Laskeskelin juuri, että viimeiset 14 kuukautta on hurahtanut täällä kotona Perthissä ilman yhtäkään reissua! Syy matkustelemattomuuteen ei ole ollut pelkästään koronaepidemia, vaan myöskin Länsi-Australian pitkät välimatkat. Lähimmät kohteet on jo nähty moneen kertaan ja kaukaisemmat ovat lähemmäs 1000 kilometrin päässä. Maan sisäiset lennot ovat aika kalliita ja usean tunnin automatkat eivät niin kovin houkuttele. Välillä on kuitenkin hyvä päästä pois kotoa, ja siksipä päätimme eräänä helmikuisena viikkona suunnata Esperanceen, noin 700 kilometrin päähän Perthistä.
Menomatkalla vietimme yhden yön 200 kilometrin päässä Corriginissa. Majapaikan omistaja oli pelastanut huomaansa erilaisia eläimiä: oli lintuja, vuohi, kenguru, kesyjä lampaita ja alpakoita. Eläinten ruokkiminen tarjosi viihdettä iltaan ja juniorimme nauroi katketakseen, kun alpakat tulivat norkoilemaan aidan viereen. Hilpeä alpakkanauru jäi yhtenä reissun parhaimmista jutuista mieleen – näin on elämä muuttunut vanhemmuuden myötä. Kun lapsi kokee uusia juttuja ja hänellä on kivaa, niin vanhemmatkin viihtyy.
Vauvamme oli muutoinkin yllättävän mainio matkakumppani. Melkein 6kk vanha nukkuu vielä parhaimmillaan nelisen tuntia päiväunia, joten ajamista helpotti, kun pitkät unet osuivat autossa oloon. Sekä meno- että tulomatkalla jouduimme tekemään vain yhden ylimääräisen pysähdyksen turhautuneen vauvan takia, mikä oli paljon parempi lopputulos, mitä odotin. Toisella pysähdyksellä päärynäsoseet levisivät pitkin lapsen paitaa ja kärpäslauma syöksyi autoon, mutta muilta vahingoilta vältyttiin.
Esperancen ensimmäinen päivä oli huikea. Sää suosi meitä ja oli juuri sopivan puolipilvistä, että rannalla pystyi loikoilemaan vauvankin kanssa. Emme jaksaneet optimoida päiväuniaikoja, vaan ajelimme pieniä pätkiä eri rantakohteisiin miten mieli teki, ja iltapäivästä lapsi olikin aika väsähtänyt. Sekään ei kuitenkaan matkantekoa pilannut, vaan Air B&Bssä nukuttiin pitkät päiväunet, ja sen jälkeen käytiin vielä molempina iltoina ravintolassa syömässä. Ensimmäinen ulkonasyönti sujui tosi hyvin ja ongelmitta. Toisena iltana vauva päätti iloksemme ensin kiljua, yskiä naapuripöytää kohti, pieraista ja lopuksi kakata keskellä Esperancen hienointa ravintolaa. Loppuruokailu hoidettiinkin niin, että toinen viihdytti pahanhajuista vauvaa ulkona, kun toinen söi sillä välin loppuun. Näihin kommelluksiin alkaa kumminkin jo olla tottunut. Aina tulee yllättäviä tilanteita, kun on touhuvauva mukana tuomassa omat mausteensa soppaan.
Toinen päivä oli myös säiden osalta haastavampi. Oli tarkoitus mennä tutkimaan Cape Le Granden luonnonpuiston turkoosia vettä ja perunajauhomaista, vitivalkoista hiekkaa ja viettää siellä koko päivä, mutta tuuli niin kovaa, ettei rannoilla oikeastaan pystynyt olemaan. Teimme ainoastaan nopeita pysähdyksiä eri kohteisiin. Iltapäivästä luovutettuamme kävimme myös pällistelemässä paikallista Stonehenge-kopiota.
Kaikkiaan oli kyllä kiva päästä pois kotoa ja nähdä vaihteeksi erilaisia maisemia. Kun vielä tuo pahuksen koronavirus saataisi hallintaan, jotta pääsisi viimein Suomeakin kohden matkaamaan.