15. raskausviikko alkoi seuraavasti. Heräsin pirteänä. Iloitsin siitä, että raskauspahoinvointi on viimein pysyvästi poissa. Tällä viikolla en varmasti oksenna enää yhtääkään kertaa, mietin. Kävelin alakertaan. Join lasin vettä. Blööööörgh. Oksensin koko lasillisen vettä.
Tätä ja paria muuta satunnaista pulauttelua lukuunottamatta pahoinvointia ei enää ollut. Eikä migreenejä! Hurraa! Pystyin viimein luopumaan jugurttipatukoiden säilömisestä yöpöydälläni.
Maha oli jo tässä vaiheessa kasvanut ja yhä suurempi osa vaatteista jäänyt pieneksi. Tunsin vauvan ensimmäiset potkut, mikä oli hieno fiilis.
Samalla viikolla oli myös volunteering day töistä. Olin ensin menossa tekemään puutarhahommia. Päivälle oli kuitenkin luvattu yli 30 astetta lämmintä, joten päivää koordinoinut ihminen vinkkasi, etteivät ulkotyöt raskaana ollessa helteessä ole välttämättä se paras idea. Lopulta päädyin lajittelemaan käytettyjä vaatteita paikalliseen kierrätyskeskukseen. Hyvä niin. Pitkään paikallaan seisominen alkoi tuntua tukalalta. Muuten jaksoi aikalailla normaaliin tapaan.
Viikolla 15 tapahtui muutakin jännää – kätilö soitti ja sovittiin ensimmäinen tapaaminen viikolle 16. Tapaamisella täytettiin isoa paperinivaskaa, joka kulkee nimellä “National Woman-held Pregnancy Record”. Tuota paperikasaa pitää täällä roudata mukana, jos esimerkiksi lähtee raskaana ollessaan reissuun, jotta hoito-alan toimijat saavat nopeasti sieltä selailtua olellisia juttuja, kuten raskausviikot ja veriryhmän. Terveydenhuollon digitalisointi on täällä ihan alkutekijöissään Suomeen verrattuna. Pääasiallinen aihe tapaamisella ja sitä edeltävällä puhelulla oli selvittää aiempi terveyshistoriani ja se, kuulunko mahdollisesti johonkin riskiryhmään, joka estäisi Family Birth Centressä synnyttämisen. Toistaiseksi läpäisin seulat ja kätilöohjelma jatkuu viikolla 24, jonka jälkeen tapaamisia alkaa olla useammin. Paras osuus oli vauvan sydänäänten kuuleminen ensimmäistä kertaa. Sydän kuulosti varsan kopinalta, koppatikoppatikoppatikoppati.
Raskaana ollessa, tai viimeistään vauvan synnyttyä alkaa kuulemma pyöriä kauhuskenaariota päässä, mitä kaikkea kamalaa vauvalle voi tapahtua. Oma pelkokeskukseni taisi aktivoitua siinä viikolla 17-18 rakenneultran lähestyessä. En käynyt koskaan niskaturvotusultrassa, joten mietin, että ENTÄ JOS rakenneultrassa paljastuu, että vauvalta puuttuu tyyliin aivot, ja olen ollut 8 viikkoa iloisen tietämätön asiasta. Tätä asiaa sitten pohdin iltaisin nukkumaan mennessä. Pelkoa pahensi se, että tässä vaiheessa vauvan liikkeiden tunteminen oli vielä kovin satunnaista, ja saattoi mennä useampi päivä, ettei yhtäkään potkua tuntenut.
Mutta jottei blogipostaus jäisi kaameaan cliffhangeriin, niin todettakoon vielä loppuun, että huoleni oli turha – viikolla 20 käydyssä rakenneultrassa olivat kaikki sisäelimet paikoillaan ja asiat muutenkin hyvin.
Raskaudenseurantakäynnit viikolla 15-18:
- Viikko 16: Ensimmäinen tapaaminen kätilön kanssa
- Rahaa kulunut tähän mennessä tutkimuksiin: 239 euroa