääsemme toivottavasti seuraavan kerran käymään Suomessa.

Yksi positiivinen asia menneessä vuodessa on ollut se, että Perthiin saa taas VIHDOIN JA VIIMEIN matkustaa turistitkin. Hullua, että tilanne muuttui vasta noin vuosi sitten. Nyt täällä ovat jo käyneet Tommin vanhemmat, yksi kaveri ja nykyisin Sydneyssä asuva pikkuveljeni. Jospa joku innostuisi tässä tulevan vuodenkin aikana matkustamaan.

Siinä hyvin lyhykäisyydessään menneen vuoden tapahtumia. Koitan ottaa taas tavaksi kirjoittaa vähän useammin, jos nyt ainakin kerran kuussa. Kuulemisiin!

Taustaa: Olen Family Birth Centren (FBC) kätilöohjelmassa. Olen tavannut säännöllisesti minulle allokoitua kätilöä viikolta 16 lähtien, jotta synnytyksessä olisi tuttu ja turvallinen ihminen paikalla. FBC on ihan KEMH-nimisen synnytyssairaalan vieressä ja ohjelmassa on tarkoitus synnyttää sairaalaa kodinomaisemmassa ympäristössä, mahdollisimman “aktiivisesti” ja halutessaan ammeessa. Vesi on ollut aina rentouttava ja rauhoittava elementti itselleni, joten toivoin voivani käyttää kivunlievitykseen vesiammetta. FBC:hen on kuitenkin pääsykriteerit, koska lääkäreitä ei ole paikalla synnytyksessä ja sen vuoksi riskisynnyttäjiä ei oteta ollenkaan ohjelmaan. Lisäksi synnytyksen pitää käynnistyä viikoilla 37-41+6. Jos synnytys ei käynnisty spontaanisti viikkoon 41+0 mennessä, on käytävä sairaalassa yliaikaiskontrollissa selvittämässä, että vauvalla on kaikki hyvin ja voiko FBCssä edelleen synnyttää. Omalla kohdallani oli juuri tuo lähtötilanne synnyttämiseen – 41+0 mennessä synnytys ei ollut käynnistynyt ja aika yliaikaiskontrolliin oli odottamassa kalenterissa.

Itselleni ei ollut mitenkään ehdotonta synnyttää juuri tietyllä tavalla. Synnytyksen kulkuun ei juurikaan pysty vaikuttamaan ja myös FBC:n asiakkaista osa siirretään sairaalaan kesken synnytyksen ja n. 10% (muistaakseni) päätyy sektioon. Toiveena oli kuitenkin synnyttää alateitse ja mahdollisimman luonnollisesti, no, niissä rajoissa kuin mahdollista.

Tiistai, 25.8. Raskauspäivä 41+0, yliaikaiskontrolli

Klo 4:00 Herään yllättäen tuntemukseen, että jotain tapahtuu ja synnytys on lähellä. Omalla kohdallani tämä ensimmäinen “jotain” on supistus. Tätä ennen oli ollut voimistuvia harjoitussupistuksia ja tuntemus siitä, että vauva olisi laskeutumassa, mutta ei mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Jännittyneenä kirjaan supistuksia ylös puhelimen sovelluksella. Väliä on vielä reippaasti, tiheys on noin 6 supistusta tunnissa, eivätkä ole tässä vaiheessa vielä kovin kivuliaitakaan. Nukkumisesta ei tule enää yhtään mitään.

Klo 7:00 Nousen ylös sängystä ja alan valmistautua sairaalan yliaikaiskontrollia varten. Supistukset vaimenevat ja kesto niiden välillä pidentyy, kun keskityn aamutoimiini ja hösellän ympäriinsä miettien, että mitä kaikkea sinne sairaalakassiin pitikään vielä pakata.

Klo 8:00 soittelen kätilölleni innoissani, että nyt tulee viimein Ihan Oikeita Supistuksia! Sovin, että saavun kumminkin paikalle yliaikaiskontrolliin KEMHiin (FBC:n vieressä oleva synnytyssairaala), koska joskus voi tulla pitkä latenssivaihe supistusten alettua ja on hyvä tietää, miten vauvalla menee. Otamme mukaan sairaalakassin siltä varulta, että tuleekin yllättävä jääminen emmekä pääse enää kotiin.

Klo 9:45 pääsen viimein ultraan, noin 45 minuutin odottelun jälkeen. Synnytyssairaala on samalla opetussairaala, joten ultraamista on harjoittelemassa opiskelija kokeneemman ultraajan johdolla. Tulee selväksi, että viikon 41+0 kokoista lasta ei ole kovin helppoa ultrata! Kulman pitää olla juuri oikea ja suhteessa siihen kulmaan, missä vauva on, ja liikkeiden millin tarkkoja. Aikaa kuluu ja kuluu ja siltikään harjoittelija ei saa kaikkea ultrattua oikein. Lopulta kokeempi henkilö suorittaa nopeasti ultrauksen loppuun. Lopputulos: lapsivettä hyvin, istukka hyvä, päänympärysmitta normaali, mutta vauvan painoarvio… 4,4 kg. Oohops. Ultraaja sanoo, ettei siitä kannata pahemmin välittää. Ihan epätarkka arvio, voi heittää 600g suuntaan jos toiseenkin. No worries.

Klo 11:00 Pääsen sydänkäyrämittaukseen. Tunnen sen aikana pari supistusta, mutta aika vaimeita ovat. Mittauksessa näkyvät kumminkin. Myös oma kätilöni pääsee paikalle ja käy juttelemassa lääkärin kanssa ultrauksen tuloksesta. Kätilö palaa takaisin ja kertoo, että lääkäri on huolestunut vauvan painoarviosta – sehän voisi olla vaikka 5 kg virhemarginaalin kanssa – ja ehdottanut synnytyksen käynnistystä samalle päivälle. Sanon, etten ole itse kovin huolissani, kun suvussa on synnytetty isoja vauvoja ihan onnistuneesti alateitse. Lisäksi synnytys tuntuu jo jokseenkin olevan käynnissä, joten mietin, ettei vauva päivässä tai parissa ehdi taaperoksi kasvaa, jos odotellaan synnytyksen luonnollista etenemistä. Keskustelu kylvää kuitenkin epäilyksen siemenen – tuleekohan tästä yhtään mitään, jos ei nyt käynnistetä. Lopulta sovimme käynnistysajan saman viikon perjantaille, kolmen päivän päähän, jotta saan muutaman päivän seurailla tilannetta.

Sydänkäyrä vaikuttaa ihan hyvältä, mutta vauva nukkuu osan ajasta ja muutamat sykepiikit jäävät mittaamatta, joten meidät lähetetään lounaalle ja määrätään uuteen sykekäyrään myöhemmin samalle päivälle.

Klo 12:30 Takaisin sykekäyrällä. Oma kätilöni on alussa paikalla ja kertoo, että lääkäri haluaa jutella kanssani ja aikoo ehdottaa myös sektiota. Muistuttaa myös, että valinta on täysin minun. Jään odottelemaan käyrälle vähän hämmentyneenä. Yhtäkkiä niin paljon vaihtoehtoja – sektio, käynnistys, luomusynnytys vesialtaassa! Suunniteltu sektiokaan ei olisi välttämättä paha vaihtoehto, nyt kun sitä korttia väläytellään – monihan maksaa täällä siitä, että saa sellaisen yksityissairaalassa.

Lääkäri tulee juttelemaan ja kertoo, että vauvan painoarvion lisäksi myös vauvan mahanympärysmitta on huolestuttavan suuri, joka korreloi kuulemma usein hartianympärysmitan kanssa. Pienenä riskinä siis olisi, että vauva jäisi kiinni hartioistaan alatiesynnytyksessä. Tämä tieto lisää huolestuneisuuttani paljon, vaikka edelleenkin luotan siihen, että lantioni on sen verran leveä, että vauva kyllä tulee ulos. Eihän minua oltu mitattu ollenkaan, pelkästään vauvaa, ja sekin enimmäkseen epävarman harjoittelijan ultraamana (toki kokeneemman valvonnassa). Lääkäri ehdottaa kolmea vaihtoehtoa – suunniteltua sektiota, synnytyksen käynnistämistä, tai muutaman päivän odottamista. Lääkäri kieltää synnytyksen FBC:ssä vauvan painoarvion vuoksi, eli allassynnytys on nyt poissuljettu vaihtoehto. Sanon, että tarvitsen aikaa päätöksen tekoon ja lääkäri menee menojaan.

Mietimme eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Haluamani vesisynnytys on joka tapauksessa lässäytetty pois listalta, joten alkaa entistä enemmän houkutella se, että vauva vain saataisi mahdollisimman nopeasti ulos tavalla tai toisella, pitkän odotuksen jälkeen. Lopulta päätän, että käynnistys jo samana päivänä tai jo alkaneiden supistuksen avittaminen voisi olla ihan paikallaan. Laitetaan homma käyntiin! Soitan sairaalan kätilön paikalle ja kerron hänelle, että haluan synnytyksen käynnistyksen tälle päivälle, jos vaan mahdollista. Ja että sairaalakassitkin on jo mukana.

Noin klo 15:00 Toivoin, että päätökseni olisi saanut ihmisiin vauhtia ja säpinää ja olisin hetkessä synnytyssalissa puskemassa vauvaa ulos. No ei, eipä tietenkään. Sen sijaan joudun odotusjonoon, kuten sairaalassa tietysti asiat menevät – kiireelliset ensimmäisenä. Mahdollinen hartioiden leveneminen odottelun aikana ei ole lääkäreidenkään mielestä niin iso riski, että synnytykseni käynnistys olisi kovin korkealla prioriteettilistalla. Lopulta kätilö käy ilmoittamassa, että käynnistykselle olisi tilaa myöhemmin samana päivänä, koska toinen synnyttäjä oli juuri tehnyt päätöksen, ettei käynnistystä halunnut. Haemme tavarat autosta ja koitamme tehdä olomme mukavaksi pienessä huoneessa, jossa on sairaalasänky, työpöytä ja tuoli.

Rullailen työpöydän tuolilla ympäriinsä ja mietin, että syntyyköhän vauva tänään vai huomenna. Vai ehkä ylihuomenna? Samalla supistukset alkavat jälleen voimistua ja limatulppa irtoaa. Odottelemme odottelemistamme ja kello lähenee jo viittä. Tommi päättää lähteä käymään kotona syömässä ja ruokkimassa kissat. Kätilöiden vuoro vaihtuu ja uusi kätilö tulee ilmoittamaan, että käynnistykselle ei ole sittenkään tilaa ja joudun lähtemään kotiin. Plääh. Eipä siinä, soittoa Tommille ja suunta kohti kotia. Ratkaisu tuntuu kuitenkin oikealta, koska supistukset tihenevät edelleen ja jotain on selvästi tapahtumassa ihan spontaanistikin. Autossa kotimatkan aikana tulee kolme kivuliasta supistusta ja jännittyneenä pohdimme, että mitenköhän kauan kestää, että suuntaamme takaisin kohti sairaalaan.

Klo 18-00:00 Viimein kotona. Nyt sitten pitäisi levätä. Otan Panadolia ja menen suihkuun, mutta supistukset vain kovenevat. Koitan makoilla hetken, mutta olo ei ole hyvä. Katsomme tv:stä Master Chef Australia 2019 finaalijakson. On vaikea keskittyä mihinkään, kun noin joka viides minuutti alkaa supistamaan. Harmittaa, että koko päivä meni sairaalassa, enkä pystynyt lepäämään kunnolla silloin, kun oli vielä mahdollisuus. Istun jumppapallon päällä, mutta supistuksia on hankala ottaa vastaan edes siinä istualleen. Niinpä pomppaan joka viides minuutti seisomaan ja koitan ölinällä ja eteenpäin nojailuilla ja eri asennoilla lievittää kipua. Tommi hieroo alaselkää ja se auttaa jonkin verran.

Keskiviikko, 26.8. Raskauspäivä 41+1

Klo 00:00 – 06:00 Pitkä yö alati kovenevien supistusten kanssa alkaa. Koitan nukkua hetken nojaten sohvan selkänojaa vasten kyynärpäilläni ja nukahdankin minuutiksi tai pariksi. Seuraavan supistuksen tullessa iskevä kipu heittää minut kuitenkin hereille ja tuntuu valmistautumattomana niin pahalle, etten uskalla enää nukkua. Istualtaankin supistukset tuntuvat todella ikävältä. Vain seisten on hyvä. Käyn kolmeen eri otteeseen suihkussa jumppapallo apunani. Suihku auttaa hyvin ja pitää kivun siedettävänä, mutta samalla mietityttää, miten kehnosti rakennettu aussitalo kestää monen tunnin suihkuttelumaratonia ilman vesivahinkoa ja minä ilman nestehukkaa. Koitan pitää suihkusessiot noin tunnin mittaisina. Välissä kuuntelen musiikkia ja kävelen olohuoneessa ympyrää. Tekisi mieli jo lähteä sairaalaan, mutta supistusten väli on auttamatta liian pitkä – vieläkin noin viisi minuuttia. Alan väsyä oltuani vuorokauden jalkeilla ja tuntuu siltä, että jalat eivät enää kanna pitkään, mutta istuakaan ei voi. Otan määränpääksi selviytyä tunnin kerrallaan ja sovin itseni kanssa, että viimeistään kuudelta aamulla soitan kätilölle, oli tilanne mikä tahansa.

Klo 06:00 – 07:15 Kärsimysten yö on viimein ohitse ja aurinko nousee! Soitan kätilölle heti kuudelta aamulla. Supistusten väli on edelleen hieman liian pitkä ja epäsäännöllinen, 1,5 minuutista lähes 6 minuuttiin. Kätilö sanoo, että voin lähteä sairaalaan, mutta on riski, että käännyttävät pois, jos olen alle neljä senttimetriä avautunut. Puhelusta sisuuntuneena odottelen vielä tunnin kotona. Jossain vaiheessa käyn oksentamassa kipujen takia. Seitsemän jälkeen päätämme lähteä sairaalaan, kävi miten kävi. Tommi soittaa kätilölle ja ilmoittaa, että olemme tulossa.

Klo 7:30-11:00 Meidät kirjataan sairaalaan sisään ja pääsemme jälleen pikkuhuoneeseen odottamaan. Supistukset jatkuvat voimakkaina ja olen helpottunut, ettei tule samanlaista latenssivaihetta sairaalaan menosta kuin edellisenä päivänä. Saan huoneeseen ilokaasua ja se onneksi auttaa kipuihin.

Oma kätilöni tulee paikalle ja hänelle ei ole kommunikoitu sitä, että lääkäri kielsi edellisenä päivänä synnyttämästä FBC:ssä. Minulle tehdään sisätutkimus ja olen vasta 3 cm auki, joten sairaalan synnytyssaliin minua ei vielä oteta. Seuraa pieni polemiikki, koska FBC:ssä olisi ollut huone heti vapaana, jonne olisin voinut päästä, kun taas sairaalan linja on ehdoton. Lääkäri pysyy kuitenkin päätöksessään, joten jään odottelemaan sairaalaan pieneen huoneeseen, mitä tapahtuu. Kätilöt koittavat saada minua sisään synnytysosastolle neljän senttimetrin säännöstä huolimatta, koska synnytys on niin selvästi käynnissä, enkä ole halukas enää kipujen vuoksi lähtemään kotiin.

Kätilöni kehoituksesta käymme supistustenvoimistuskävelyllä. Ulkona on kaunis ilma, yli 20 astetta lämmintä. Kevät on tullut. Korttelin kiertäminen ympäri on tuskallista, mutta onnistuu hitaasti, askel askeleelta. Sitten palaamme takaisin pieneen huoneeseen.

Klo 11-14:30 Oma kätilöni käy välillä hoitamassa muita töitään. Puolilta päivin sairaalan kätilö käy katsomassa ja kysyy, haluanko kokeilla suihkua ilokaasupullon kanssa. Supistukset tuntuvat nyt entistä kivuliaammalta, joten kiitollisena menen vesi- ja ilokaasupullon kanssa suihkuun. Yhdistelmä auttaa kipuun ihan mainiosti ja ensimmäistä kertaa moneen, moneen tuntiin tuntuu, että olo on parempi kuin siedettävä. Ainoastaan jalat tuntuvat tosi väsyneeltä, koska en ole käytännössä juuri pystynyt istumaan tai makaamaan sitten edellisillan. Kokeilen hetken istumista, mutta seisominen tuntuu huomattavan paljon paremmalta.

Suihkussa ollessani oma kätilöni palaa ja sanoo, ettei sairaalassa edelleenkään ole tilaa, joten minut halutaan kotiuttaa, kunnes olen 4 cm auki. Pyydän, että saan jäädä suihkuun, koska ensimmäistä kertaa koko synnytyksen käynnistyttyä tunnen oloni siellä ihan hyväksi. En ole yhtään innoissani siitä, että pitäisi pukea, lähteä ja kärsiä kivulias automatka kotiin ja vielä takaisinkin. Tommi käy juttelemassa kätilöiden kanssa ja saan lopulta luvan olla suihkussa ilokaasun kanssa niin kauan kuin jaksan ja lähteä sen jälkeen kotiin. Päätän koittaa jumittaa suihkussa niin pitkään, ettei minua voi enää olla ottamatta synnytyssaliin.

Noin tunnin suihkussa oltuani Tommi tulee kellottamaan supistuksia, koska sisätutkimusta ei ole tehty hetkeen. Sovellus sanookin jo “Go to the hospital”. Jään kuitenkin varuiksi vielä suihkuun odottelemaan ja lopulta sinnittelen pesuhuoneessa yhteensä kolmisen tuntia. Sen jälkeen olen niin poikki, että pyydän sairaalakätilöltä “morfiinia tai ihan mitä tahansa”. Kätilö antaa jonkinlaisen sekoituksen parasetamolia ja kodeiinia (?) ja muutaman minuutin pystyn rentoutumaan sängyllä. Sen jälkeen kuuluu poks, aivan kuin ilmapallo olisi poksautettu, ja reisille tulvahtaa lämmintä nestettä. Lapsivesi! Väri on aavistuksen verran vihertävän rusehtava, joten minut pitää laittaa kiinni sykekäyrämonitoriin, jotta voidaan seurata vauvan sykkeitä. Meitä myös varoitellaan, että koska lapsivedessä on jonkin verran mekoniumia, vauva on saattanut hengittää sitä ja saattaa siksi joutua teho-osastolle heti synnytyksen jälkeen. Hyvästi suihku ja ilokaasu. Nyt on kuitenkin selvää, etten voi lähteä enää kotiin ja sisätutkimuksessa olenkin jo kuutisen senttiä auki. Mission accomplished. Suihku teki tehtävänsä.

14:30 – 17:00 Seuraa synnytyksen tuskaisin vaihe, josta on vähän hämärät muistikuvat. Lapsivesien menon jälkeen supistusten intensiteetti kasvaa kovemmaksi ja nyt kivunlievityksenä on pelkkä ilokaasu pikkuhuoneessa. Synnytyssali ei ole vieläkään vapaana, joten seuraa taas odottelua, odottelua, odottelua. Kaikista pahinta on se, kun ei tiedä, kuinka kauan pitää odottaa – minuutti, tunti, viisi tuntia? Sairaalan kätilö vaihtaa vuoroaan ja tässä vaiheessa oman kätilöni on tarkoitus tulla auttamaan, mutta jostain kommunikaatiokatkoksesta johtuen omalla kätilölläni kestää saapua paikalle. Olen tässä vaiheessa kaikista eniten tuskissani ja samoin kiukkuinen ja huudan supistusten aikana, jotta hoitohenkilökunta ja ultraan tulleet raskaana olevat naispolot varmasti kuulevat, että nyt tuolla joku synnyttävä nainen on tuskissaan. Jossain vaiheessa paikalle pölähtää mieslääkäri ja opiskelija ja he tarkastelevat yhdessä jalkojani. Pohkeissani on kuulemma oppikirjamainen esimerkki turvotuksesta, jota tulee usein synnytyksen tässä vaiheessa, jota mies kutsuu nimellä mexican chicken legs. Itse olen niin kipukuplassani, etten oikein pysty kommunikoimaan muutoin kuin vihaisilla yksittäisillä sanoilla. Lääkärit menevät menojaan ja lopulta, piiitkän odottelun jälkeen oma kätilöni saapuu viimein paikalle.

Klo 17:00-19:00: Helpotus koittaa. Pääsen viimein synnytyssaliin, jonne hipsuttelen sukkasiltani supistusten välissä, koska kenkäni eivät enää meksikolaisen kanaturvotuksen takia mahdu jalkoihini. Olen päättänyt, että kärsimykset on nyt kärsitty ja koska jalkani hädin tuskin muutenkaan kantavat yli vuorokauden seisomisen jälkeen, pyydän epiduraalia. Anestesialääkärillä ei onneksi kestä kovin pitkään ja pian saankin kirvelevää nestettä selkääni. Itse epiduraalin laitto ei tunnu supistuksiin verrattuna pahalta ja eikä paikoillaan pysyminenkään ole vaikeaa, kun piikkiä laitetaan ainoastaan supistusten välissä. Epiduraali vaikuttaa nopeasti ja yhtäkkiä koittaa täydellinen rauha, hiljaisuus, kivuttomuus. Pystyn juttelemaan ja vitsailemaan ihan sujuvasti, kun muutamaa minuuttia aiemmin olin niin tiloissa, että sain vain pieniä ynähdyksiä aikaiseksi. On ihanaa levätä viimein sängyllä, vaikkakin moneen johtoon kiinnitettynä, ja odotella lämpimässä synnytyksen loppuvaiheita.

Klo 19:00 – 00:00: Epiduraali heikentää odotetusti jonkin verran supistuksia, joten lopun avautumisvaiheessa kestää. Noin kymmenen maissa kätilö tekee sisätutkimuksen ja sanoo, että olen noin 9 cm auki, mutta kohdunkaulaa on jonkin verran jäljellä ja siinä on turvotusta. Samoin vauvan asentoa ultrataan ja todetaan, että vauva on avotarjonnassa ja alatiesynnytys voi sen vuoksi osoittautua haastavaksi. Aikaisemmin jalkojani ihmetellyt mieslääkäri käy juttelemassa ja sanoo, että odotellaan vielä tunti ja sitten tehdään sektio, jos edistystä ei tapahdu.

Tunnin päästä lääkäreiden vuoro kuitenkin vaihtuu ja uudella lääkärillä ei ole kiire viedä leikkaussaliin. Edistystäkin kohdunkaulan suhteen on tapahtunut. Saan oksitosiinia supistusten vauhdittamiseksi. Kätilö koittaa saada vauvaa kääntymään parempaan asentoon makuuttamalla minua eri asennoissa, joten välillä vietän aikaa kontallani nojaten sairaalasängyn nostettuun tyynypäätyyn ja välillä iso pallo jalkojeni välissä. Asentojen vaihdot pistävät oksettamaan ja yökkäilen viimeisetkin päivän aikana syödyt ruuanrippeet. Välillä myös epiduraalista tulee lihastärinöitä, jotka saan kuitenkin hallintaan, kun koitan pysyä paikoillaan mahdollisemman rentona. Parhaimmillaan vauva kääntyy odottelun aikana hiukan sivuttain, muttei kertaakaan ihan optimaaliseen tarjontaan.

Torstai, 27.8. Raskauspäivä 41+2

Klo 00:00 Kätilöiden vuoro vaihtuu. Olen viimein 10cm auki ja saan luvan ponnistaa vauvaa ulos. Olen tässä vaiheessa melko epiduraaleissa, kun annosta on lisätty kaksi kertaa illan aikana. Ponnistuslihaksia on haastavahkoa löytää, mutta kätilö kannustaa ja opastaa hienosti ja lopulta saan juonen päästä kiinni ja ymmärrän, mitä pitää tehdä. Kokeilemme myös muutamaa eri ponnistusasentoa, mutta lopulta perinteinen jalat ylhäällä selällään tuntuu kaikista helpoimmalta puudutuksen kanssa.

Fyysisesti olen ihan loppu. En meinaa millään jaksaa odottaa seuraavaa supistusta ponnistusten välissä. Silmäni painuvat kiinni ja olen ihan vähällä nukahtaa valvottuani melkein kaksi vuorokautta putkeen. Henkisesti olen kuitenkin hyvällä tolalla ja innoissani siitä, että viimein ollaan maratonsynnytyksen loppusuoralla. Piiskaan itseäni jaksamaan ponnistuksia, jotta vauva saataisi viimein ulos.

Ponnistaessani lääkärit tulevat ultraamaan vauvaa ja toteavat sen olevan edelleen huonossa tarjonnassa. Lääkärit koittavat kääntää vauvaa alateitse muutamaan otteeseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta noin 1.5 tunnin ponnistamisen jälkeen ylilääkäri tekee päätöksen viedä minut leikkaussaliin ja sanoo, että koitetaan ottaa vauva pihdeillä, mutta jos pihdit eivät toimi, niin tehdään saman tien sektio. Tässä vaiheessa olen kuullut sanan “sektio” niin monta kertaa illan aikana, että olen aika varma, että siihen synnytys lopulta päättyy.

Klo 2:15 Leikkaussalipäätöksen jälkeen synnytyssalissa on yhtäkkiä täysi tohina päällä. Jalkoihini kiskotaan valkoisia kireitä sukkia ja useampi henkilö on valmistelemassa minua saliin. Sitten minut kärrätään sängyllä käytävää pitkin huoneeseen, joka on täynnä ihmisiä – ainakin 10 tai 20 ihmistä katsomassa. Eri henkilöt esittelevät itsensä ja paikalla on ainakin anestesialääkäri, päätöksen tehnyt ylilääkäri, jokin erikoisasiantuntija, henkilö, jonka tehtävänä on ottaa syntyvä vauva vastaan, kätilö, ja katsomassa olevia opiskelijoita. Anestesialääkäri testaa epiduraalia tökkimällä ihoani jääpalalla, jolloin minun pitää arvioida, kuinka kylmältä pala tuntuu. Sitten saan lisää puudutetta ja lopulta koko keho on puutunut kylkiluista alaspäin.

Sen jälkeen alkaa itse operaatio. Ylilääkäri ja erikoisasiantuntija ottavat pihdit esiin ja jonkin aikaa menee, kun vauvasta etsitään oikeaa kohtaa, mihin työkalu saadaan kiinni. Sen jälkeen minua käsketään yhtäkkiä ponnistamaan. En tunne supistuksia enää ollenkaan, mutta kätilö pitää kättään mahallani ja sanoo, milloin tulee supistus. Onneksi olin saanut harjoitella 1.5 tuntia etukäteen. Ensimmäinen ponnistus. Toinen ponnistus. Ylilääkäri yllätyksekseni sanoo, että vielä yksi ponnistus, niin vauva tulee ulos! Olen ihan hämmentynyt, kun odotin, että edessä olisi toinen pitkä ponnistusrupeama. Ja sitten tulee supistus ja vielä yksi ponnistus, ja yhtäkkiä pitkää, punaista vauvaa roikotetaan edessäni. Ja sen jälkeen kuuluu maailman kaunein ääni, kun vauva parkaisee ensimmäistä kertaa. Olin varautunut siihen, että vauva pitäisi mahdollisesti viedä toipumaan toiselle osastolle pitkän synnytysrupeaman jälkeen, mutta vauva onkin ihan terve ja parkaisee muutamaan otteeseen, muttei itke kovin pitkään. Nauran ääneen, ilosta ja hämmästyksestä – on niin hullu ja epätodellinen fiilis, että lopultakin pikkutyyppi on saapunut mailmaan klo 03:06! Vauva annetaan hetkeksi isälleen ja toiselle henkilölle, joka punnitsee ja mittaa vauvan ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa. 4.590 kg ja 57cm, pitkä poika! Apgar-pisteitä tulee 9 ja sen jälkeen vauva asetetaan rinnalleni. Ja kas vain, rättiväsyneen äidin ei onneksi tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan vauva osaa ihan itse imeä maitoa.

***

Siitä päivästä alkoi meidän perheen elämä kolmihenkisenä. Tommi sai olla sairaalassa paikalla vain vierailuaikoina klo 15-19, joten tuore isä passitettiin kotiin lepäämään. Itse sain nukuttua sairaalassa muutaman tunnin, kunnes vauva herätti itkullaan uudelleen ja sain jollain ihmeellisillä voimilla napattua sen viereisestä vauvansängystä rinnalleni. Ensimmäisenä päivänä oli tosi heikko olo, seisomaan pääsin vain kätilön avustamana, ja vauvan vaipat kävi vaihtamassa joko kätilö tai Tommi, koska itse en olisi siihen vielä pystynyt. Toisena päivänä olo oli jo kohtuullinen ja vaikka kävely sattuikin vielä aika tavalla, oli helpotus päästä kotiin toipumaan. Yöt sairaalassa olivat melko levottomia, kun viereisistä huoneista kuului vauvan itkua ja itselläkin oli vielä opettelemista siinä, miten oman vauvan kanssa kuuluu toimia.

Näin melkein kolme viikkoa myöhemmin toipuminen on hyvässä vauhdissa ja olo on kaikkinensa jo melko normaali. Kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, eikä nuo tuskaisimmatkaan vaiheet näin jälkikäteen ajatellen kestäneet turhan pitkään. Supistusten tuntemiseen noin kivuliaana saattoi osin vaikuttaa vauvan virhetarjonta, joten voi olla, että mahdollisissa tulevissa synnytyksissä kokemus on erilainen. Ja vaikka olisikin sama, niin ainakin tiedän, mikä itselleni auttaa parhaiten – suihku, ilokaasu ja tarvittaessa epiduraali.

Viimeisen raskausviikkopostauksen aika! Näillä viikoilla olin viimein lomilla. Ensimmäisen viikon ajan lepäily ja rentoutuminen onnistui hyvin, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika tuli, sitä kärsimättömämmäksi muutuin. Joka päivä mietin, että joko tänään, mutta päivät kuluivat toisensa jälkeen, eikä synnytyksen lähenemisestä näkynyt merkkejä. No, joitain pieniä asioita tapahtui kehossa – maha laskeutui hieman alaspäin ja harjoitussupistukset voimistuivat ja säännöllistyivät jonkin verran. Parina päivänä oli omituinen sykkivä alaselkäkipu. Olo oli kaikesta nukkumisesta huolimatta aika väsynyt ja flegmaattinen. Maha oli maksimikoossa ja välillä toisella kyljellä oli hankala nukkua, kun vauva oli omituisessa asennossa. Joka yö valvoin klo 2-6 välillä, joskus tunnin, joskus neljä, ja mietin, että tätä se on varmaan sitten vauvankin kanssa. Päiväunet nukuin melkein päivittäin korvatakseni yön valvomisista syntynyttä univajetta.

Kätilön kanssa oli tapaamisia joka toinen viikko ja verikokeissa kävin viikottain laskeneen verihiutalearvon takia. Verihiutaleet kävivät alimmillaan 133:ssa viitearvon alarajan ollessa 150 E9/l. Jos määrä olisi tippunut alle sadan, en olisi voinut saada epiduraalia synnytykseen ja mahdollinen sektio olisi pitänyt tehdä nukutettuna. Viikon 38 tapaamisessa selvisi myös, että vauva oli “posterior”-asennossa (suomeksi avotarjonta?), eli pää alaspäin, mutta selkäranka omaa selkääni kohti. Posterior-vauvaa voi koittaa kääntää erilaisilla liikkeillä ja nojaamalla eteenpäin, ja koitin näitä harjoituksia tehdä, jotta vauva saataisi kääntymään parempaan asentoon synnytystä ajatellen.

Laskettu aika 18.8. tuli ja meni. Ausseissa synnytyksiä käynnistetään mielestäni pienemmällä kynnyksellä kuin Suomessa. Turhautti, ja mietin, että osaako tämä keho nyt ollenkaan pullauttaa tätä vauvaa ulos. Samoin pohditutti, että pitäisikö käynnistystä pyytää odottamaan viikolle 42+0 asti, kuten Suomessa usein tehdään, vai ehdottaa sitä tehtäväksi jo aiemmin. 40+1 oli onneksi kätilön kanssa tapaaminen ja silloin päätin, että en halua synnytystä käynnistettävän, ellei se vauvan terveydentilan kannalta ole tarpeellista. Siispä sovittiin yliaikaiskontrolli (ultra ja sydänkäyrämittaus) viikolle 41+0 ja sen perusteella oli tarkoitus päättää, mitä tehdään, toistaiseksi sopimatta milloin synnytys käynnistetään. Muut tarjotut vaihtoehdot olivat aikataulutettu käynnistys päivälle 41+0 tai 41+3.

Viikon 40+1 kätilötapaamisella oli muutoin kaikki hyvin. Ainoastaan mietitytti vauvan asento, joka oli hieman sivuttaisempi kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään kääntynyt täysin ympäri oikeaan asentoon.

Kätilötapaamisen jälkeisenä päivänä 40+2 tuntui, että vauvan pää olisi laskeutunut hitusen alemmas. Lenkillä ollessa oli myös yksi melko voimakkaana aaltona menevä harjoitussupistus. Seuraavana yönä heräsin klo 1 aikoihin ensimmäiseen kunnolla tuntuneeseen, polttelevaan vatsan kramppaamiseen, joka kesti noin 20 hengityksen ajan. Innostuin, että JEE EKA SUPISTUS ja menin täpinöissäni vauvan huoneeseen odottelemaan, että joko niitä tulisi lisää. Valvoin 1,5 tuntia odotellen, mutta yhtäkään seuraajaa yksittäiselle supistukselle ei kuulunut. Hikoilin ja vatsa oli kuuma, ravasin vessassa ja juomassa vettä. Välillä nukahtelin ja tunsin pientä polttelua alavatsassa, mutta supistustuntemus ei enää harmikseni toistunut, eikä seuraavina päivinäkään 40+4 – 40+6 tapahtunut mainittavaa edistystä.

Lopulta tiistaina 25.8, raskauspäivänä 41+0, neljältä yöllä, viisi tuntia ennen sovittua yliaikaiskontrollia, alkoi vihdoin ja viimein supistella säännöllisesti! Tuosta hetkestä noin 47 tuntia myöhemmin sain viimein vauvan syliini. Aion kirjoittaa noista päivistä ihan erillisen synnytyskertomuksen, kunhan vaan ehdin. Niin monta vaihetta mahtui noihin pariin päivään, että taitaapi olla pitkähkö juttu tulossa.

Näin jälkikäteen en ole pahemmin kaivannut raskaana olemista, vaikka tuo aika kaikkinensa hyvin menikin. Mahani oli loppuaikana sen verran iso sukkula, että lihasten kuntoutumisessa kestänee aikansa ja muutenkin kaipuu normitilaan oli viimeisten viikkojen aikana erittäin suuri. Silti pidän noita raskaanaolokuukausia ainutlaatuisen hienona ajanjaksona, jota on kiva muistella näin jälkikäteen. Eipä sitä montaa kertaa tule elämänsä aikana kasvattamaan sisällään uutta elämää. Suurin osa ajasta myös sujui tosi hyvin. Puolisen vuotta olin oikeastaan terveempi kuin normaalitilassani, mikä yllätti, koska yhtäkään migreeniä ei ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tullut, ja tuon ajan “vaivat” olivat hyvin vähäisiä verrattuina päänsärkyihin. Toinen positiivinen yllätys oli se, miten hyvin täällä raskaudenseuranta lopulta toimi FBC:n kautta, ja miten vähän jouduin lopulta mistään maksamaan. Kun aloin kerätä ylös kustannuksia, olisin odottanut vähintään 500 euron laskua, mutta toisin kävi. Toisaalta näin raskauden jälkeen on taas tullut muistutus itselleni siitä, että täällä on helppoa maksaa vähän terveydenhuollosta niin kauan kun on terve ja on tunne siitä, että kaikki sujuu hyvin. Kustannukset olisivat saattaneet olla isommat, jos olisi esimerkiksi ollut alkuraskaudessa enemmän ongelmia ja olisin sen vuoksi päätynyt hakeutumaan yksityiselle puolelle hoitoon.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 39-42:

• Viikko 39: Verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 40: Verikoe
• Viikko 41: Verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 42: Yliaikaiskontrolli
• Rahaa kului tutkimuksiin: 245 euroa eikä synnytyskään ilmeisesti tainnut maksaa mitään, ellei sitten posti tuo jotain toistaiseksi näkemätöntä laskua jälkikäteen. Ainoastaan sairaalassa mukaan annetuista lääkkeistä maksoimme n. 20 euroa.

Kirjoitan ensimmäistä kertaa raskausviikkopostausta melkein reaaliajassa. Eilen alkoi 39. viikko ja jännitetään, milloin vauva päättää putkahtaa maailmaan. Limatulppia tai tiheneviä harjoitussupistuksia ei ole vielä näkynyt, mutta toisaalta laskettuun aikaankin on vielä pari viikkoa.

Töissä jaksoin alkuperäisen suunnitelman mukaan 37+3 saakka. Viimeinen viikko oli kyllä aikamoista henkistä taistelua ja tässä tulevaisuuden minälle ehdotus, että viimeistään 36+0 olisi järkevä aika lopettaa hommat. Joka yö heräilin kolmen ja viiden välillä ja seitsemältä olin ihan tokkurassa, kun herätyskello viimein soi. Jäljellä olevat luottomekot eivät enää istuneet valtavan vatsakumpuni päälle ja onnistuin vielä hajottamaan molemmat raskaussukkahousuni, joten viimeinen viikko vedettiin sitten yksillä leggingseillä ja pyykkäsin joka ilta. Jännitin myös, että synnytys käynnistyy toimistolla ollessa ja lapsivedet purskahtavat jonnekin neuvotteluhuoneen lattialle. No, näin ei onneksi käynyt! Viimeiseen asti venytetyssä töissäolossa oli se hyvä puoli, että äitiyslomalle jääminen ei aiheuttanut kummempaa haikeutta, vaan tuntuu mahtavalta lomailla kotona odotellen vauvan syntymää.

Viimeisenä päivänä työkaverit järjestivät morning tean yllätyksenä. Tarjolla oli sipsejä, donitseja ja mutakakkua, pelattiin hetken Pictionarya, kertoiltiin vauvajuttuja ja ihmeteltiin sitä, kuinka Suomessa nukutetaan ulkona vaunuissa. Lomalleläksiäislahjaksi sain kasan suklaata ja lahjakortin vauvatarvikeliikkeeseen. Myös suomikaverit olivat muistaneet mainiolla äitiyspakkauksella, joka valitettavasti jäi jumiin koronan vuoksi Helsinki-Vantaalle usean kuukauden ajaksi ja palautettiin lopulta lähettäjälle. Toivottavasti paketti löytää vielä tiensä perille!

Näillä viikoilla vauva alkoi selvästi laskeutua, aiheuttaen lievää alaselkäkipua ja lisääntynyttä paineen tuntua alakertaan. Ummetusongelma jatkui ja verihiutaleiden määrä veressä humpsahti niin paljon alaspäin, että viikolle 39 määrättiin ylimääräinen verikokeessa käynti. Ferritiini ja hemoglobiini olivat kuitenkin lähteneet raudan syönnin aloittamisen jälkeen hyvään nousuun, joten toivoa on, että verihiutaleetkin tulevat sieltä perässä. Henkisesti vointi on ollut kyllä väsymystä ja satunnaista valtavaan oloon kyllästymistä lukuunottamatta hyvä, välillä lähes euforinen – hormoneilla lienee vaikutusta asiaan. Kaikkiaan raskauden kolmas kolmannes on kohdellut hyvin ja edelleen olen sitä mieltä, että ensimmäinen kolmannes pahoinvointeineen oli itselleni se kaikista vaativin osuus raskaudesta.

Muuta jännää näillä viikoilla olivat viimeiset synnytysvalmennukset. Niistä jäi päällimmäisenä mieleen vauvan kakkavaippakuvat päiviltä 1-4 ja synnytyksen transitiovaihe kätilöiden näyttelemänä. Jotain tarttui päähän vauvanhoidon teoriasta, mutta eiköhän käytäntö sitten opasta parhaiten… Lisäksi näillä viikoilla oli pari tapaamista kätilön kanssa ja otettiin b-streptokokkitesti, jonka tulos tuli takaisin negatiivisena, jee.

Seuraava raskausviikkopostaus tulee olemaan viimeinen ja saa nähdä, montako viikkoa siihen tulee lopulta mahtumaan! Vaikka vauvan tuloon on jo valmistautunut yli 9 kuukautta, tuntuu vielä jotenkin epätodelliselta, että kohta hän on oikeasti täällä.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 35-38:

• Viikko 35: Synnytysvalmennus (imettäminen), verikoe, kätilötapaaminen
• Viikko 36: Synnytysvalmennus (vauvan kotiutuminen ja ensimmäiset päivät)
• Viikko 37: Kätilötapaaminen, b-streptokokkitesti
• Viikko 38: Synnytysvalmennus (synnytyksen toinen ja kolmas vaihe)
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Kun loppu on lähellä, mutta niin kaukana! Tässä vaiheessa laskin jo tiiviisti viikkoja ja melkein päiviäkin äitiyslomaan. Australiassa ei saa palkallista lomaa ennen synnytystä, ellei käytä esimerkiksi vuosilomiaan. Itse päätin yrittää kärvistellä töissä viikolle 37+3 asti, koska koronan takia oli tullut muutoinkin oltua kotona niin paljon, että ajattelin töissä käynnin pitävän aktiivisena. Paikalliset eivät valintaani ihmetelleet ja muutama muukin sanoi olleensa töissä melkein synnytykseen asti. Jouduin kuitenkin toimittamaan töihin lääkäritodistuksen ja välillä mietin, että olenko ihan hölmö, kun rehkin hommissa niin lähelle synnytystä. Suomalaiseen päähän on niin iskostunut se standardi, että äitiyslomalle pääsee jo monta viikkoa ennen täysaikaista raskautta.

Ihan kohtuullisesti sitä kuitenkin jaksoi. Toimistolla sai olla edelleen vain joka toisella viikolla, joten työskentelin enimmäkseen kotoa jumppapallon päällä istuen. Tuntui siltä, että kolmannes kolmannes oli helpompi siedettävä kuin ensimmäinen kolmannes oli ollut pahoinvointineen, vaikka välillä olo tuntuikin melko raskaalta matkalla mukaan kertyneen yli 16 kilon lisäpainon kanssa.

Näillä viikoilla oli kiva käydä ulkona syömässä “nyt kun vielä voi”. Yksi perjantai kävimme todella hyvässä pohjoisitalialaisessa ravintolassa. Juustofocaccioiden mässäily kostautui sillä, että koko viikonlopun ajan oli päällä aivan karmea ummetus ja koko maha tuntui olevan yhtä kovaa möykkyä. Muutaman päivän kärsimyksen ja luumupussin syönnin jälkeen toiminta palasi lähes ennalleen, mutta oli hyvä muistutus siitä, että suolisto toimii poikkeustilassa. Arkipäivät koitin pitää syömis- ja liikuntarytmin mahdollisimman säännöllisenä.

Kätilön kanssa oli taas tapaaminen ja saimme iloksemme kuulla, että vauva on jo pyörähtänyt valmiusasemiin pää alaspäin. Synnytysvalmennukset alkoivat myös ja koronariskin vuoksi niihin täytyi osallistua kotoa etäyhteyden välityksellä. Kotivalmennukset konseptina toimivat tosi hyvin, kun ei tarvinnut lähteä enää töiden jälkeen raahautumaan illaksi kahden tunnin valmennukseen. Tosin toisessa valmennuksessa sairaalan vanhanaikainen videopuhelusofta ei pelittyänyt ollenkaan ja jouduimme siirtämään viimeisen valmennuksista viikolle 38.

Ensimmäisessä valmennuksessa käsiteltiin synnytyksen alkamista ja avautumisvaihetta ponnistukseen saakka. Varsinkin osio synnytyskivusta ja sen sietämisestä tuntui hyödylliseltä – tunnilla harjoiteltiin muun muassa äänen käyttöä supistusten aikana. Kun aikaisemmin mietin, että kehtaako siellä synnytyssalissa sitten mölistä, niin nyt ei ainakaan ole epäilystäkään, etteikö kehtaisi! Koulutuksen jälkeen hommasin Juju Sundinin Birth Skills -kirjan lisätueksi ja siitä olen nyt lueskellut lisävinkkejä aktiiviseen synnyttämiseen. Saapi nähdä muutamien viikkojen päästä, miten hyvin noista saa apua käytäntöön.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 31-34:

• Viikko 33: Kätilötapaaminen, 0 euroa
• Viikko 33: Synnytysvalmennus 1, 0 euroa
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Kesäkuun alussa viikolla 29 heräsin pitkästä aikaa pirteänä keskellä yötä ja valvoin tunnin tai pari. Alkuraskaudessa uniongelmia oli jonkin verran – ainakin sitä, että piti ravata yöllä vessassa – mutta sitten toisella kolmanneksella hävisivät ja nukuin hyvin suunnilleen viikolle 29 asti muutamia heräilyjä lukuunottamatta. Nyt yölliset valvomiset tekivät paluun ja mietinkin, onko koko tätä koko loppuraskauden ajan. Ei onneksi. Välillä oli monta yötä, jotka nukuin ihan sikeästi putkeen ja välillä taas näitä heräämisiä, yleensä siinä kolmen ja kuuden välillä aamuyöstä. Yksittäisinä heräilyöinä eivät kuitenkaan juurikaan haitanneet.

Näillä viikoilla vaivasivat myös öisin puutuvat jalat, mutta tuohon löytyi apu rautalääkkeestä. Kävin verikokeissa ja ferritiini oli taas vajonnut alle kahdenkympin. Eipä siinä, rautakuurille vaan ja sattumaako vaiko ei, mutta tuntui, että jalkaongelmat hävisivät parin viikon raudan syönnin jälkeen. Tilalle tuli tietysti toinen ongelma, mahaongelmat, mutta nekin tuntuivat ihan siedettäviltä vielä näillä viikoilla. Viikolla 28 olisi myös normaalisti teetetty sokerirasitustesti, mutta koronan takia otettiin vain paastoamisen jälkeinen glukoosikoe ja arvo oli sen verran hyvä, ettei sokerirasituskokeeseen tarvinnut mennä.

Maha oli jo sen verran iso, että olo oli yhtä ketterä kuin norsulla. Sulavaliikkeiset kierähtämiset tai mikään vatsalihasten varassa tehtävät liikkeet eivät enää onnistuneet. Niinpä öisin heräsi välillä myös möngertämään ympäri kyljeltä toiselle, kun toinen puoli oli jo ihan puuduksissa. Kaverit kehottivat nukkumaan tyynyjen kanssa ja niitä sitten koitinkin laittaa ympärilleni. Auttoivat jonkin verran. Tosin jonain öinä heräsi siihen, että kaikki tyynyt olivat hypänneet lattialle ja niitä sitten tarvi huonolla ulottuvuudellaan ja olemattomilla vatsalihaksillaan koittaa keräillä. Harkitsin kunnollisen raskaus/imetystyynyn ostamista, mutta sitten välillä taas oli öitä, jolloin tyynyt vaan häiritsivät olemassaolollaan ja paras oli sittenkin ilman yhtäkään pehmustetta. Ota näistä olotiloista sitten selvää.

Muuten nämä viikot olivat jaksamisen kannalta ja muutoinkin varsin jees. Tuntui, että kuitenkin aika helpolla olin päässyt tähän asti kolmannella kolmanneksella, kun monet tyypilliset oireet, kuten turvotus, selkäkivut, närästys, jne. eivät vaivanneet ollenkaan.

Ihmisten ilmoille pääsin myös pitkästä aikaa ja tuntemattomat ihmiset tulivat juttelemaan, kun näkivät ison mahan kanssa lyllertävän olemukseni. Vauvan entistä paremmat mahdollisuudet selvitä kohdun ulkopuolella piristi ja myös liikkeet olivat aiempaa selvempää myllerrystä ja asennon vaihtoa.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 27-30:

• Viikko 28: Verikokeet, 0 euroa
• Viikko 29: Tapaaminen kätilön kanssa, 0 euroa
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

..eli mahan ulospullahdusviikot. Olihan tuo vatsa jo selvästi pyöristynyt ennenkin näitä viikkoja, mutta näkyi enemmän sellaisena vyötärön yläpuolelle kertyneenä löysänä, jota olisi voinut lihomiseksikin luulla. Näillä viikoilla vatsa alkoi olla jo kunnolla ulospäin suuntautunut ja napakin hyppäsi ulos kuopastaan ensimmäistä kertaa sitten lapsuuden. Tähän asti M-koon löysä paita oli vielä jokseenkin sopinut, mutta nyt se ei enää peittänyt kasvavaa koripalloa kunnolla kokonaan. Koronan hyvänä puolena ei tarvinnut miettiä toimistolle menoa tai uusien vaatteiden hankkimista. Yhdet raskausfarkut ja mahan kanssa sopivan mekon ostin jo alkuraskaudesta ja nämä molemmat ovat onneksi mahtuneet päälle tämänhetkiselle viikolle 30 asti.

Raskauteen liittyviä vaivoja tai oireita oli vähän ja ne olivat helposti siedettäviä. Kävelylenkkejä tein päivittäin ja niitä vaikeutti välillä vatsan oikealla puolella tuntuva pistävä kipu. Kokeilin ystävältäni lainaan saamaani tukivyötä ja se tuntui jonkin verran auttavan. Mitään sen suurempaa haittaa nuo satunnaiset pistelyt eivät aiheuttaneet, kunhan vaan kävelystä tuli hitaampaa silloin, kun tuo tuntemus tuli. Parin viime viikon aikana pistelyä ei ole juurikaan ollut, joten kaikki vaivat eivät onneksi mene pahempaan suuntaan raskauden edetessä. Jonkinnäköistä liitoskivuntapaistakin oli, mutta todella satunnaisesti ja asentoa vaihtamalla pääsin tuntemuksesta nopeasti eroon.

Unet ovat olleet koko raskauden ajan värikkäitä. Näillä viikoilla aloin heräillä pari kertaa yössä. Nukahdin nopeasti uudelleen, mutta välillä noista heräilyistä jäi mieleen nähtyjä unia. Uneksin paljon lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista ja henkilöistä, joita en ole aikoihin tullut muutoin miettineeksi. Aivan kuin aivot olisivat päättäneet käsitellä pikakelauksella koko tähän astisen elämäni läpi valmistautuessa tulevaan muutokseen.

Mukavin asia näillä viikoilla oli suunnitella, mitä kaikkea tulevalle vauvalle hommaisi. Jo pelkkä raskaana oleminen on avannut ihan kokonaan uuden kulutuskategorian ja kaupoista löytyisi vaikka mitä uutta “tarpeellista” ostettavaa. Korona ja aiemmin tehty äitiyslomabudjetti suitsivat tiukasti turhat kulutushurjastelut. Välillä tunsin suoranaista tuskaa, kun selailin nettikauppoja ja mietin, kuinka tuommoinen kehto tai kantokoppa tai vastasyntyneen syöttötuoli-istuin olisi niin kiva omistaa, mutta käytössä vain muutaman hassun kuukauden. Lopulta päädyinkin tekemään todella karsitun listan siitä, mitä meille hankintaan, ja loput hommataan sitten vauvan synnyttyä, jos kokee silloin tarpeelliseksi. Tällä hetkellä isoimmat jutut on ostettu käytettynä, eli yhdistelmärattaat vaunukopalla, pinnasänky ja auton turvaistuin, ja rahaa on mennyt vasta n. 400 dollaria. Lisäksi hommasimme unikapalon ja meillä on aika paljon ystävältäni saatuja vaatteita lainassa, mutta joitain oleellisia juttuja vielä puuttuu, esimerkiksi vaipat. Kun vauva on muutaman kuukauden vanha, ajattelin tehdä postauksen siitä, mikä muodostui meidän lopulliseksi tarvikemääräksi. Tällä hetkellä kuvittelen, että pärjäämme minimalistisella murto-osalla siitä, mitä yleensä netin vauvantarvikelistoissa suositellaan, mutta saapa nähdä… Toisaalta kun liikaakaan ei kannata kitsastella, jos joku asia helpottaa suuresti vauva-arkea. Ja eipä noista nykyisistä ostoksistakaan vielä tiedä, miten hyödyllisiä ovat, jos vauva esimerkiksi inhoaakin unikapaloaan tai pinnasänkyään.

Viikolla 24 kävin taas FBC:ssä kätilötapaamisella pitkästä aikaa, kun edellinen käynti oli jo viikolla 16. Tässä vaiheessa kätilöni vaihtui toiseen, kun entinen jäi äitiyslomalle, mutta tämä uusikin oli todella mukava. Vauva hengaili kohdussa mukavasti poikittain ja sydämestä kuului tuttu koppati koppati.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 23-26:

• Viikko 24: Tapaaminen kätilön kanssa, 0 euroa.
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa

Rakenneultra oli itselleni tärkein raskauden virstanpylväs. Tuossa skannauksessa saatiin viimein niin hyvä varmuus siitä kun vain voi saada, että mini-ihmisellä on kaikki hyvin. Toki vieläkin voi sattua yhtä sun toista, mutta ainakaan mitään raskauden keskeytykseen liittyviä päätöksiä ei tarvitse tehdä. Asiat sujuvat tästä eteenpäin omalla painollaan.

Rakenneultra oli maaliskuun loppupuolella, pahimpaan koronavirusaikaan. Kuulin, että Suomessa puolisot eivät enää päässeet kaikilla paikkakunnilla ollenkaan mukaan ultraan. Meillä ei onneksi tätä ongelmaa ollut, koska viikolle 20 asti ultrassa ei käydä sairaalassa, vaan erillisessä paikassa, joka on pelkästään erikoistunut erilaisiin skannauksiin. Sisään ultrausputiikkiin hiippailimme hieman hermostuneina, koittaen vältellä asioiden koskettamista. Odotushuoneessa oli hiljaista ja näimme vain yhden toisen asiakkaan.

Itse ultraus oli ihan mukava tapahtuma. Ultrakuva näkyi seinällä olevalta isolta näytöltä. Löytyi sydämen syke ja punaisia ja sinisiä viivoja ilmeisesti erottamassa laskimoita ja valtimoita. Erilaisia luita näkyi myös, reisiluu muun muassa. Ja aivot. Ja munuaiset. Ja pienet sormet. Sukupuolenhan tiesimme jo ennestään. Lapsi oli käpertynyt pienelle kerälle kuin kissa konsanaan ja siksi kasvojen näkeminen oli haastavaa. Myöskään kohdunsuuta ei löytynyt mistään. Siispä sain noin puolen tunnin ultrauksen jälkeen käskyn juoda lisää vettä ja kävellä ympäriinsä sillä välin, kun ultraaja otti toisen asiakkaan.

Noin 10-15 minuuttia käveltyäni ja kylmää vettä juotuani pääsin takaisin ultrattavaksi. Tällä välin vauva oli vaihtanut asentoaan sen verran, että kasvotkin löytyivät ja puuttuvat osat saatiin tarkastettua. Lopuksi ultraaja totesi, että kaikki vaikuttaa hyvältä. Tieto vielä vahvistettiin seuraavana päivänä lääkärikäynnillä, kun toinen asiantuntija oli ensin käynyt kuvat läpi ja sain viralliset tulokset.

Viikolla 22 iski ensimmäiset epätoivon hetket liittyen siihen, miten isolta maha tuntui, miten pienestäkin liikunnasta syke pomppasi kattoon, ja miten töiden tekemisestä ei olisi millään jaksanut innostua. Koronallakin lienee ollut näihin ajatuksiin vaikutusta. Kadonnutta motivaatiota etsiskelin laskemalla äitiysloma-ajalle budjetin ja hakemalla äitiyslomaa. Samalla tuntui, että elokuun alkuun oli vielä ikuisuus ja päivät kotona ollessa matelivat.

Jännästi kasvavaan mahaan kuitenkin tottui aina uudelleen. Jokaisessa viikossa tuntui olevan yksi tai kaksi päivää, jolloin maha tuntui erityisen kireältä ja tukalalta, mutta sen jälkeen oli päiviä, jolloin koripallo edessä ei haitannut ollenkaan. Jaksamiseen auttoi myöskin pääsiäisloman mittainen tauko. Neljän päivän miniloma tuli tarpeeseen, vaikka senkin kotona vietimme.

Raskaudenseurantakäynnit viikolla 19-22:

• Viikko 20: Rakenneultra (muutoin ilmainen, maksoin 6 euroa CD-levylle poltetuista kuvista)
• Rakenneultran tulokset lääkäriltä
• Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa