Taustaa: Olen Family Birth Centren (FBC) kätilöohjelmassa. Olen tavannut säännöllisesti minulle allokoitua kätilöä viikolta 16 lähtien, jotta synnytyksessä olisi tuttu ja turvallinen ihminen paikalla. FBC on ihan KEMH-nimisen synnytyssairaalan vieressä ja ohjelmassa on tarkoitus synnyttää sairaalaa kodinomaisemmassa ympäristössä, mahdollisimman “aktiivisesti” ja halutessaan ammeessa. Vesi on ollut aina rentouttava ja rauhoittava elementti itselleni, joten toivoin voivani käyttää kivunlievitykseen vesiammetta. FBC:hen on kuitenkin pääsykriteerit, koska lääkäreitä ei ole paikalla synnytyksessä ja sen vuoksi riskisynnyttäjiä ei oteta ollenkaan ohjelmaan. Lisäksi synnytyksen pitää käynnistyä viikoilla 37-41+6. Jos synnytys ei käynnisty spontaanisti viikkoon 41+0 mennessä, on käytävä sairaalassa yliaikaiskontrollissa selvittämässä, että vauvalla on kaikki hyvin ja voiko FBCssä edelleen synnyttää. Omalla kohdallani oli juuri tuo lähtötilanne synnyttämiseen – 41+0 mennessä synnytys ei ollut käynnistynyt ja aika yliaikaiskontrolliin oli odottamassa kalenterissa.
Itselleni ei ollut mitenkään ehdotonta synnyttää juuri tietyllä tavalla. Synnytyksen kulkuun ei juurikaan pysty vaikuttamaan ja myös FBC:n asiakkaista osa siirretään sairaalaan kesken synnytyksen ja n. 10% (muistaakseni) päätyy sektioon. Toiveena oli kuitenkin synnyttää alateitse ja mahdollisimman luonnollisesti, no, niissä rajoissa kuin mahdollista.
Tiistai, 25.8. Raskauspäivä 41+0, yliaikaiskontrolli
Klo 4:00 Herään yllättäen tuntemukseen, että jotain tapahtuu ja synnytys on lähellä. Omalla kohdallani tämä ensimmäinen “jotain” on supistus. Tätä ennen oli ollut voimistuvia harjoitussupistuksia ja tuntemus siitä, että vauva olisi laskeutumassa, mutta ei mitään sen kummempia merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Jännittyneenä kirjaan supistuksia ylös puhelimen sovelluksella. Väliä on vielä reippaasti, tiheys on noin 6 supistusta tunnissa, eivätkä ole tässä vaiheessa vielä kovin kivuliaitakaan. Nukkumisesta ei tule enää yhtään mitään.
Klo 7:00 Nousen ylös sängystä ja alan valmistautua sairaalan yliaikaiskontrollia varten. Supistukset vaimenevat ja kesto niiden välillä pidentyy, kun keskityn aamutoimiini ja hösellän ympäriinsä miettien, että mitä kaikkea sinne sairaalakassiin pitikään vielä pakata.
Klo 8:00 soittelen kätilölleni innoissani, että nyt tulee viimein Ihan Oikeita Supistuksia! Sovin, että saavun kumminkin paikalle yliaikaiskontrolliin KEMHiin (FBC:n vieressä oleva synnytyssairaala), koska joskus voi tulla pitkä latenssivaihe supistusten alettua ja on hyvä tietää, miten vauvalla menee. Otamme mukaan sairaalakassin siltä varulta, että tuleekin yllättävä jääminen emmekä pääse enää kotiin.
Klo 9:45 pääsen viimein ultraan, noin 45 minuutin odottelun jälkeen. Synnytyssairaala on samalla opetussairaala, joten ultraamista on harjoittelemassa opiskelija kokeneemman ultraajan johdolla. Tulee selväksi, että viikon 41+0 kokoista lasta ei ole kovin helppoa ultrata! Kulman pitää olla juuri oikea ja suhteessa siihen kulmaan, missä vauva on, ja liikkeiden millin tarkkoja. Aikaa kuluu ja kuluu ja siltikään harjoittelija ei saa kaikkea ultrattua oikein. Lopulta kokeempi henkilö suorittaa nopeasti ultrauksen loppuun. Lopputulos: lapsivettä hyvin, istukka hyvä, päänympärysmitta normaali, mutta vauvan painoarvio… 4,4 kg. Oohops. Ultraaja sanoo, ettei siitä kannata pahemmin välittää. Ihan epätarkka arvio, voi heittää 600g suuntaan jos toiseenkin. No worries.
Klo 11:00 Pääsen sydänkäyrämittaukseen. Tunnen sen aikana pari supistusta, mutta aika vaimeita ovat. Mittauksessa näkyvät kumminkin. Myös oma kätilöni pääsee paikalle ja käy juttelemassa lääkärin kanssa ultrauksen tuloksesta. Kätilö palaa takaisin ja kertoo, että lääkäri on huolestunut vauvan painoarviosta – sehän voisi olla vaikka 5 kg virhemarginaalin kanssa – ja ehdottanut synnytyksen käynnistystä samalle päivälle. Sanon, etten ole itse kovin huolissani, kun suvussa on synnytetty isoja vauvoja ihan onnistuneesti alateitse. Lisäksi synnytys tuntuu jo jokseenkin olevan käynnissä, joten mietin, ettei vauva päivässä tai parissa ehdi taaperoksi kasvaa, jos odotellaan synnytyksen luonnollista etenemistä. Keskustelu kylvää kuitenkin epäilyksen siemenen – tuleekohan tästä yhtään mitään, jos ei nyt käynnistetä. Lopulta sovimme käynnistysajan saman viikon perjantaille, kolmen päivän päähän, jotta saan muutaman päivän seurailla tilannetta.
Sydänkäyrä vaikuttaa ihan hyvältä, mutta vauva nukkuu osan ajasta ja muutamat sykepiikit jäävät mittaamatta, joten meidät lähetetään lounaalle ja määrätään uuteen sykekäyrään myöhemmin samalle päivälle.
Klo 12:30 Takaisin sykekäyrällä. Oma kätilöni on alussa paikalla ja kertoo, että lääkäri haluaa jutella kanssani ja aikoo ehdottaa myös sektiota. Muistuttaa myös, että valinta on täysin minun. Jään odottelemaan käyrälle vähän hämmentyneenä. Yhtäkkiä niin paljon vaihtoehtoja – sektio, käynnistys, luomusynnytys vesialtaassa! Suunniteltu sektiokaan ei olisi välttämättä paha vaihtoehto, nyt kun sitä korttia väläytellään – monihan maksaa täällä siitä, että saa sellaisen yksityissairaalassa.
Lääkäri tulee juttelemaan ja kertoo, että vauvan painoarvion lisäksi myös vauvan mahanympärysmitta on huolestuttavan suuri, joka korreloi kuulemma usein hartianympärysmitan kanssa. Pienenä riskinä siis olisi, että vauva jäisi kiinni hartioistaan alatiesynnytyksessä. Tämä tieto lisää huolestuneisuuttani paljon, vaikka edelleenkin luotan siihen, että lantioni on sen verran leveä, että vauva kyllä tulee ulos. Eihän minua oltu mitattu ollenkaan, pelkästään vauvaa, ja sekin enimmäkseen epävarman harjoittelijan ultraamana (toki kokeneemman valvonnassa). Lääkäri ehdottaa kolmea vaihtoehtoa – suunniteltua sektiota, synnytyksen käynnistämistä, tai muutaman päivän odottamista. Lääkäri kieltää synnytyksen FBC:ssä vauvan painoarvion vuoksi, eli allassynnytys on nyt poissuljettu vaihtoehto. Sanon, että tarvitsen aikaa päätöksen tekoon ja lääkäri menee menojaan.
Mietimme eri vaihtoehtojen plussia ja miinuksia. Haluamani vesisynnytys on joka tapauksessa lässäytetty pois listalta, joten alkaa entistä enemmän houkutella se, että vauva vain saataisi mahdollisimman nopeasti ulos tavalla tai toisella, pitkän odotuksen jälkeen. Lopulta päätän, että käynnistys jo samana päivänä tai jo alkaneiden supistuksen avittaminen voisi olla ihan paikallaan. Laitetaan homma käyntiin! Soitan sairaalan kätilön paikalle ja kerron hänelle, että haluan synnytyksen käynnistyksen tälle päivälle, jos vaan mahdollista. Ja että sairaalakassitkin on jo mukana.
Noin klo 15:00 Toivoin, että päätökseni olisi saanut ihmisiin vauhtia ja säpinää ja olisin hetkessä synnytyssalissa puskemassa vauvaa ulos. No ei, eipä tietenkään. Sen sijaan joudun odotusjonoon, kuten sairaalassa tietysti asiat menevät – kiireelliset ensimmäisenä. Mahdollinen hartioiden leveneminen odottelun aikana ei ole lääkäreidenkään mielestä niin iso riski, että synnytykseni käynnistys olisi kovin korkealla prioriteettilistalla. Lopulta kätilö käy ilmoittamassa, että käynnistykselle olisi tilaa myöhemmin samana päivänä, koska toinen synnyttäjä oli juuri tehnyt päätöksen, ettei käynnistystä halunnut. Haemme tavarat autosta ja koitamme tehdä olomme mukavaksi pienessä huoneessa, jossa on sairaalasänky, työpöytä ja tuoli.
Rullailen työpöydän tuolilla ympäriinsä ja mietin, että syntyyköhän vauva tänään vai huomenna. Vai ehkä ylihuomenna? Samalla supistukset alkavat jälleen voimistua ja limatulppa irtoaa. Odottelemme odottelemistamme ja kello lähenee jo viittä. Tommi päättää lähteä käymään kotona syömässä ja ruokkimassa kissat. Kätilöiden vuoro vaihtuu ja uusi kätilö tulee ilmoittamaan, että käynnistykselle ei ole sittenkään tilaa ja joudun lähtemään kotiin. Plääh. Eipä siinä, soittoa Tommille ja suunta kohti kotia. Ratkaisu tuntuu kuitenkin oikealta, koska supistukset tihenevät edelleen ja jotain on selvästi tapahtumassa ihan spontaanistikin. Autossa kotimatkan aikana tulee kolme kivuliasta supistusta ja jännittyneenä pohdimme, että mitenköhän kauan kestää, että suuntaamme takaisin kohti sairaalaan.
Klo 18-00:00 Viimein kotona. Nyt sitten pitäisi levätä. Otan Panadolia ja menen suihkuun, mutta supistukset vain kovenevat. Koitan makoilla hetken, mutta olo ei ole hyvä. Katsomme tv:stä Master Chef Australia 2019 finaalijakson. On vaikea keskittyä mihinkään, kun noin joka viides minuutti alkaa supistamaan. Harmittaa, että koko päivä meni sairaalassa, enkä pystynyt lepäämään kunnolla silloin, kun oli vielä mahdollisuus. Istun jumppapallon päällä, mutta supistuksia on hankala ottaa vastaan edes siinä istualleen. Niinpä pomppaan joka viides minuutti seisomaan ja koitan ölinällä ja eteenpäin nojailuilla ja eri asennoilla lievittää kipua. Tommi hieroo alaselkää ja se auttaa jonkin verran.
Keskiviikko, 26.8. Raskauspäivä 41+1
Klo 00:00 – 06:00 Pitkä yö alati kovenevien supistusten kanssa alkaa. Koitan nukkua hetken nojaten sohvan selkänojaa vasten kyynärpäilläni ja nukahdankin minuutiksi tai pariksi. Seuraavan supistuksen tullessa iskevä kipu heittää minut kuitenkin hereille ja tuntuu valmistautumattomana niin pahalle, etten uskalla enää nukkua. Istualtaankin supistukset tuntuvat todella ikävältä. Vain seisten on hyvä. Käyn kolmeen eri otteeseen suihkussa jumppapallo apunani. Suihku auttaa hyvin ja pitää kivun siedettävänä, mutta samalla mietityttää, miten kehnosti rakennettu aussitalo kestää monen tunnin suihkuttelumaratonia ilman vesivahinkoa ja minä ilman nestehukkaa. Koitan pitää suihkusessiot noin tunnin mittaisina. Välissä kuuntelen musiikkia ja kävelen olohuoneessa ympyrää. Tekisi mieli jo lähteä sairaalaan, mutta supistusten väli on auttamatta liian pitkä – vieläkin noin viisi minuuttia. Alan väsyä oltuani vuorokauden jalkeilla ja tuntuu siltä, että jalat eivät enää kanna pitkään, mutta istuakaan ei voi. Otan määränpääksi selviytyä tunnin kerrallaan ja sovin itseni kanssa, että viimeistään kuudelta aamulla soitan kätilölle, oli tilanne mikä tahansa.
Klo 06:00 – 07:15 Kärsimysten yö on viimein ohitse ja aurinko nousee! Soitan kätilölle heti kuudelta aamulla. Supistusten väli on edelleen hieman liian pitkä ja epäsäännöllinen, 1,5 minuutista lähes 6 minuuttiin. Kätilö sanoo, että voin lähteä sairaalaan, mutta on riski, että käännyttävät pois, jos olen alle neljä senttimetriä avautunut. Puhelusta sisuuntuneena odottelen vielä tunnin kotona. Jossain vaiheessa käyn oksentamassa kipujen takia. Seitsemän jälkeen päätämme lähteä sairaalaan, kävi miten kävi. Tommi soittaa kätilölle ja ilmoittaa, että olemme tulossa.
Klo 7:30-11:00 Meidät kirjataan sairaalaan sisään ja pääsemme jälleen pikkuhuoneeseen odottamaan. Supistukset jatkuvat voimakkaina ja olen helpottunut, ettei tule samanlaista latenssivaihetta sairaalaan menosta kuin edellisenä päivänä. Saan huoneeseen ilokaasua ja se onneksi auttaa kipuihin.
Oma kätilöni tulee paikalle ja hänelle ei ole kommunikoitu sitä, että lääkäri kielsi edellisenä päivänä synnyttämästä FBC:ssä. Minulle tehdään sisätutkimus ja olen vasta 3 cm auki, joten sairaalan synnytyssaliin minua ei vielä oteta. Seuraa pieni polemiikki, koska FBC:ssä olisi ollut huone heti vapaana, jonne olisin voinut päästä, kun taas sairaalan linja on ehdoton. Lääkäri pysyy kuitenkin päätöksessään, joten jään odottelemaan sairaalaan pieneen huoneeseen, mitä tapahtuu. Kätilöt koittavat saada minua sisään synnytysosastolle neljän senttimetrin säännöstä huolimatta, koska synnytys on niin selvästi käynnissä, enkä ole halukas enää kipujen vuoksi lähtemään kotiin.
Kätilöni kehoituksesta käymme supistustenvoimistuskävelyllä. Ulkona on kaunis ilma, yli 20 astetta lämmintä. Kevät on tullut. Korttelin kiertäminen ympäri on tuskallista, mutta onnistuu hitaasti, askel askeleelta. Sitten palaamme takaisin pieneen huoneeseen.
Klo 11-14:30 Oma kätilöni käy välillä hoitamassa muita töitään. Puolilta päivin sairaalan kätilö käy katsomassa ja kysyy, haluanko kokeilla suihkua ilokaasupullon kanssa. Supistukset tuntuvat nyt entistä kivuliaammalta, joten kiitollisena menen vesi- ja ilokaasupullon kanssa suihkuun. Yhdistelmä auttaa kipuun ihan mainiosti ja ensimmäistä kertaa moneen, moneen tuntiin tuntuu, että olo on parempi kuin siedettävä. Ainoastaan jalat tuntuvat tosi väsyneeltä, koska en ole käytännössä juuri pystynyt istumaan tai makaamaan sitten edellisillan. Kokeilen hetken istumista, mutta seisominen tuntuu huomattavan paljon paremmalta.
Suihkussa ollessani oma kätilöni palaa ja sanoo, ettei sairaalassa edelleenkään ole tilaa, joten minut halutaan kotiuttaa, kunnes olen 4 cm auki. Pyydän, että saan jäädä suihkuun, koska ensimmäistä kertaa koko synnytyksen käynnistyttyä tunnen oloni siellä ihan hyväksi. En ole yhtään innoissani siitä, että pitäisi pukea, lähteä ja kärsiä kivulias automatka kotiin ja vielä takaisinkin. Tommi käy juttelemassa kätilöiden kanssa ja saan lopulta luvan olla suihkussa ilokaasun kanssa niin kauan kuin jaksan ja lähteä sen jälkeen kotiin. Päätän koittaa jumittaa suihkussa niin pitkään, ettei minua voi enää olla ottamatta synnytyssaliin.
Noin tunnin suihkussa oltuani Tommi tulee kellottamaan supistuksia, koska sisätutkimusta ei ole tehty hetkeen. Sovellus sanookin jo “Go to the hospital”. Jään kuitenkin varuiksi vielä suihkuun odottelemaan ja lopulta sinnittelen pesuhuoneessa yhteensä kolmisen tuntia. Sen jälkeen olen niin poikki, että pyydän sairaalakätilöltä “morfiinia tai ihan mitä tahansa”. Kätilö antaa jonkinlaisen sekoituksen parasetamolia ja kodeiinia (?) ja muutaman minuutin pystyn rentoutumaan sängyllä. Sen jälkeen kuuluu poks, aivan kuin ilmapallo olisi poksautettu, ja reisille tulvahtaa lämmintä nestettä. Lapsivesi! Väri on aavistuksen verran vihertävän rusehtava, joten minut pitää laittaa kiinni sykekäyrämonitoriin, jotta voidaan seurata vauvan sykkeitä. Meitä myös varoitellaan, että koska lapsivedessä on jonkin verran mekoniumia, vauva on saattanut hengittää sitä ja saattaa siksi joutua teho-osastolle heti synnytyksen jälkeen. Hyvästi suihku ja ilokaasu. Nyt on kuitenkin selvää, etten voi lähteä enää kotiin ja sisätutkimuksessa olenkin jo kuutisen senttiä auki. Mission accomplished. Suihku teki tehtävänsä.
14:30 – 17:00 Seuraa synnytyksen tuskaisin vaihe, josta on vähän hämärät muistikuvat. Lapsivesien menon jälkeen supistusten intensiteetti kasvaa kovemmaksi ja nyt kivunlievityksenä on pelkkä ilokaasu pikkuhuoneessa. Synnytyssali ei ole vieläkään vapaana, joten seuraa taas odottelua, odottelua, odottelua. Kaikista pahinta on se, kun ei tiedä, kuinka kauan pitää odottaa – minuutti, tunti, viisi tuntia? Sairaalan kätilö vaihtaa vuoroaan ja tässä vaiheessa oman kätilöni on tarkoitus tulla auttamaan, mutta jostain kommunikaatiokatkoksesta johtuen omalla kätilölläni kestää saapua paikalle. Olen tässä vaiheessa kaikista eniten tuskissani ja samoin kiukkuinen ja huudan supistusten aikana, jotta hoitohenkilökunta ja ultraan tulleet raskaana olevat naispolot varmasti kuulevat, että nyt tuolla joku synnyttävä nainen on tuskissaan. Jossain vaiheessa paikalle pölähtää mieslääkäri ja opiskelija ja he tarkastelevat yhdessä jalkojani. Pohkeissani on kuulemma oppikirjamainen esimerkki turvotuksesta, jota tulee usein synnytyksen tässä vaiheessa, jota mies kutsuu nimellä mexican chicken legs. Itse olen niin kipukuplassani, etten oikein pysty kommunikoimaan muutoin kuin vihaisilla yksittäisillä sanoilla. Lääkärit menevät menojaan ja lopulta, piiitkän odottelun jälkeen oma kätilöni saapuu viimein paikalle.
Klo 17:00-19:00: Helpotus koittaa. Pääsen viimein synnytyssaliin, jonne hipsuttelen sukkasiltani supistusten välissä, koska kenkäni eivät enää meksikolaisen kanaturvotuksen takia mahdu jalkoihini. Olen päättänyt, että kärsimykset on nyt kärsitty ja koska jalkani hädin tuskin muutenkaan kantavat yli vuorokauden seisomisen jälkeen, pyydän epiduraalia. Anestesialääkärillä ei onneksi kestä kovin pitkään ja pian saankin kirvelevää nestettä selkääni. Itse epiduraalin laitto ei tunnu supistuksiin verrattuna pahalta ja eikä paikoillaan pysyminenkään ole vaikeaa, kun piikkiä laitetaan ainoastaan supistusten välissä. Epiduraali vaikuttaa nopeasti ja yhtäkkiä koittaa täydellinen rauha, hiljaisuus, kivuttomuus. Pystyn juttelemaan ja vitsailemaan ihan sujuvasti, kun muutamaa minuuttia aiemmin olin niin tiloissa, että sain vain pieniä ynähdyksiä aikaiseksi. On ihanaa levätä viimein sängyllä, vaikkakin moneen johtoon kiinnitettynä, ja odotella lämpimässä synnytyksen loppuvaiheita.
Klo 19:00 – 00:00: Epiduraali heikentää odotetusti jonkin verran supistuksia, joten lopun avautumisvaiheessa kestää. Noin kymmenen maissa kätilö tekee sisätutkimuksen ja sanoo, että olen noin 9 cm auki, mutta kohdunkaulaa on jonkin verran jäljellä ja siinä on turvotusta. Samoin vauvan asentoa ultrataan ja todetaan, että vauva on avotarjonnassa ja alatiesynnytys voi sen vuoksi osoittautua haastavaksi. Aikaisemmin jalkojani ihmetellyt mieslääkäri käy juttelemassa ja sanoo, että odotellaan vielä tunti ja sitten tehdään sektio, jos edistystä ei tapahdu.
Tunnin päästä lääkäreiden vuoro kuitenkin vaihtuu ja uudella lääkärillä ei ole kiire viedä leikkaussaliin. Edistystäkin kohdunkaulan suhteen on tapahtunut. Saan oksitosiinia supistusten vauhdittamiseksi. Kätilö koittaa saada vauvaa kääntymään parempaan asentoon makuuttamalla minua eri asennoissa, joten välillä vietän aikaa kontallani nojaten sairaalasängyn nostettuun tyynypäätyyn ja välillä iso pallo jalkojeni välissä. Asentojen vaihdot pistävät oksettamaan ja yökkäilen viimeisetkin päivän aikana syödyt ruuanrippeet. Välillä myös epiduraalista tulee lihastärinöitä, jotka saan kuitenkin hallintaan, kun koitan pysyä paikoillaan mahdollisemman rentona. Parhaimmillaan vauva kääntyy odottelun aikana hiukan sivuttain, muttei kertaakaan ihan optimaaliseen tarjontaan.
Torstai, 27.8. Raskauspäivä 41+2
Klo 00:00 Kätilöiden vuoro vaihtuu. Olen viimein 10cm auki ja saan luvan ponnistaa vauvaa ulos. Olen tässä vaiheessa melko epiduraaleissa, kun annosta on lisätty kaksi kertaa illan aikana. Ponnistuslihaksia on haastavahkoa löytää, mutta kätilö kannustaa ja opastaa hienosti ja lopulta saan juonen päästä kiinni ja ymmärrän, mitä pitää tehdä. Kokeilemme myös muutamaa eri ponnistusasentoa, mutta lopulta perinteinen jalat ylhäällä selällään tuntuu kaikista helpoimmalta puudutuksen kanssa.
Fyysisesti olen ihan loppu. En meinaa millään jaksaa odottaa seuraavaa supistusta ponnistusten välissä. Silmäni painuvat kiinni ja olen ihan vähällä nukahtaa valvottuani melkein kaksi vuorokautta putkeen. Henkisesti olen kuitenkin hyvällä tolalla ja innoissani siitä, että viimein ollaan maratonsynnytyksen loppusuoralla. Piiskaan itseäni jaksamaan ponnistuksia, jotta vauva saataisi viimein ulos.
Ponnistaessani lääkärit tulevat ultraamaan vauvaa ja toteavat sen olevan edelleen huonossa tarjonnassa. Lääkärit koittavat kääntää vauvaa alateitse muutamaan otteeseen, siinä kuitenkaan onnistumatta. Lopulta noin 1.5 tunnin ponnistamisen jälkeen ylilääkäri tekee päätöksen viedä minut leikkaussaliin ja sanoo, että koitetaan ottaa vauva pihdeillä, mutta jos pihdit eivät toimi, niin tehdään saman tien sektio. Tässä vaiheessa olen kuullut sanan “sektio” niin monta kertaa illan aikana, että olen aika varma, että siihen synnytys lopulta päättyy.
Klo 2:15 Leikkaussalipäätöksen jälkeen synnytyssalissa on yhtäkkiä täysi tohina päällä. Jalkoihini kiskotaan valkoisia kireitä sukkia ja useampi henkilö on valmistelemassa minua saliin. Sitten minut kärrätään sängyllä käytävää pitkin huoneeseen, joka on täynnä ihmisiä – ainakin 10 tai 20 ihmistä katsomassa. Eri henkilöt esittelevät itsensä ja paikalla on ainakin anestesialääkäri, päätöksen tehnyt ylilääkäri, jokin erikoisasiantuntija, henkilö, jonka tehtävänä on ottaa syntyvä vauva vastaan, kätilö, ja katsomassa olevia opiskelijoita. Anestesialääkäri testaa epiduraalia tökkimällä ihoani jääpalalla, jolloin minun pitää arvioida, kuinka kylmältä pala tuntuu. Sitten saan lisää puudutetta ja lopulta koko keho on puutunut kylkiluista alaspäin.
Sen jälkeen alkaa itse operaatio. Ylilääkäri ja erikoisasiantuntija ottavat pihdit esiin ja jonkin aikaa menee, kun vauvasta etsitään oikeaa kohtaa, mihin työkalu saadaan kiinni. Sen jälkeen minua käsketään yhtäkkiä ponnistamaan. En tunne supistuksia enää ollenkaan, mutta kätilö pitää kättään mahallani ja sanoo, milloin tulee supistus. Onneksi olin saanut harjoitella 1.5 tuntia etukäteen. Ensimmäinen ponnistus. Toinen ponnistus. Ylilääkäri yllätyksekseni sanoo, että vielä yksi ponnistus, niin vauva tulee ulos! Olen ihan hämmentynyt, kun odotin, että edessä olisi toinen pitkä ponnistusrupeama. Ja sitten tulee supistus ja vielä yksi ponnistus, ja yhtäkkiä pitkää, punaista vauvaa roikotetaan edessäni. Ja sen jälkeen kuuluu maailman kaunein ääni, kun vauva parkaisee ensimmäistä kertaa. Olin varautunut siihen, että vauva pitäisi mahdollisesti viedä toipumaan toiselle osastolle pitkän synnytysrupeaman jälkeen, mutta vauva onkin ihan terve ja parkaisee muutamaan otteeseen, muttei itke kovin pitkään. Nauran ääneen, ilosta ja hämmästyksestä – on niin hullu ja epätodellinen fiilis, että lopultakin pikkutyyppi on saapunut mailmaan klo 03:06! Vauva annetaan hetkeksi isälleen ja toiselle henkilölle, joka punnitsee ja mittaa vauvan ja tarkistaa, että kaikki on kunnossa. 4.590 kg ja 57cm, pitkä poika! Apgar-pisteitä tulee 9 ja sen jälkeen vauva asetetaan rinnalleni. Ja kas vain, rättiväsyneen äidin ei onneksi tarvitse tehdä yhtään mitään, vaan vauva osaa ihan itse imeä maitoa.
***
Siitä päivästä alkoi meidän perheen elämä kolmihenkisenä. Tommi sai olla sairaalassa paikalla vain vierailuaikoina klo 15-19, joten tuore isä passitettiin kotiin lepäämään. Itse sain nukuttua sairaalassa muutaman tunnin, kunnes vauva herätti itkullaan uudelleen ja sain jollain ihmeellisillä voimilla napattua sen viereisestä vauvansängystä rinnalleni. Ensimmäisenä päivänä oli tosi heikko olo, seisomaan pääsin vain kätilön avustamana, ja vauvan vaipat kävi vaihtamassa joko kätilö tai Tommi, koska itse en olisi siihen vielä pystynyt. Toisena päivänä olo oli jo kohtuullinen ja vaikka kävely sattuikin vielä aika tavalla, oli helpotus päästä kotiin toipumaan. Yöt sairaalassa olivat melko levottomia, kun viereisistä huoneista kuului vauvan itkua ja itselläkin oli vielä opettelemista siinä, miten oman vauvan kanssa kuuluu toimia.
Näin melkein kolme viikkoa myöhemmin toipuminen on hyvässä vauhdissa ja olo on kaikkinensa jo melko normaali. Kaikkiaan synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, eikä nuo tuskaisimmatkaan vaiheet näin jälkikäteen ajatellen kestäneet turhan pitkään. Supistusten tuntemiseen noin kivuliaana saattoi osin vaikuttaa vauvan virhetarjonta, joten voi olla, että mahdollisissa tulevissa synnytyksissä kokemus on erilainen. Ja vaikka olisikin sama, niin ainakin tiedän, mikä itselleni auttaa parhaiten – suihku, ilokaasu ja tarvittaessa epiduraali.
