Hei hei hei. Monta iloista asiaa tapahtunut sitten viime kirjoituksen.
Ensinnäkin rajat avattiin, vihdoin ja viimein! Länsi-Australian rajat olivat koronan vuoksi kiinni melkein 700 päivää. Maailman toiseksi syrjäisin kaupunki kun on mahdollista eristää muulta maailmalta, ja pandemian alkuvaiheessa tämä olikin tehokas tapa ehkäistä sairaaloiden ylikuormittumista. Kahden maan kansalaiselle tuo laki tuotti kuitenkin surua ja harmia lähes kahden vuoden ajan. Rajojen piti alkuperäisen suunnitelman mukaan avautua jo helmikuussa, mutta hallitus jänisti omikronin vuoksi ja päätti siirtää rajojen avaamista “hamaan tulevaisuuteen”. No, omikron ei jäänyt odottelemaan lupaa, vaan ihan itsenäisesti lähti leviämään ja lopulta rajoja ei ollut enää järkeä pitää kiinni, kun luvut alkoivat olla sitä luokkaa, mitä muualla maailmassakin. Siispä Suomireissu toukokuusta elokuuhun näyttää toteutuvan ja pääsen samalla kerrankin toteuttamaan haaveeni olla lähes koko Australian talven ajan nauttimassa pohjoisen pallonpuoliskon kesäsäästä. Mahtavaa! 7 viikkoa vielä, en malta odottaa!
Toiseksi, sain uuden pestin töissä. Olen jo monta kuukautta pyöritellyt mielessäni, että jotain vähän haastavampaa hommaa voisi tehdä, mutta mitä. Nyt on sitten haastetta kerrakseen, kun hain ratkaisuarkkitehdiksi. Kolmas viikko menossa uudessa roolissa ja aika hurjasti saa taas oppia uutta, stressitasot työpäivän aikana ja jälkeenkin ovat maksimissaan ja on pitänyt olla itselleen tiukka siinä suhteessa, ettei ala ylitöillä kompensoida alun kompurointeja ja tulisi välillä levättyäkin. Onneksi lomaa on kohta tiedossa, niin jaksaa vääntää. Toivottavasti tämän homman oppii noin vuodessa sen verran hyvin, ettei tarvitse ihan näin tuskanhiki otsalla ja aivot solmussa olla jokaisen työpäivän jälkeen, tai jos ei, niin aina on mahdollisuus vaihtaa takaisin helpompiin juttuihin.
Lopuksi vielä taaperokuulumisia. Lapsonen on taas kasvanut huimasti ja puhua pulputtaa enemmän tai vähemmän asiaa, satunnaisesti jopa monen sanan lauseita. Hän on myös omasta mielestään iso ja itsenäinen, henkiseltä iältään jo ainakin kolme vuotias. Ei haluaisi enää millään nukkua pinnasängyssä, koska sinne ja pois ei pääse itse. Myöskin rattaat ovat käymässä turhaksi kapistukseksi, koska poikanen haluaa mieluiten kävellä, ja hyvä tietysti niin. Kasvattaa myös äidin pinnaa, kun pitää jokainen kivi ja keppi tutkia matkalla tarkasti sekä testata jokaisen kaivonkannen kestävyys.
