Jopas on aika taas vierähtänyt ja blogi meinannut jäädä hunningolle. Olen ollut nyt 3,5 kuukautta töissä äitiyslomalta palattuani. Etukäteen arvelin, että voisi olla rankkaa se, että lapsi on jatkuvasti kipeänä. Todellisuus: vielä rankempaa oli se, että lapsen lisäksi olin itse jatkuvasti sairas. Pahin tauti ei suinkaan ollut ennalta pelkäämäni oksennustauti, vaan sitkeä flunssa, joka kesti viikosta toiseen eikä millään meinannut parantua. Tähän mennessä olen ollut noin 7 erillistä kertaa kurkkukipu-nuha-yskässä, syönyt kahdet antibiootit, ollut kerran kuumeessa ja kerran oksennustaudissa. Lapsella on ollut lähes jatkuva nuha, kolme kertaa kuumetta, kaksi kertaa enterorokko tai vastaava, kerran silmätulehdus ja kerran oksennustauti. Kyllä on sairasteltu!
Muutoin poika on sopeutunut päiväkotiin ihan hyvin. Ensimmäisen kuukauden jälkeen on vain ollut pari hankalaa viikkoa hampaidentulon aikaan. Lapsi tuntuu selvästi viihtyvän ja on hyväntuulinen päiväkotiin vietäessä ja pois hakiessa. Myös englanninkieli on alkanut tarttua. Kuukauden päiväkodissa oltuaan lapsi alkoi hokea “oo dll, oo dll” (eli oh dear). Sen jälkeinen hokema oli “bye bye”, millä voikin kätevästi ilmaista esimerkiksi sen, että ruoka ei enää maistu ja haluaa loppuannoksen katoavan, tai että äiti tekee jotain ikävää, kuten pesee hampaita, ja haluaa sen loppuvan. Tällä viikolla lapsonen alkoi myös sanoa “oh wow” sekä “ta”, joka on täällä yleisesti käytetty lyhenne thank yousta.
Suomenkieltäkin pikkumiehemme jonkin verran puhuu. Toistaa välillä “ei” ja “joojoojoojoo”. Puuo on pullo ja mämmämmää tarkoittaa maitoa. Lisäksi yrittää satunnaisesti sanoa äiti ja kissa. Riisi on “riii” ja banaani “ba”. Lapsen lempiruuat. Lisäksi suusta tulee monipuolinen valikoima eri eläinten ääniä, esimerkiksi lammas, possu, tiikeri, kissa, koira ja paikallinen australian korppi, jonka määkivä laulu muistuttaakin vähän vauvan ääntä. Taapero kävi ensimmäisen keskustelunsa serkkupoikien kanssa videopuhelun välityksellä siten, että serkut kyselivät, mitä mikäkin eläin sanoo ja taapero vastaili parhaan kykynsä mukaan.
Muutoin arki sujuu ihan kivasti. Pahimmat taudit on nyt toivottavasti sairasteltu tai on vain sopeuduttu siihen, että ainakin kerran kuussa ollaan kipeinä. Kesä on tuloillaan ja sekä lapsi että vanhemmat viihtyvät loistavasti leikkipuiston hiekkalaatikolla tai takapihan vesileikkien parissa.
Kylpyammeessa on kiva leikkiä, vaikkei vettä olisikaan
Joskus teini-ikäisenä raapustelin kirjeen 25-vuotiaalle minälleni. En tiedä, missä tuo kirje nykyisin sijaitsee, mutta muistaakseni sisältö meni kutakuinkin niin, että kymmenen vuoden päästä minulla on jossain Kirkkonummella omakotitalo, aviomies, kultainen noutaja ja pari lasta.
Todellisuudessa 25-vuotiaana, vuonna 2013, olin vasta asunut muutaman kuukauden Tommin kanssa yhdessä pienessä kerrostaloasunnossa Etu-Töölössä. Silloin kyti jonkinmoinen vaihto-opinnoista päälle jäänyt kaipuu nähdä elämää Suomen ulkopuolella, mutta enpä silti olisi hurjimmissa kuvitelmissanikaan arvannut, että kolmikymppisenä asunto, työpaikka ja lapsi olisivatkin Australiassa ja olisin lisäksi kaksoiskansalainen. Koko kansalaisuusasian olin aikaisemmin mieltänyt sitä sen kummemmin ruotimatta niin, että kansalaiseksi synnytään. Eipä ihme, onhan koko kaksoiskansalaisuuslaki melko tuore juttu, Suomessa vasta vuodesta 2003 alkaen.
Kansalaisuushaave alkoi muodostua melko pian tänne muutettuamme, kun koitimme selviytyä läpi viisumiviidakon. Viisumilakia muutettiin Australiaan muuttomme jälkeen siten, että meilläkin hallussa ollut 4-vuotinen viisumi muuttuikin kaksivuotiseksi, ja pysyvän viisumin saantia tiukennettiin. Saimme viime tipassa permanent residence – hakemuksemme sisään ennen lakimuutosta, joka olisi meidän kohdalla vaikeuttanut pysyvän viisumin saantimahdollisuuksia. Kun samaan aikaan maahanmuuttovastaiset puolueet saivat jalansijaa Euroopassa ja muualla, tuntui selvältä, että on parempi tähdätä myös siihen, että hakee kansalaisuutta, mikäli siihen urkenee mahdollisuus.
Neljä vuotta Australiassa asuttuamme täytimme lopulta vaatimukset, ja laitoimme hakemukset menemään. Kansalaisuuden hakeminen oli oikeastaan helppo homma viisumeihin verrattuna. Ei tarvinnut enää kielitestiä tai lääkärintodistusta, kunhan oli ollut täällä riittävän kauan pysyvällä viisumilla. Hakemuksen lisäksi piti käydä tekemässä kansalaisuustesti, jossa kysyttiin asioita Australian historiasta, kulttuurista, poliittisesta järjestelmästä, ym. Viimeinen vaihe oli kansalaisuusseremonia, jossa olimme keskiviikkona 9.6. Tapahtuma oli mukava: Ensin kuorolaulua, joka rauhoitti sopivasti sylissä rimpuilevan ja kärsimättömästi ääntelevän vauvan, pari lyhyttä puhetta, kansalaisuustodistusten jako ja aussitapaan jatkot läheisessä pubissa (jonne ei vauvan vuoksi enää jaksanut lähteä seikkailemaan).
Sali, jossa kansalaisuusseremonia pidettiin
Seremonian jälkeisenä viikonloppuna kutsuttiin kavereita kylään juhlistamaan tapahtunutta
Australian kansalaisuus merkitsee toki muutakin, kun helppoa maahanpaluuta. Eniten olen innoissani siitä, että saan viimein äänioikeuden. 4,5 vuodessa en ole vielä kovin syvällisesti ehtinyt perehtyä tämän maan poliittisen järjestelmän kiemuroihin, mutta nyt siihen on entistä parempikin syy. Toiseksi, viisumilla täällä asuessa oli aina enemmän tai vähemmän sellainen oman pään sisäinen olo, että olen jotenkin vähemmän oikeutettu tekemään, pärjäämään, vaikuttamaan, omistamaan, kuin paikalliset, koska olen täällä vieraana. Koitan pyristellä tästä alemmuuskompleksistani hiljalleen eroon ja mennä ja tehdä lisää asioita, joilla pääsen vielä enemmän osaksi tätä yhteisöä. Jotain olenkin jo tehnyt vanhempainvapaalla ollessani tämän eteen tutustuessani naapuruston muihin äiteihin.
Suomalaisuus minussa ei ole toki kadonnut minnekään. Kun nuoruuden tärkeimmät identiteetinmuodostusvuodet on vietetty Suomessa, en usko, että ihan hevillä kovin aussiksi muutun. Tosin sen verran täältä maasta on jo tarttunut mukaan, että en usko, että Suomeen paluukaan enää tässä vaiheessa sujuisi aivan kivuttomasti. Nyt meillä on hyvä asua täällä, mutta toisaalta haluan yhä mahdollisuuksia käydä Suomessa säännöllisin väliajoin. Toivon, että vauvastamme kasvaa australialainen, mutta suomalaisia juuria unohtamatta, toivottavasti myös suomen kieltä sujuvasti puhuen.
On toukokuu 2021 ja covid-19 -virus senkun vaan jyllää maailmalla. Surkuhupaisaa lukea omia kirjoituksiani viime maaliskuulta, kun ajattelin, että tämä virushomma olisi ohi parissa kuukaudessa. Eipä tietenkään, sama vaan jatkuu. Rokotteet tuovat pientä toivoa tilanteeseen. Täkäläiset ovat kahmineet niitä Intiassakin kaivattuja Astra Zenecan rokotteita, mutta nyt veritulppariskin takia rokotetta ei enää saa alle 50-vuotiaat, eikä hallituksella tunnu olevan selkeää tiekarttaa sille, mihin mennessä ihmiset saadaan rokotettua vaihtoehtoisilla rokotteilla. Onneksi jotain massarokotuspaikkoja ollaan sentään nyt järjestämässä, niin jospa tämä tästä menisi parempaan suuntaan. Ja toisaalta tilannehan on se, että suurin osa muusta maailmasta niitä rokotteita tarvitsee enemmän, koska täällä viruksen leviäminen ollaan saatu pysäytettyä rajoittamalla matkustamista.
Välillä Suomen uutisten kommenteissa ihmiset ylistävät Australian mallia ja miettivät, että olisi hyvä, jos Suomenkin rajaliikennettä saataisi tiukemmin valvottua. Onhan tässä etuja. Koronatapauksia täällä on ollut vuoden aikana todella vähän, koska tapaukset on saatu kiinni maahantulijoiden 14 päivän pakkokaranteenilla ja nopealla, 3-7 päivän mittaisella lockdownilla, jos karanteenin ulkopuolelta on löytynyt tartuntoja. Mielenterveyteeni on varmasti vaikuttanut positiivisesti se, että vauvavuonna on voinut huoleti tavata muita vanhempia ja saada vertaistukea uudessa tilanteessa. Ravintoloissa, kuntosalilla ja uimahallissa on voinut muutamaa viikkoa lukuunottamatta käydä ihan normaalisti. Ihmisiä ei ole kuollut covid-19 -virukseen täällä juuri ollenkaan. Terveydenhuolto ei ole ylikuormittunut kertaakaan.
Vapaan elämän hinta täällä rajojen sisäpuolella on kuitenkin se, että ulos on vaikea päästä. Australian maahantulo- ja poistumissäädökset ovat olleet jo yli vuoden erittäin tiukat. Pysyvän viisumin haltiana en pääse matkustamaan Australian rajojen ulkopuolelle edes Suomen kansalaisena ilman poikkeuslupa-anomusta, jota voi olla hankala saada menemään läpi. Syyksi matkustamiseen kelpaa ainoastaan se, että joku läheinen olisi kuolinvuoteella, tai että poistuu pakottavasta syystä Suomeen yli kolmeksi kuukaudeksi. Pakottava syy voi olla esimerkiksi jokin seuraavista: 1) Sairas lähiomainen 2) Pysyvä muutto Suomeen 3) Joku muu, esim. töihin liittyvä syy. Se, että on ikävä omia läheisiä, tai että on täällä koronarajoitusten aikana syntynyt lapsi, ei ole hallituksen mielestä pakottava syy, joten näillä tuskin saisi poikkeuslupa-anomusta läpi.
Perthiin on myös edelleen voimassa lentorajoitus, joka sallii vain 500 ihmisen paluun viikossa, koska sitä enempää ei karanteenihotelleihin mahdu kerralla. Sen vuoksi paluulentojen hinnat ovat pilvissä ja lennoille voi olla hankala päästä, joten suunniteltu kolmen kuukauden matka saattaa yhtäkkiä venyä neljäksi ja viideksi ja kuudeksi kuukaudeksi. Palatessa on vielä lisäksi pakollinen 14 päivän karanteeni, joka maksaa kahdelta hengeltä ja vauvalta noin $3,500.
Oltuani kohta 2 vuotta käymättä Suomessa, tilanne alkaa jurppia, etenkin kun näköpiirissä ei ole edes kunnollista suunnitelmaa siitä, milloin ulkomaille matkustaminen ilman tuhansien dollareiden laskua ja poikkeuslupa-anomuksia sallitaan uudelleen. Toisaalta tuntuu ristiriitaiselta, koska juuri näiden rajoituksen takia täällä on elelty kuin siat pellossa iloista ja huoletonta covid-vapaata elämää, eli siinä mielessä asiat täällä ovat paljon paremmin kuin monessa muussa paikassa. Silti alkaa mieleen hiipiä suunnaton Suomi-ikävä ja varsinkin äidin sairauden takia olisi tärkeää päästä käymään kotimaassa mieluummin ennemmin tai myöhemmin. Alustavasti olen miettinyt, että viimeistään kesällä 2022 on kyllä pakko tavalla tai toisella päästä käymään Suomessa, tai ehkä jo sitä ennen, jos tilanne muuttuu.
Muuten täällä on asiat ihan hyvin. Vauva täytti jo 8kk, nauraa kihertää kissojen ja koirien kuville ja harjoittelee kovasti kävelemistä. Töihinpaluusta ollaan juteltu, heinäkuusta aloitan taas työt ja poika menee päivähoitoon. Syksy tulee, ilmat viilenee, arki rullailee eteenpäin. Lähikuukaudet näyttävät, miten Suomisuunnitelmien kanssa käy.
Meidän uusin perheenjäsenemme L on jo 4 kuukautta ja 11 päivää vanha. Vauvamme on edelleen varsin rauhallinen, todella harvoin itkevä tapaus. Todennäköisesti perinyt tyynen luonteensa äidiltään.
Toki muutama asia vauvaa harmittaa. Erityisesti se, jos häntä koitetaan nukuttaa pinnasänkyyn. Silloinkaan L ei kiihdy nollasta sataan, vaan päästelee ensin pitkään vaikertavia, valittavia ääniä ja vasta sen jälkeen alkaa itku, jos ei ole vieläkään nostettu pois. En ole selvillä siitä, nyppiikö pinnasängyssä se, ettei vauva ole sinne nostettaessa saanut tarpeeksi ruokaa, vai onko muuten vaan kaltereiden takana vaikea rauhoittua. Ensimmäinen vaihtoehto on ihan mahdollinen, kun on jo yli 70cm pitkä ja painaa 8,2 kg, eikä henkilö malta keskittyä millään syömään päivän aikana, koska maailmassa on niin paljon ihmeellistä nähtävää. Julki-imettämisestä on tullut huomattavan hankalaa, kun tyyppi vain hyörii ja pyörii ympäriinsä. Painokin tipahti ylimmältä käyrältä ja lääkärin suosituksesta aloitettiin syöttämään soseita jo 4 kuukauden iässä, jos saataisi poikaa vähän enemmän tankattua. Lemppariruokia ovatkin olleet äidinmaidon lisäksi päärynä-aprikoosi -sose ja bataatti. Peruna taas oli kaikista vähiten maistuva.
Kotona ollessaan L viihtyy selällään ja melko hyvin myös mahallaan. Istumiseen ei ole vielä erityistä kiinnostusta. Jotenkin hän pysyy syöttötuolissa tuettuna, mutta esimerkiksi sohvalle laitettaessa lysähtää heti kasaan, koska omat varpaat ovat niin jännittävät. Vauvan suosikkitaidot ovatkin tällä hetkellä käsien käyttö ja äänirekisterin harjoittaminen. Lusikka menee jo ihan näppärästi omaan suuhun, ainakin joka kolmannella yrityksellä. Käsillä on kiehtovaa tutkia asioita, erityisesti erilaiset kankaat kiinnostavat. Jos äidillä on uusi kukkakuosi paidassa, niin imettämisestä ei (taaskaan) tule yhtään mitään, kun pitää hipelöidä ne kukat siitä ensin läpi, ennen kuin voi ryhtyä syömään. Kiljuminen eri korkeuksilla ja välillä myös kirkuminen on tosi kivaa. Vastapainoksi vauva osaa päästellä hyvin söpöjä, korkeita ja hentoja vauvaäännähdyksiä.
Marimekon pallotyyny on edelleen kiinnostava, mutta nyt sitä on päästävä tutkimaan lähietäisyydeltä. Tyynyn kangasta on hirmuisen jännittävää nyppiä sormilla
L yrittää jo jonkin verran liikkeelle potkimalla vimmatusti ja osaa sängyllä ollessaan venkoilla itseään taaksepäin. Muutaman kerran hän on jo kierähtänyt selältään mahalleen, ikään kuin todistaakseen, että tämänkin taidon osaa. Pari viikkoa vauva olikin varsin hiljainen, kun treenasi kääntymistä niin keskittyneesti. Kun kierähtäminen oli viimein tallennettu videollekin, saattoi taas jatkaa äänirekisterin harjoittamista, eikä L ole sittemmin osoittanut erityistä kiinnostusta kääntyilyyn. Varsinkaan mahalta selälleen ei ole vielä kiirettä. Äiti kyllä kääntää, kun tarpeeksi valittaa, ettei enää jaksa kannatella päätä ylhäällä.
Aamujooga käynnissä
Kankaiden ja lelujen tutkailun lisäksi L tykkää, että hänelle lauletaan tai luetaan kirjaa. Uinti on myös kivaa. Ollaan käyty tähän mennessä viitisen kertaa vaavin kanssa itseksemme uimassa, ja nyt viimein ilmoitimme tyypin uimakouluun, joka alkaa ensi viikolla. Päiväunia tulee nukuttua noin kolmet päivässä, mutta nukahtamisaika ei ole vielä kovinkaan vakiintunut. Päikkärit nukutetaan yleensä vauvahuoneessa olevalle parisängylle tai sitten vaunulenkillä vaunuihin. Yöunille vauva myöskin nukutetaan parisänkyyn, mutta nostetaan siitä sitten parin tunnin päästä pinnasänkyyn. Perhepeti on mielestäni ihan jees ratkaisu, mutta käytännössä hankala, kun vauva on niin pitkä ja tykkää potkia itsensä sängyllä poikittain. Öiden kanssa ei ole juurikaan ollut vaikeuksia satunnaisia hulinapäiviä/viikkoja lukuunottamatta. Yleensä vauva nukkuu suunnilleen klo 19-05, jolloin herää syömään, ja nukahtaa sitten vielä pariksi tunniksi viereen.
Huh, kun aika hujahtaa ohi vimmatulla vauhdilla. Äitiyslomaa on kulunut melkein puolet ajasta ja töihinpaluukuvioita on jo joutunut mietiskelemään. Täällä aika harva tuntuu jäävän kotiin vuotta pidemmäksi ajaksi, ellei sitten jää kotiäidiksi. Varsinkin matalapalkkaisimmilla aloilla kotiäitiys on Suomea yleisempää, koska päivähoito on kallista. Neuvolassa muodostetun äitiryhmämme äideistä ensimmäinen palaa töihin hänen vauvansa ollessa 6kk, ja loputkin vuoden ikään mennessä.
Meidän minityyppimme aloittanee päiväkodin 10 kuukauden iässä ja ajoitus tuntuu ainakin vielä ihan hyvältä. Jonkinlaista palkkaa saan tästä ajasta suunnilleen 5kk (+ 1kk raskaana ollessa) ja loput 5kk maksamme omasta pussista. Töihin palaan varmaankin aluksi osa-aikaisena. Toivon, että vauva kymmenen kuukauden ikään mennessä osaisi nukahtaa itsenäisesti, söisi monipuolisesti kiinteitä ruokia, eikä itkisi ihan hirvittävästi jäädessään aamulla hoitoon, ainakaan kovin montaa viikkoa. Näin 4kk ikään mennessä vauva on ollut tosi reipas, rento ja muista ihmisistä kiinnostunut, joten toivoa on.
Koska päivähoito pitää itse käydä “shoppailemassa” lukuisista eri vaihtoehdoista, on etsintä jo aloitettu soittelemalla eri paikkoihin ja käymällä esittelykierroksilla. Tällaisissa päivähoitopaikoissa me käytiin:
Vaihtoehto 1, yksityinen ketjupäiväkoti. Superhienot tilat. On sisätila, varjostettu ja ilmastoitu ulkotila ja ilmastoimaton ulkotila. On oma kokki, joka tekee myös vauvaryhmälle ihan itse soseet. 0-12 vuotiaiden ryhmässä on 16 vauvaa 1:4 hoitajasuhdeluvulla, joita pyöritellään eri tiloissa. Hoitajat kokoavat vähän vanhemmille lapsille oppimisportfolioita, jossa vertaillaan taitoja vuoden alussa ja vuoden lopussa. Kierroksen jälkeen on vaikuttunut olo, mutta seuraavana aamuna mietityttää, että paikka oli jotenkin tosi laitosmainen. Ja hinta on iso kääk, $160 per päivä (ilman valtiolta saatavaa tuloista riippuvaista avustusta, joka kattaa noin puolet hinnasta). Vuodessa melkein 4000 euroa kalliimpi valtion avustuksen kanssa, kuin vertailun halvin päiväkoti.
Vaihtoehto 2, lähin sijainniltaan. Soitto paljastaa, että on jo täyteen buukattu koko vuodeksi 2021. Meille kerrotaan, että kannattaa soittaa joka kuukausi uudelleen siltä varalta, että paikka vapautuu. Ja jos vapautuu, kannattaisi se kuulemma ottaa heti vastaan, ja maksaa vaikka tyhjästä. Just joo…
Vaihtoehto 3, työmatkan varrella, myöskin yksityinen ketjupäiväkoti, mutta halvempi kuin vaihtoehto 1. Kodinomaisempi, myös vähän rähjäisemmät tilat. Mukava ja napakka päiväkodin vetäjä, joka saa parhaiten vauvaamme kontaktia. 12 vauvaa ryhmässä ja myös ihan kivat ulkoilutilat. Vauvasta saisi päivän aikana kuulumisia jonkin mobiilisovelluksen kautta.
Vaihtoehto 4, modernein päiväkoti tornitalossa keskustassa, jossa puhuttaisi englannin lisäksi lapsille kiinaa. Ihan hienot ulkotilat yläilmoissa. Sijainniltaan vähän hankala, pitäisi työmatkan lisäksi heittää ylimääräinen n. 15 min lenkki lasta viedessä. Lisäksi vauvojen ryhmäkoko iso, n. 20 vauvaa ja ulkona yhdessä 1-2 -vuotiaiden kanssa. Kaksi alle 2-vuotiasta lasta nahistelee hiekkalaatikolla kenenkään muun paitsi kierroksemme vetäjän puuttumatta tilanteeseen. Lähtiessämme vanhempi taapero itkuhuutaa hissin ovella, kun ei halua mennä päiväkotiin. Ei jäänyt hyvät fiilikset, vaikka tuotahan se sitten varmaankin on alussa.
Vaihtoehto 5, julkinen päikky, samalla halvin. Tilat suoraan jostain 80-luvulta, mutta tuskinpa se haitanne. Kokeneet, talossa pitkään olleet hoitajat vakuuttivat. Varsinkin noin pientä laittaessa hoitoon on tärkeää se, ettei henkilökunta juurikaan vaihtuisi. Vauvaryhmä oli myös kooltaan pienin, vain 8 vauvaa. Tosin tilaa oli isommallekin määrälle, joten voi olla, että määrä on eri sitten ensi vuoden heinäkuussa. Ulkoilutiloista miinusta, pelkkä aurinkotila ja sama kaikenikäisille. Toki täällä ollaan UV-säteilyn kanssa tarkkoja, eikä lapset ulkoile, jos on liian korkea UV. Itselleni mahdollinen ulkoilun puuttuminen päiväohjelmasta kuumina kesäpäivinä ei ole kovin iso miinus, ainakaan noin pienen kanssa. Sijainti oli lähellä työpaikkaani ja vauvaa voisi tarvittaessa käydä helposti katsomassa vaikka kesken päivää.
Taitaapi olla, että kallistumme näillä näkymin vaihtoehtoon 5, vaikka kolmonenkin oli ihan hyvä.
Tälle tyypille etsimme hoitopaikkaa, epätyylikkäästi raitaan & raitaan puettuna ja uuden passinsa kanssa. Jospa sitä vielä joskus pääsisi käyttämäänkin!
Meidän arkeamme on sulostuttanut jo kohta 8 viikon ajan uusi vauvatulokas. Jo tässä ajassa on käynyt selväksi, että kehitys on huimaa, ja se mikä toimii vauvan kanssa tänään, ei välttämättä pädekään enää huomenna. Seuraavassa otos meidän tavanomaisesta arkipäivästä tällä hetkellä.
Aamuherääminen
Heräämme klo 7-12 yöunilta, riippuen siitä, onko jotain menoa vai saako sängyssä löllistellä pitkään. Vauva herää yleensä pirteähkönä jo seitsemän maissa, jolloin syötän, vaihdan vaipan, otan viereen ja toivon, että saisin vielä muutaman tunnin unta. Jostain syystä vauvallamme on isoimmat mahaongelmat aina yön jälkeen. Ehkä asentojen vaihdot päivällä auttavat siihen, että tavara kiertää paremmin ja yöllinen pitkä selällään olo aiheuttaa suoliston toiminnan jumiutumista. Usein siis klo 7 ohjelmassa on rauhoittelua ja jalkojenheilutusjumppaa, jotta mahakivut laantuisivat. Sen jälkeen ollaan yleensä saatu vielä nukutuksi ihan hyvin.
Päivärutiinit
Herättyäni laitan aamupalaa tai lounasta, kellonajasta riippuen. Vauva viihtyy yleensä tämän ajan sitterissä, jos ei ole itse vielä nukkumassa. Sen jälkeen parkkeeraan itseni ja vauvani olohuoneeseen tv:n eteen, jossa on paras paikka huolehtia oman ja vauvan ravitsemisesta samalla, kun tv tarjoaa aivoille jotain ajateltavaa. Tässä vaiheessa yleensä pidän vauvaa myös mahallaan ja viihtyy siinä asennossa ihan hyvin.
Jossain vaiheessa käyn pikasuihkussa, hampaanpesulla, ym. Tämän ajan vauva oleskelee makuuhuoneen sängyllä tuijottamassa joko Marimekko-tyynyä tai katossa olevaa ilmanvaihtokanavaa, jos on muutoin kaikki asiat hyvin, eli syöty ja puhdas vaippa. Joskus nukkuu pienet päiväunet.
Marimekko-tyyny, paras vauvan viihdyttäjä
Päivällä käydään usein jossain – joko ihan vaan vaunulenkillä, lähikahvilassa, Ikeassa, tapaamassa äitikavereita, lounaalla työkavereiden kanssa, lääkärissä, neuvolassa – mitä nyt millekin päivälle on mahtunut ohjelmaan. Vauva nukkuu yleensä tosi hyvät unet ulkona vaunuissa, joten illalla on tiedossa vähemmän kärttyinen vauva, jos ei vietä koko päivää samassa tilassa. Suomalaiseen tapaan en ole viitsinyt vauvaa nukuttaa yksinään pihalle, kun ulkona pörrää öttiäisiä ja alkaa olla jo sen verran aurinkoista päivällä, ettei halua altistaa uv-säteilylle sen enempää kun on pakko.
Aamupalalla Subiacossa
Kotiin tullessa vauva hyvällä tuurilla nukkuu vielä hetken. Laitamme ruokaa, syömme, elämme ihan perusarkea. Kun vauva sitten herää, vietetään sen kanssa aikaa, kunnes alkaa kuulua surullisia “läää” -äänteitä ja on aika viedä poika nukkumaan. Yöunille on menty klo 19-22 välillä, joten useaan iltaan on mahtunut vähän omaakin aikaa. Yöt vauva nukkuu onneksi hyvin – herää nykyisin enää kahdesti tai jopa vain kerran syömään ennen klo seitsemää. Nukuttaminen yöunille on välillä ollut vähän haastavaa ja itkuisaa touhua, mutta siitäkin ollaan selvitty.
Kaikkiaan vauva-arjesta on ollut tähän mennessä hyvät fiilikset, vaikka toki huonompiakin päiviä on mahtunut jokunen joukkoon. Lomailu työkuvioista on jees ja mukavaa vaihtelua viettää päivät minityypin kanssa ja oppia hänestä päivittäin uusia juttuja.
Taustaa: Olen Family Birth Centren (FBC) kätilöohjelmassa. Olen tavannut säännöllisesti minulle allokoitua kätilöä viikolta 16 lähtien, jotta synnytyksessä olisi tuttu ja turvallinen ihminen paikalla. FBC on ihan KEMH-nimisen synnytyssairaalan vieressä ja ohjelmassa on tarkoitus synnyttää sairaalaa kodinomaisemmassa ympäristössä, mahdollisimman “aktiivisesti” ja halutessaan ammeessa. Vesi on ollut aina rentouttava ja rauhoittava elementti itselleni, joten toivoin voivani käyttää kivunlievitykseen vesiammetta. FBC:hen on kuitenkin pääsykriteerit, koska lääkäreitä ei ole paikalla synnytyksessä ja sen vuoksi riskisynnyttäjiä ei oteta ollenkaan ohjelmaan. Lisäksi synnytyksen pitää käynnistyä viikoilla 37-41+6. Jos synnytys ei käynnisty spontaanisti viikkoon 41+0 mennessä, on käytävä sairaalassa yliaikaiskontrollissa selvittämässä, että vauvalla on kaikki hyvin ja voiko FBCssä edelleen synnyttää. Omalla kohdallani oli juuri tuo lähtötilanne synnyttämiseen – 41+0 mennessä synnytys ei ollut käynnistynyt ja aika yliaikaiskontrolliin oli odottamassa kalenterissa.
Itselleni ei ollut mitenkään ehdotonta synnyttää juuri tietyllä tavalla. Synnytyksen kulkuun ei juurikaan pysty vaikuttamaan ja myös FBC:n asiakkaista osa siirretään sairaalaan kesken synnytyksen ja n. 10% (muistaakseni) päätyy sektioon. Toiveena oli kuitenkin synnyttää alateitse ja mahdollisimman luonnollisesti, no, niissä rajoissa kuin mahdollista.
Klo 4:00 Herään yllättäen tuntemukseen, että jotain tapahtuu ja synnytys on lähellä. Omalla kohdallani tämä ensimmäinen “jotain” on supistus. Tätä ennen oli ollut voimistuvia harjoitussupistuksia ja tuntemus siitä, että vauva olisi laskeutumassa, mutta ei mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Jännittyneenä kirjaan supistuksia ylös puhelimen sovelluksella. Väliä on vielä reippaasti, tiheys on noin 6 supistusta tunnissa, eivätkä ole tässä vaiheessa vielä kovin kivuliaitakaan. Nukkumisesta ei tule enää yhtään mitään.
Klo 7:00 Nousen ylös sängystä ja alan valmistautua sairaalan yliaikaiskontrollia varten. Supistukset vaimenevat ja kesto niiden välillä pidentyy, kun keskityn aamutoimiini ja hösellän ympäriinsä miettien, että mitä kaikkea sinne sairaalakassiin pitikään vielä pakata.
Klo 8:00 soittelen kätilölleni innoissani, että nyt tulee viimein Ihan Oikeita Supistuksia! Sovin, että saavun kumminkin paikalle yliaikaiskontrolliin KEMHiin (FBC:n vieressä oleva synnytyssairaala), koska joskus voi tulla pitkä latenssivaihe supistusten alettua ja on hyvä tietää, miten vauvalla menee. Otamme mukaan sairaalakassin siltä varulta, että tuleekin yllättävä jääminen emmekä pääse enää kotiin.
Klo 9:45 pääsen viimein ultraan, noin 45 minuutin odottelun jälkeen. Synnytyssairaala on samalla opetussairaala, joten ultraamista on harjoittelemassa opiskelija kokeneemman ultraajan johdolla. Tulee selväksi, että viikon 41+0 kokoista lasta ei ole kovin helppoa ultrata! Kulman pitää olla juuri oikea ja suhteessa siihen kulmaan, missä vauva on, ja liikkeiden millin tarkkoja. Aikaa kuluu ja kuluu ja siltikään harjoittelija ei saa kaikkea ultrattua oikein. Lopulta kokeempi henkilö suorittaa nopeasti ultrauksen loppuun. Lopputulos: lapsivettä hyvin, istukka hyvä, päänympärysmitta normaali, mutta vauvan painoarvio… 4,4 kg. Oohops. Ultraaja sanoo, ettei siitä kannata pahemmin välittää. Ihan epätarkka arvio, voi heittää 600g suuntaan jos toiseenkin. No worries.
Klo 11:00 Pääsen sydänkäyrämittaukseen. Tunnen sen aikana pari supistusta, mutta aika vaimeita ovat. Mittauksessa näkyvät kumminkin. Myös oma kätilöni pääsee paikalle ja käy juttelemassa lääkärin kanssa ultrauksen tuloksesta. Kätilö palaa takaisin ja kertoo, että lääkäri on huolestunut vauvan painoarviosta – sehän voisi olla vaikka 5 kg virhemarginaalin kanssa – ja ehdottanut synnytyksen käynnistystä samalle päivälle. Sanon, etten ole itse kovin huolissani, kun suvussa on synnytetty isoja vauvoja ihan onnistuneesti alateitse. Lisäksi synnytys tuntuu jo jokseenkin olevan käynnissä, joten mietin, ettei vauva päivässä tai parissa ehdi taaperoksi kasvaa, jos odotellaan synnytyksen luonnollista etenemistä. Keskustelu kylvää kuitenkin epäilyksen siemenen – tuleekohan tästä yhtään mitään, jos ei nyt käynnistetä. Lopulta sovimme käynnistysajan saman viikon perjantaille, kolmen päivän päähän, jotta saan muutaman päivän seurailla tilannetta.
Sydänkäyrä vaikuttaa ihan hyvältä, mutta vauva nukkuu osan ajasta ja muutamat sykepiikit jäävät mittaamatta, joten meidät lähetetään lounaalle ja määrätään uuteen sykekäyrään myöhemmin samalle päivälle.
Sykekäyrämittauksessa. Taustalla sairaalan tarjoama lounas – kaakaota ja kerrosvoileipiä
Klo 12:30 Takaisin sykekäyrällä. Oma kätilöni on alussa paikalla ja kertoo, että lääkäri haluaa jutella kanssani ja aikoo ehdottaa myös sektiota. Muistuttaa myös, että valinta on täysin minun. Jään odottelemaan käyrälle vähän hämmentyneenä. Yhtäkkiä niin paljon vaihtoehtoja – sektio, käynnistys, luomusynnytys vesialtaassa! Suunniteltu sektiokaan ei olisi välttämättä paha vaihtoehto, nyt kun sitä korttia väläytellään – monihan maksaa täällä siitä, että saa sellaisen yksityissairaalassa.
Lääkäri tulee juttelemaan ja kertoo, että vauvan painoarvion lisäksi myös vauvan mahanympärysmitta on huolestuttavan suuri, joka korreloi kuulemma usein hartianympärysmitan kanssa. Pienenä riskinä siis olisi, että vauva jäisi kiinni hartioistaan alatiesynnytyksessä. Tämä tieto lisää huolestuneisuuttani paljon, vaikka edelleenkin luotan siihen, että lantioni on sen verran leveä, että vauva kyllä tulee ulos. Eihän minua oltu mitattu ollenkaan, pelkästään vauvaa, ja sekin enimmäkseen epävarman harjoittelijan ultraamana (toki kokeneemman valvonnassa). Lääkäri ehdottaa kolmea vaihtoehtoa – suunniteltua sektiota, synnytyksen käynnistämistä, tai muutaman päivän odottamista. Lääkäri kieltää synnytyksen FBC:ssä vauvan painoarvion vuoksi, eli allassynnytys on nyt poissuljettu vaihtoehto. Sanon, että tarvitsen aikaa päätöksen tekoon ja lääkäri menee menojaan.
Mietimme eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Haluamani vesisynnytys on joka tapauksessa lässäytetty pois listalta, joten alkaa entistä enemmän houkutella se, että vauva vain saataisi mahdollisimman nopeasti ulos tavalla tai toisella, pitkän odotuksen jälkeen. Lopulta päätän, että käynnistys jo samana päivänä tai jo alkaneiden supistuksen avittaminen voisi olla ihan paikallaan. Laitetaan homma käyntiin! Soitan sairaalan kätilön paikalle ja kerron hänelle, että haluan synnytyksen käynnistyksen tälle päivälle, jos vaan mahdollista. Ja että sairaalakassitkin on jo mukana.
Noin klo 15:00 Toivoin, että päätökseni olisi saanut ihmisiin vauhtia ja säpinää ja olisin hetkessä synnytyssalissa puskemassa vauvaa ulos. No ei, eipä tietenkään. Sen sijaan joudun odotusjonoon, kuten sairaalassa tietysti asiat menevät – kiireelliset ensimmäisenä. Mahdollinen hartioiden leveneminen odottelun aikana ei ole lääkäreidenkään mielestä niin iso riski, että synnytykseni käynnistys olisi kovin korkealla prioriteettilistalla. Lopulta kätilö käy ilmoittamassa, että käynnistykselle olisi tilaa myöhemmin samana päivänä, koska toinen synnyttäjä oli juuri tehnyt päätöksen, ettei käynnistystä halunnut. Haemme tavarat autosta ja koitamme tehdä olomme mukavaksi pienessä huoneessa, jossa on sairaalasänky, työpöytä ja tuoli.
Rullailen työpöydän tuolilla ympäriinsä ja mietin, että syntyyköhän vauva tänään vai huomenna. Vai ehkä ylihuomenna? Samalla supistukset alkavat jälleen voimistua ja limatulppa irtoaa. Odottelemme odottelemistamme ja kello lähenee jo viittä. Tommi päättää lähteä käymään kotona syömässä ja ruokkimassa kissat. Kätilöiden vuoro vaihtuu ja uusi kätilö tulee ilmoittamaan, että käynnistykselle ei ole sittenkään tilaa ja joudun lähtemään kotiin. Plääh. Eipä siinä, soittoa Tommille ja suunta kohti kotia. Ratkaisu tuntuu kuitenkin oikealta, koska supistukset tihenevät edelleen ja jotain on selvästi tapahtumassa ihan spontaanistikin. Autossa kotimatkan aikana tulee kolme kivuliasta supistusta ja jännittyneenä pohdimme, että mitenköhän kauan kestää, että suuntaamme takaisin kohti sairaalaan.
Klo 18-00:00 Viimein kotona. Nyt sitten pitäisi levätä. Otan Panadolia ja menen suihkuun, mutta supistukset vain kovenevat. Koitan makoilla hetken, mutta olo ei ole hyvä. Katsomme tv:stä Master Chef Australia 2019 finaalijakson. On vaikea keskittyä mihinkään, kun noin joka viides minuutti alkaa supistamaan. Harmittaa, että koko päivä meni sairaalassa, enkä pystynyt lepäämään kunnolla silloin, kun oli vielä mahdollisuus. Istun jumppapallon päällä, mutta supistuksia on hankala ottaa vastaan edes siinä istualleen. Niinpä pomppaan joka viides minuutti seisomaan ja koitan ölinällä ja eteenpäin nojailuilla ja eri asennoilla lievittää kipua. Tommi hieroo alaselkää ja se auttaa jonkin verran.
Keskiviikko, 26.8. Raskauspäivä 41+1
Klo 00:00 – 06:00 Pitkä yö alati kovenevien supistusten kanssa alkaa. Koitan nukkua hetken nojaten sohvan selkänojaa vasten kyynärpäilläni ja nukahdankin minuutiksi tai pariksi. Seuraavan supistuksen tullessa iskevä kipu heittää minut kuitenkin hereille ja tuntuu valmistautumattomana niin pahalle, etten uskalla enää nukkua. Istualtaankin supistukset tuntuvat todella ikävältä. Vain seisten on hyvä. Käyn kolmeen eri otteeseen suihkussa jumppapallo apunani. Suihku auttaa hyvin ja pitää kivun siedettävänä, mutta samalla mietityttää, miten kehnosti rakennettu aussitalo kestää monen tunnin suihkuttelumaratonia ilman vesivahinkoa ja minä ilman nestehukkaa. Koitan pitää suihkusessiot noin tunnin mittaisina. Välissä kuuntelen musiikkia ja kävelen olohuoneessa ympyrää. Tekisi mieli jo lähteä sairaalaan, mutta supistusten väli on auttamatta liian pitkä – vieläkin noin viisi minuuttia. Alan väsyä oltuani vuorokauden jalkeilla ja tuntuu siltä, että jalat eivät enää kanna pitkään, mutta istuakaan ei voi. Otan määränpääksi selviytyä tunnin kerrallaan ja sovin itseni kanssa, että viimeistään kuudelta aamulla soitan kätilölle, oli tilanne mikä tahansa.
Klo 06:00 – 07:15 Kärsimysten yö on viimein ohitse ja aurinko nousee! Soitan kätilölle heti kuudelta aamulla. Supistusten väli on edelleen hieman liian pitkä ja epäsäännöllinen, 1,5 minuutista lähes 6 minuuttiin. Kätilö sanoo, että voin lähteä sairaalaan, mutta on riski, että käännyttävät pois, jos olen alle neljä senttimetriä avautunut. Puhelusta sisuuntuneena odottelen vielä tunnin kotona. Jossain vaiheessa käyn oksentamassa kipujen takia. Seitsemän jälkeen päätämme lähteä sairaalaan, kävi miten kävi. Tommi soittaa kätilölle ja ilmoittaa, että olemme tulossa.
Klo 7:30-11:00 Meidät kirjataan sairaalaan sisään ja pääsemme jälleen pikkuhuoneeseen odottamaan. Supistukset jatkuvat voimakkaina ja olen helpottunut, ettei tule samanlaista latenssivaihetta sairaalaan menosta kuin edellisenä päivänä. Saan huoneeseen ilokaasua ja se onneksi auttaa kipuihin.
Oma kätilöni tulee paikalle ja hänelle ei ole kommunikoitu sitä, että lääkäri kielsi edellisenä päivänä synnyttämästä FBC:ssä. Minulle tehdään sisätutkimus ja olen vasta 3 cm auki, joten sairaalan synnytyssaliin minua ei vielä oteta. Seuraa pieni polemiikki, koska FBC:ssä olisi ollut huone heti vapaana, jonne olisin voinut päästä, kun taas sairaalan linja on ehdoton. Lääkäri pysyy kuitenkin päätöksessään, joten jään odottelemaan sairaalaan pieneen huoneeseen, mitä tapahtuu. Kätilöt koittavat saada minua sisään synnytysosastolle neljän senttimetrin säännöstä huolimatta, koska synnytys on niin selvästi käynnissä, enkä ole halukas enää kipujen vuoksi lähtemään kotiin.
Kätilöni kehoituksesta käymme supistustenvoimistuskävelyllä. Ulkona on kaunis ilma, yli 20 astetta lämmintä. Kevät on tullut. Korttelin kiertäminen ympäri on tuskallista, mutta onnistuu hitaasti, askel askeleelta. Sitten palaamme takaisin pieneen huoneeseen.
Klo 11-14:30 Oma kätilöni käy välillä hoitamassa muita töitään. Puolilta päivin sairaalan kätilö käy katsomassa ja kysyy, haluanko kokeilla suihkua ilokaasupullon kanssa. Supistukset tuntuvat nyt entistä kivuliaammalta, joten kiitollisena menen vesi- ja ilokaasupullon kanssa suihkuun. Yhdistelmä auttaa kipuun ihan mainiosti ja ensimmäistä kertaa moneen, moneen tuntiin tuntuu, että olo on parempi kuin siedettävä. Ainoastaan jalat tuntuvat tosi väsyneeltä, koska en ole käytännössä juuri pystynyt istumaan tai makaamaan sitten edellisillan. Kokeilen hetken istumista, mutta seisominen tuntuu huomattavan paljon paremmalta.
Suihkussa ollessani oma kätilöni palaa ja sanoo, ettei sairaalassa edelleenkään ole tilaa, joten minut halutaan kotiuttaa, kunnes olen 4 cm auki. Pyydän, että saan jäädä suihkuun, koska ensimmäistä kertaa koko synnytyksen käynnistyttyä tunnen oloni siellä ihan hyväksi. En ole yhtään innoissani siitä, että pitäisi pukea, lähteä ja kärsiä kivulias automatka kotiin ja vielä takaisinkin. Tommi käy juttelemassa kätilöiden kanssa ja saan lopulta luvan olla suihkussa ilokaasun kanssa niin kauan kuin jaksan ja lähteä sen jälkeen kotiin. Päätän koittaa jumittaa suihkussa niin pitkään, ettei minua voi enää olla ottamatta synnytyssaliin.
Noin tunnin suihkussa oltuani Tommi tulee kellottamaan supistuksia, koska sisätutkimusta ei ole tehty hetkeen. Sovellus sanookin jo “Go to the hospital”. Jään kuitenkin varuiksi vielä suihkuun odottelemaan ja lopulta sinnittelen pesuhuoneessa yhteensä kolmisen tuntia. Sen jälkeen olen niin poikki, että pyydän sairaalakätilöltä “morfiinia tai ihan mitä tahansa”. Kätilö antaa jonkinlaisen sekoituksen parasetamolia ja kodeiinia (?) ja muutaman minuutin pystyn rentoutumaan sängyllä. Sen jälkeen kuuluu poks, aivan kuin ilmapallo olisi poksautettu, ja reisille tulvahtaa lämmintä nestettä. Lapsivesi! Väri on aavistuksen verran vihertävän rusehtava, joten minut pitää laittaa kiinni sykekäyrämonitoriin, jotta voidaan seurata vauvan sykkeitä. Meitä myös varoitellaan, että koska lapsivedessä on jonkin verran mekoniumia, vauva on saattanut hengittää sitä ja saattaa siksi joutua teho-osastolle heti synnytyksen jälkeen. Hyvästi suihku ja ilokaasu. Nyt on kuitenkin selvää, etten voi lähteä enää kotiin ja sisätutkimuksessa olenkin jo kuutisen senttiä auki. Mission accomplished. Suihku teki tehtävänsä.
14:30 – 17:00 Seuraa synnytyksen tuskaisin vaihe, josta on vähän hämärät muistikuvat. Lapsivesien menon jälkeen supistusten intensiteetti kasvaa kovemmaksi ja nyt kivunlievityksenä on pelkkä ilokaasu pikkuhuoneessa. Synnytyssali ei ole vieläkään vapaana, joten seuraa taas odottelua, odottelua, odottelua. Kaikista pahinta on se, kun ei tiedä, kuinka kauan pitää odottaa – minuutti, tunti, viisi tuntia? Sairaalan kätilö vaihtaa vuoroaan ja tässä vaiheessa oman kätilöni on tarkoitus tulla auttamaan, mutta jostain kommunikaatiokatkoksesta johtuen omalla kätilölläni kestää saapua paikalle. Olen tässä vaiheessa kaikista eniten tuskissani ja samoin kiukkuinen ja huudan supistusten aikana, jotta hoitohenkilökunta ja ultraan tulleet raskaana olevat naispolot varmasti kuulevat, että nyt tuolla joku synnyttävä nainen on tuskissaan. Jossain vaiheessa paikalle pölähtää mieslääkäri ja opiskelija ja he tarkastelevat yhdessä jalkojani. Pohkeissani on kuulemma oppikirjamainen esimerkki turvotuksesta, jota tulee usein synnytyksen tässä vaiheessa, jota mies kutsuu nimellä mexican chicken legs. Itse olen niin kipukuplassani, etten oikein pysty kommunikoimaan muutoin kuin vihaisilla yksittäisillä sanoilla. Lääkärit menevät menojaan ja lopulta, piiitkän odottelun jälkeen oma kätilöni saapuu viimein paikalle.
Klo 17:00-19:00: Helpotus koittaa. Pääsen viimein synnytyssaliin, jonne hipsuttelen sukkasiltani supistusten välissä, koska kenkäni eivät enää meksikolaisen kanaturvotuksen takia mahdu jalkoihini. Olen päättänyt, että kärsimykset on nyt kärsitty ja koska jalkani hädin tuskin muutenkaan kantavat yli vuorokauden seisomisen jälkeen, pyydän epiduraalia. Anestesialääkärillä ei onneksi kestä kovin pitkään ja pian saankin kirvelevää nestettä selkääni. Itse epiduraalin laitto ei tunnu supistuksiin verrattuna pahalta ja eikä paikoillaan pysyminenkään ole vaikeaa, kun piikkiä laitetaan ainoastaan supistusten välissä. Epiduraali vaikuttaa nopeasti ja yhtäkkiä koittaa täydellinen rauha, hiljaisuus, kivuttomuus. Pystyn juttelemaan ja vitsailemaan ihan sujuvasti, kun muutamaa minuuttia aiemmin olin niin tiloissa, että sain vain pieniä ynähdyksiä aikaiseksi. On ihanaa levätä viimein sängyllä, vaikkakin moneen johtoon kiinnitettynä, ja odotella lämpimässä synnytyksen loppuvaiheita.
Klo 19:00 – 00:00: Epiduraali heikentää odotetusti jonkin verran supistuksia, joten lopun avautumisvaiheessa kestää. Noin kymmenen maissa kätilö tekee sisätutkimuksen ja sanoo, että olen noin 9 cm auki, mutta kohdunkaulaa on jonkin verran jäljellä ja siinä on turvotusta. Samoin vauvan asentoa ultrataan ja todetaan, että vauva on avotarjonnassa ja alatiesynnytys voi sen vuoksi osoittautua haastavaksi. Aikaisemmin jalkojani ihmetellyt mieslääkäri käy juttelemassa ja sanoo, että odotellaan vielä tunti ja sitten tehdään sektio, jos edistystä ei tapahdu.
Tunnin päästä lääkäreiden vuoro kuitenkin vaihtuu ja uudella lääkärillä ei ole kiire viedä leikkaussaliin. Edistystäkin kohdunkaulan suhteen on tapahtunut. Saan oksitosiinia supistusten vauhdittamiseksi. Kätilö koittaa saada vauvaa kääntymään parempaan asentoon makuuttamalla minua eri asennoissa, joten välillä vietän aikaa kontallani nojaten sairaalasängyn nostettuun tyynypäätyyn ja välillä iso pallo jalkojeni välissä. Asentojen vaihdot pistävät oksettamaan ja yökkäilen viimeisetkin päivän aikana syödyt ruuanrippeet. Välillä myös epiduraalista tulee lihastärinöitä, jotka saan kuitenkin hallintaan, kun koitan pysyä paikoillaan mahdollisemman rentona. Parhaimmillaan vauva kääntyy odottelun aikana hiukan sivuttain, muttei kertaakaan ihan optimaaliseen tarjontaan.
Odottelua synnytyssalissa, pallo jalkojen välissä, jotta vauva kääntyisi parempaan asentoon
Torstai, 27.8. Raskauspäivä 41+2
Klo 00:00 Kätilöiden vuoro vaihtuu. Olen viimein 10cm auki ja saan luvan ponnistaa vauvaa ulos. Olen tässä vaiheessa melko epiduraaleissa, kun annosta on lisätty kaksi kertaa illan aikana. Ponnistuslihaksia on haastavahkoa löytää, mutta kätilö kannustaa ja opastaa hienosti ja lopulta saan juonen päästä kiinni ja ymmärrän, mitä pitää tehdä. Kokeilemme myös muutamaa eri ponnistusasentoa, mutta lopulta perinteinen jalat ylhäällä selällään tuntuu kaikista helpoimmalta puudutuksen kanssa.
Fyysisesti olen ihan loppu. En meinaa millään jaksaa odottaa seuraavaa supistusta ponnistusten välissä. Silmäni painuvat kiinni ja olen ihan vähällä nukahtaa valvottuani melkein kaksi vuorokautta putkeen. Henkisesti olen kuitenkin hyvällä tolalla ja innoissani siitä, että viimein ollaan maratonsynnytyksen loppusuoralla. Piiskaan itseäni jaksamaan ponnistuksia, jotta vauva saataisi viimein ulos.
Ponnistaessani lääkärit tulevat ultraamaan vauvaa ja toteavat sen olevan edelleen huonossa tarjonnassa. Lääkärit koittavat kääntää vauvaa alateitse muutamaan otteeseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta noin 1.5 tunnin ponnistamisen jälkeen ylilääkäri tekee päätöksen viedä minut leikkaussaliin ja sanoo, että koitetaan ottaa vauva pihdeillä, mutta jos pihdit eivät toimi, niin tehdään saman tien sektio. Tässä vaiheessa olen kuullut sanan “sektio” niin monta kertaa illan aikana, että olen aika varma, että siihen synnytys lopulta päättyy.
Klo 2:15 Leikkaussalipäätöksen jälkeen synnytyssalissa on yhtäkkiä täysi tohina päällä. Jalkoihini kiskotaan valkoisia kireitä sukkia ja useampi henkilö on valmistelemassa minua saliin. Sitten minut kärrätään sängyllä käytävää pitkin huoneeseen, joka on täynnä ihmisiä – ainakin 10 tai 20 ihmistä katsomassa. Eri henkilöt esittelevät itsensä ja paikalla on ainakin anestesialääkäri, päätöksen tehnyt ylilääkäri, jokin erikoisasiantuntija, henkilö, jonka tehtävänä on ottaa syntyvä vauva vastaan, kätilö, ja katsomassa olevia opiskelijoita. Anestesialääkäri testaa epiduraalia tökkimällä ihoani jääpalalla, jolloin minun pitää arvioida, kuinka kylmältä pala tuntuu. Sitten saan lisää puudutetta ja lopulta koko keho on puutunut kylkiluista alaspäin.
Sen jälkeen alkaa itse operaatio. Ylilääkäri ja erikoisasiantuntija ottavat pihdit esiin ja jonkin aikaa menee, kun vauvasta etsitään oikeaa kohtaa, mihin työkalu saadaan kiinni. Sen jälkeen minua käsketään yhtäkkiä ponnistamaan. En tunne supistuksia enää ollenkaan, mutta kätilö pitää kättään mahallani ja sanoo, milloin tulee supistus. Onneksi olin saanut harjoitella 1.5 tuntia etukäteen. Ensimmäinen ponnistus. Toinen ponnistus. Ylilääkäri yllätyksekseni sanoo, että vielä yksi ponnistus, niin vauva tulee ulos! Olen ihan hämmentynyt, kun odotin, että edessä olisi toinen pitkä ponnistusrupeama. Ja sitten tulee supistus ja vielä yksi ponnistus, ja yhtäkkiä pitkää, punaista vauvaa roikotetaan edessäni. Ja sen jälkeen kuuluu maailman kaunein ääni, kun vauva parkaisee ensimmäistä kertaa. Olin varautunut siihen, että vauva pitäisi mahdollisesti viedä toipumaan toiselle osastolle pitkän synnytysrupeaman jälkeen, mutta vauva onkin ihan terve ja parkaisee muutamaan otteeseen, muttei itke kovin pitkään. Nauran ääneen, ilosta ja hämmästyksestä – on niin hullu ja epätodellinen fiilis, että lopultakin pikkutyyppi on saapunut mailmaan klo 03:06! Vauva annetaan hetkeksi isälleen ja toiselle henkilölle, joka punnitsee ja mittaa vauvan ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa. 4.590 kg ja 57cm, pitkä poika! Apgar-pisteitä tulee 9 ja sen jälkeen vauva asetetaan rinnalleni. Ja kas vain, rättiväsyneen äidin ei onneksi tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan vauva osaa ihan itse imeä maitoa.
***
Siitä päivästä alkoi meidän perheen elämä kolmihenkisenä. Tommi sai olla sairaalassa paikalla vain vierailuaikoina klo 15-19, joten tuore isä passitettiin kotiin lepäämään. Itse sain nukuttua sairaalassa muutaman tunnin, kunnes vauva herätti itkullaan uudelleen ja sain jollain ihmeellisillä voimilla napattua sen viereisestä vauvansängystä rinnalleni. Ensimmäisenä päivänä oli tosi heikko olo, seisomaan pääsin vain kätilön avustamana, ja vauvan vaipat kävi vaihtamassa joko kätilö tai Tommi, koska itse en olisi siihen vielä pystynyt. Toisena päivänä olo oli jo kohtuullinen ja vaikka kävely sattuikin vielä aika tavalla, oli helpotus päästä kotiin toipumaan. Yöt sairaalassa olivat melko levottomia, kun viereisistä huoneista kuului vauvan itkua ja itselläkin oli vielä opettelemista siinä, miten oman vauvan kanssa kuuluu toimia.
Näin melkein kolme viikkoa myöhemmin toipuminen on hyvässä vauhdissa ja olo on kaikkinensa jo melko normaali. Kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, eikä nuo tuskaisimmatkaan vaiheet näin jälkikäteen ajatellen kestäneet turhan pitkään. Supistusten tuntemiseen noin kivuliaana saattoi osin vaikuttaa vauvan virhetarjonta, joten voi olla, että mahdollisissa tulevissa synnytyksissä kokemus on erilainen. Ja vaikka olisikin sama, niin ainakin tiedän, mikä itselleni auttaa parhaiten – suihku, ilokaasu ja tarvittaessa epiduraali.
Viimeisen raskausviikkopostauksen aika! Näillä viikoilla olin viimein lomilla. Ensimmäisen viikon ajan lepäily ja rentoutuminen onnistui hyvin, mutta mitä lähemmäksi laskettu aika tuli, sitä kärsimättömämmäksi muutuin. Joka päivä mietin, että joko tänään, mutta päivät kuluivat toisensa jälkeen, eikä synnytyksen lähenemisestä näkynyt merkkejä. No, joitain pieniä asioita tapahtui kehossa – maha laskeutui hieman alaspäin ja harjoitussupistukset voimistuivat ja säännöllistyivät jonkin verran. Parina päivänä oli omituinen sykkivä alaselkäkipu. Olo oli kaikesta nukkumisesta huolimatta aika väsynyt ja flegmaattinen. Maha oli maksimikoossa ja välillä toisella kyljellä oli hankala nukkua, kun vauva oli omituisessa asennossa. Joka yö valvoin klo 2-6 välillä, joskus tunnin, joskus neljä, ja mietin, että tätä se on varmaan sitten vauvankin kanssa. Päiväunet nukuin melkein päivittäin korvatakseni yön valvomisista syntynyttä univajetta.
Saimme Suomi-ystävien ja Tommin vanhempien yhteistyönä lähettämän paketin, joka koronan takia ei meinannut tulla ensin ollenkaan perille, vaikka olikin lähetetty ensimmäisen kerran jo maaliskuussa. Ihan mahtava yllätys, kiitos kiitos kiitos vielä kerran, jos joku teistä joskus lukee tätä <3
Kätilön kanssa oli tapaamisia joka toinen viikko ja verikokeissa kävin viikottain laskeneen verihiutalearvon takia. Verihiutaleet kävivät alimmillaan 133:ssa viitearvon alarajan ollessa 150 E9/l. Jos määrä olisi tippunut alle sadan, en olisi voinut saada epiduraalia synnytykseen ja mahdollinen sektio olisi pitänyt tehdä nukutettuna. Viikon 38 tapaamisessa selvisi myös, että vauva oli “posterior”-asennossa (suomeksi avotarjonta?), eli pää alaspäin, mutta selkäranka omaa selkääni kohti. Posterior-vauvaa voi koittaa kääntää erilaisilla liikkeillä ja nojaamalla eteenpäin, ja koitin näitä harjoituksia tehdä, jotta vauva saataisi kääntymään parempaan asentoon synnytystä ajatellen.
Laskettu aika 18.8. tuli ja meni. Ausseissa synnytyksiä käynnistetään mielestäni pienemmällä kynnyksellä kuin Suomessa. Turhautti, ja mietin, että osaako tämä keho nyt ollenkaan pullauttaa tätä vauvaa ulos. Samoin pohditutti, että pitäisikö käynnistystä pyytää odottamaan viikolle 42+0 asti, kuten Suomessa usein tehdään, vai ehdottaa sitä tehtäväksi jo aiemmin. 40+1 oli onneksi kätilön kanssa tapaaminen ja silloin päätin, että en halua synnytystä käynnistettävän, ellei se vauvan terveydentilan kannalta ole tarpeellista. Siispä sovittiin yliaikaiskontrolli (ultra ja sydänkäyrämittaus) viikolle 41+0 ja sen perusteella oli tarkoitus päättää, mitä tehdään, toistaiseksi sopimatta milloin synnytys käynnistetään. Muut tarjotut vaihtoehdot olivat aikataulutettu käynnistys päivälle 41+0 tai 41+3.
Viikon 40+1 kätilötapaamisella oli muutoin kaikki hyvin. Ainoastaan mietitytti vauvan asento, joka oli hieman sivuttaisempi kuin edellisellä kerralla, muttei vieläkään kääntynyt täysin ympäri oikeaan asentoon.
19.8. kävelyllä korallipuu kukki kauniisti ja mietin, että jokohan nyt ois tämä kuuluisa viimeinen kävelylenkki ennen synnytystä. No ei ollut!
Kätilötapaamisen jälkeisenä päivänä 40+2 tuntui, että vauvan pää olisi laskeutunut hitusen alemmas. Lenkillä ollessa oli myös yksi melko voimakkaana aaltona menevä harjoitussupistus. Seuraavana yönä heräsin klo 1 aikoihin ensimmäiseen kunnolla tuntuneeseen, polttelevaan vatsan kramppaamiseen, joka kesti noin 20 hengityksen ajan. Innostuin, että JEE EKA SUPISTUS ja menin täpinöissäni vauvan huoneeseen odottelemaan, että joko niitä tulisi lisää. Valvoin 1,5 tuntia odotellen, mutta yhtäkään seuraajaa yksittäiselle supistukselle ei kuulunut. Hikoilin ja vatsa oli kuuma, ravasin vessassa ja juomassa vettä. Välillä nukahtelin ja tunsin pientä polttelua alavatsassa, mutta supistustuntemus ei enää harmikseni toistunut, eikä seuraavina päivinäkään 40+4 – 40+6 tapahtunut mainittavaa edistystä.
Lopulta tiistaina 25.8, raskauspäivänä 41+0, neljältä yöllä, viisi tuntia ennen sovittua yliaikaiskontrollia, alkoi vihdoin ja viimein supistella säännöllisesti! Tuosta hetkestä noin 47 tuntia myöhemmin sain viimein vauvan syliini. Aion kirjoittaa noista päivistä ihan erillisen synnytyskertomuksen, kunhan vaan ehdin. Niin monta vaihetta mahtui noihin pariin päivään, että taitaapi olla pitkähkö juttu tulossa.
Viimeisellä syntymättömyysviikolla ehti tehdä vielä kaikenlaisia turistijuttuja Perthissä. Tässä ollaan merenrannalla kahvilla, viikko ennen lapsen syntymää
Näin jälkikäteen en ole pahemmin kaivannut raskaana olemista, vaikka tuo aika kaikkinensa hyvin menikin. Mahani oli loppuaikana sen verran iso sukkula, että lihasten kuntoutumisessa kestänee aikansa ja muutenkin kaipuu normitilaan oli viimeisten viikkojen aikana erittäin suuri. Silti pidän noita raskaanaolokuukausia ainutlaatuisen hienona ajanjaksona, jota on kiva muistella näin jälkikäteen. Eipä sitä montaa kertaa tule elämänsä aikana kasvattamaan sisällään uutta elämää. Suurin osa ajasta myös sujui tosi hyvin. Puolisen vuotta olin oikeastaan terveempi kuin normaalitilassani, mikä yllätti, koska yhtäkään migreeniä ei ensimmäisen kolmanneksen jälkeen tullut, ja tuon ajan “vaivat” olivat hyvin vähäisiä verrattuina päänsärkyihin. Toinen positiivinen yllätys oli se, miten hyvin täällä raskaudenseuranta lopulta toimi FBC:n kautta, ja miten vähän jouduin lopulta mistään maksamaan. Kun aloin kerätä ylös kustannuksia, olisin odottanut vähintään 500 euron laskua, mutta toisin kävi. Toisaalta näin raskauden jälkeen on taas tullut muistutus itselleni siitä, että täällä on helppoa maksaa vähän terveydenhuollosta niin kauan kun on terve ja on tunne siitä, että kaikki sujuu hyvin. Kustannukset olisivat saattaneet olla isommat, jos olisi esimerkiksi ollut alkuraskaudessa enemmän ongelmia ja olisin sen vuoksi päätynyt hakeutumaan yksityiselle puolelle hoitoon.
Raskaudenseurantakäynnit viikolla 39-42:
Viikko 39: Verikoe, kätilötapaaminen
Viikko 40: Verikoe
Viikko 41: Verikoe, kätilötapaaminen
Viikko 42: Yliaikaiskontrolli
Rahaa kului tutkimuksiin: 245 euroa eikä synnytyskään ilmeisesti tainnut maksaa mitään, ellei sitten posti tuo jotain toistaiseksi näkemätöntä laskua jälkikäteen. Ainoastaan sairaalassa mukaan annetuista lääkkeistä maksoimme n. 20 euroa.
Kirjoitan ensimmäistä kertaa raskausviikkopostausta melkein reaaliajassa. Eilen alkoi 39. viikko ja jännitetään, milloin vauva päättää putkahtaa maailmaan. Limatulppia tai tiheneviä harjoitussupistuksia ei ole vielä näkynyt, mutta toisaalta laskettuun aikaankin on vielä pari viikkoa.
Töissä jaksoin alkuperäisen suunnitelman mukaan 37+3 saakka. Viimeinen viikko oli kyllä aikamoista henkistä taistelua ja tässä tulevaisuuden minälle ehdotus, että viimeistään 36+0 olisi järkevä aika lopettaa hommat. Joka yö heräilin kolmen ja viiden välillä ja seitsemältä olin ihan tokkurassa, kun herätyskello viimein soi. Jäljellä olevat luottomekot eivät enää istuneet valtavan vatsakumpuni päälle ja onnistuin vielä hajottamaan molemmat raskaussukkahousuni, joten viimeinen viikko vedettiin sitten yksillä leggingseillä ja pyykkäsin joka ilta. Jännitin myös, että synnytys käynnistyy toimistolla ollessa ja lapsivedet purskahtavat jonnekin neuvotteluhuoneen lattialle. No, näin ei onneksi käynyt! Viimeiseen asti venytetyssä töissäolossa oli se hyvä puoli, että äitiyslomalle jääminen ei aiheuttanut kummempaa haikeutta, vaan tuntuu mahtavalta lomailla kotona odotellen vauvan syntymää.
Viimeisenä päivänä työkaverit järjestivät morning tean yllätyksenä. Tarjolla oli sipsejä, donitseja ja mutakakkua, pelattiin hetken Pictionarya, kertoiltiin vauvajuttuja ja ihmeteltiin sitä, kuinka Suomessa nukutetaan ulkona vaunuissa. Lomalleläksiäislahjaksi sain kasan suklaata ja lahjakortin vauvatarvikeliikkeeseen. Myös suomikaverit olivat muistaneet mainiolla äitiyspakkauksella, joka valitettavasti jäi jumiin koronan vuoksi Helsinki-Vantaalle usean kuukauden ajaksi ja palautettiin lopulta lähettäjälle. Toivottavasti paketti löytää vielä tiensä perille!
Heinäkuussa tuli käytyä paljon ulkona syömässä, kun vauvan kanssa illallistaminen ravintolassa lienee haastavaa. Tässä Galileo Buona Cucinan raviolit saksanpähkinäkastikkeella. Nam nam nam.
Näillä viikoilla vauva alkoi selvästi laskeutua, aiheuttaen lievää alaselkäkipua ja lisääntynyttä paineen tuntua alakertaan. Ummetusongelma jatkui ja verihiutaleiden määrä veressä humpsahti niin paljon alaspäin, että viikolle 39 määrättiin ylimääräinen verikokeessa käynti. Ferritiini ja hemoglobiini olivat kuitenkin lähteneet raudan syönnin aloittamisen jälkeen hyvään nousuun, joten toivoa on, että verihiutaleetkin tulevat sieltä perässä. Henkisesti vointi on ollut kyllä väsymystä ja satunnaista valtavaan oloon kyllästymistä lukuunottamatta hyvä, välillä lähes euforinen – hormoneilla lienee vaikutusta asiaan. Kaikkiaan raskauden kolmas kolmannes on kohdellut hyvin ja edelleen olen sitä mieltä, että ensimmäinen kolmannes pahoinvointeineen oli itselleni se kaikista vaativin osuus raskaudesta.
Muuta jännää näillä viikoilla olivat viimeiset synnytysvalmennukset. Niistä jäi päällimmäisenä mieleen vauvan kakkavaippakuvat päiviltä 1-4 ja synnytyksen transitiovaihe kätilöiden näyttelemänä. Jotain tarttui päähän vauvanhoidon teoriasta, mutta eiköhän käytäntö sitten opasta parhaiten… Lisäksi näillä viikoilla oli pari tapaamista kätilön kanssa ja otettiin b-streptokokkitesti, jonka tulos tuli takaisin negatiivisena, jee.
Seuraava raskausviikkopostaus tulee olemaan viimeinen ja saa nähdä, montako viikkoa siihen tulee lopulta mahtumaan! Vaikka vauvan tuloon on jo valmistautunut yli 9 kuukautta, tuntuu vielä jotenkin epätodelliselta, että kohta hän on oikeasti täällä.
Kun loppu on lähellä, mutta niin kaukana! Tässä vaiheessa laskin jo tiiviisti viikkoja ja melkein päiviäkin äitiyslomaan. Australiassa ei saa palkallista lomaa ennen synnytystä, ellei käytä esimerkiksi vuosilomiaan. Itse päätin yrittää kärvistellä töissä viikolle 37+3 asti, koska koronan takia oli tullut muutoinkin oltua kotona niin paljon, että ajattelin töissä käynnin pitävän aktiivisena. Paikalliset eivät valintaani ihmetelleet ja muutama muukin sanoi olleensa töissä melkein synnytykseen asti. Jouduin kuitenkin toimittamaan töihin lääkäritodistuksen ja välillä mietin, että olenko ihan hölmö, kun rehkin hommissa niin lähelle synnytystä. Suomalaiseen päähän on niin iskostunut se standardi, että äitiyslomalle pääsee jo monta viikkoa ennen täysaikaista raskautta.
Ihan kohtuullisesti sitä kuitenkin jaksoi. Toimistolla sai olla edelleen vain joka toisella viikolla, joten työskentelin enimmäkseen kotoa jumppapallon päällä istuen. Tuntui siltä, että kolmannes kolmannes oli helpompi siedettävä kuin ensimmäinen kolmannes oli ollut pahoinvointineen, vaikka välillä olo tuntuikin melko raskaalta matkalla mukaan kertyneen yli 16 kilon lisäpainon kanssa.
Etätyömeininki kotoa – yöhousut ja villasukat jalassa
Näillä viikoilla oli kiva käydä ulkona syömässä “nyt kun vielä voi”. Yksi perjantai kävimme todella hyvässä pohjoisitalialaisessa ravintolassa. Juustofocaccioiden mässäily kostautui sillä, että koko viikonlopun ajan oli päällä aivan karmea ummetus ja koko maha tuntui olevan yhtä kovaa möykkyä. Muutaman päivän kärsimyksen ja luumupussin syönnin jälkeen toiminta palasi lähes ennalleen, mutta oli hyvä muistutus siitä, että suolisto toimii poikkeustilassa. Arkipäivät koitin pitää syömis- ja liikuntarytmin mahdollisimman säännöllisenä.
Muuta liikuntaa tässä vaiheessa ei oikein enää jaksanut, mutta kävelyillä tuli käytyä melkein päivittäin
Kätilön kanssa oli taas tapaaminen ja saimme iloksemme kuulla, että vauva on jo pyörähtänyt valmiusasemiin pää alaspäin. Synnytysvalmennukset alkoivat myös ja koronariskin vuoksi niihin täytyi osallistua kotoa etäyhteyden välityksellä. Kotivalmennukset konseptina toimivat tosi hyvin, kun ei tarvinnut lähteä enää töiden jälkeen raahautumaan illaksi kahden tunnin valmennukseen. Tosin toisessa valmennuksessa sairaalan vanhanaikainen videopuhelusofta ei pelittyänyt ollenkaan ja jouduimme siirtämään viimeisen valmennuksista viikolle 38.
Victorian osavaltiossa alkoi koronan toinen aalto. Länsi-Australiassa sisäiset tartunnat pysyivät nollassa, mutta maahantulo- ja poistumissääntöjä kiristettiin entisestään itärannikon tilanteen seurauksena
Ensimmäisessä valmennuksessa käsiteltiin synnytyksen alkamista ja avautumisvaihetta ponnistukseen saakka. Varsinkin osio synnytyskivusta ja sen sietämisestä tuntui hyödylliseltä – tunnilla harjoiteltiin muun muassa äänen käyttöä supistusten aikana. Kun aikaisemmin mietin, että kehtaako siellä synnytyssalissa sitten mölistä, niin nyt ei ainakaan ole epäilystäkään, etteikö kehtaisi! Koulutuksen jälkeen hommasin Juju Sundinin Birth Skills -kirjan lisätueksi ja siitä olen nyt lueskellut lisävinkkejä aktiiviseen synnyttämiseen. Saapi nähdä muutamien viikkojen päästä, miten hyvin noista saa apua käytäntöön.
Raskaudenseurantakäynnit viikolla 31-34:
Viikko 33: Kätilötapaaminen, 0 euroa
Viikko 33: Synnytysvalmennus 1, 0 euroa
Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 245 euroa
