Seuraava tapahtui synnytyksen jälkeen, 3.10.2023.

Jostain joskus kuulin, että synnytys olisi yksi vaarallisimmista hetkistä lapselle, jos tilastoja katsoo. Voi käydä sitä sun tätä hoitoa vaativaa, mihin muuta eloa eläessä on pienempi todennäköisyys. Olin mielestäni varautunut ihan hyvin kaikenlaisiin skenaarioihin ja myös siihen, että vauva pitäisi hetkeksi viedä pois syntymän jälkeen. Kuopus kuitenkin aseteltiin viereeni erittäin terveen näköisenä, iho oli vaaleanpunainen eikä vähääkään sinertävä, ja suu satunnaisesti parkuva. Kun hän siinä rinnallani ollessa rupesi myös touhukkaasti imemään, en osannut enää epäillä, että vauvalla voisi olla mitään ylimääräisiä toimenpiteitä vaativaa.

Synnytyksen jälkeen huoneeseen päästyämme Tommin ja L:n piti lähteä pian kotiin, koska vierailuaika oli vain klo 20 asti ja täkäläisessä julkisessa sairaalassa eivät miehet tai lapset saa olla yötä. Ilta meni viestejä kirjoitellessa ja uuteen tulokkaaseen tutustuessa. Noin klo 22/23 kätilöiden vuoro vaihtui ja minulle esiteltiin yöksi vuoroon tuleva kätilö. Hän vaikutti tiukan särmältä henkilöltä. Jämptisti hän kysyi milloin olen imettänyt viimeksi ja kirjasi liitutaululle ylös, milloin pitää olla seuraavan kerran imettämässä. Sen jälkeen hän teki vauvalle rutiininomaisen terveystarkastuksen ja huomasi hengityksen olevan hieman tavanomaista tiheämpää. Tämä nopeampi hengitys käynnisti protokollan, jossa vauvaa lähettiin kärräämään kätilöiden huoneeseen sairaalasängyssään. Olin hieman hämmentynyt, kun myös minulle tuotiin pyörätuoli ja lähdettiin työntämään perässä. Kaikki kynnelle kykenevät kätilöt, noin viisi kappaletta, kutsuttiin paikalle tekemään päätöstä siitä, pitäisikö vauva siirtää NICUun (neonatal intensive care unit), eli vauvojen teho-osastolle. Vauva laskettiin hoitopöydälle ja viisi silmäparia tarkkaili intensiivisesti hengitystä, vilkuillen välillä kellojaan. Lopulta johtopäätös oli, että vauva ei voi jäädä tälle osastolle, vaan pitää kärrätä NICUun tarkkailtavaksi.

Menimme hissillä kolmannesta kerroksesta ensimmäiseen, minä pyörätuolissa kätilö minua työntäen. Kello lähestyi puolta yötä ja väsymys painoi pitkän synnytyksen jälkeen. Vauvojen teholla ei sentään ollut sellaista mitä olin kuvitellut – putkia, letkuja, piippaavia koneita, itkeviä vauvoja ja huolestuneita vanhempia – vaan huone, johon meidät vietiin oli lähes tyhjä. Sänkypaikkoja oli kuutisen kappaletta, mutta muissa ei ollut ketään ja vain jostain kauempaa kuului toisen vauvan itkua. Ilmeisesti tila olikin jonkinlainen vastaanottotila, koska myöhemmin yöllä S jakoi huoneen kolmen muun vauvan kanssa. Kuulin, että olimme hyväkuntoisten vauvojen puolella, koska vain yksi heistä oli keskoskaapissa ja kaksi muuta ihan normaalissa sängyssä monitoroitavana. Varhaisempien viikkojen keskosvauvat ja sairaammat tapaukset olivat jossain muualla infektioilta turvassa.

En ollut tilanteesta mitenkään huolissani, hämmentynyt vain. Kuinka kauan vauva joutuu olemaan monitoroitavana? Mitä hänelle tehdään? S laskettiin tarkkailupöydälle ja lähes sama toistui mitä aikaisemmin kolmannessa kerroksessa – useampi henkilö tuli arviomaan ja tuijottaman häntä. Lopulta tehtiin päätös, että vauva jää tarkkailuun ja hänelle tehdään tarkempia tutkimuksia tilan kartoittamiseksi. Minulle kerrottiin, että voin tulla ruokkimaan hänet seuraavaan ruokinta-aikaan klo 1 yöllä.

Osastokäynnin jälkeen minut kärrättiin takaisin huoneeseeni 3. kerrokseen. Söin synnytykseen mukaan ottamiani suklaan jämiä ja koitin hieman kävellä ympäriinsä, mikä onnistui jo hyvin. Olo tuntui orvolta yhtäkkiä ilman vauvaa ja oli myös uuvuttavaa olla itse puolikuntoisena vastuussa vauvan ruokinta-ajoista ilman, että henkilö olisi lähelläni ja itse herättämässä nälän koittaessa. Laitoin kellon soimaan klo 00:45. Puolihorteisena nousin ylös tunnin yöunien jälkeen ja soitin kelloa, jotta sain hoitajan taas kärräämään minut pyörätuolilla alakertaan.

Osastolla vauvani oli tarkkailusängyssä lämpölampun alla kiinnitettynä ilmeisesti syke- ja happisaturaatiomittariin. Tosin jalkaan kiinnitettävä tarra meinasi jatkuvasti irrota, kun oli ilmeisesti pienempään jalkaan suunniteltu. Viimeisetkin huolenrippeet vauvan kohtelusta hellitti, kun seurasin vuorossa olleen hoitajan yövuoroa. Hän oli hirmu taitava käsittelemään vastasyntyneitä ja oli myös hyvin empaattinen ja mukavaa juttuseuraa. Hän myös totesi, että hengitys vaikuttaa jo paremmalta. Luottavaisin mielin läksin takaisin yläkertaan nukkumaan.

Kahden tunnin yöunien jälkeen sama uudestaan. Herätyskello soi klo 3:45, ylös, soitto hoitajalle ja pyörätuolilla imettämään alakertaan. Tällä kertaa vastassa oli lääkäri, joka sanoi, että vauvan verensokeriarvo oli tippunut vähän ja hänelle tarvitsee antaa korviketta. Suutahdin, kun selväähän se on, että vastasyntyneellä, joka ei ole ihokontaktissa ja makuutetaan täällä monitorointipöydällä satunnaisesti imetettynä, laskee verensokeri. Lisäimetykset ja ihokontakti eivät olleet lääkärille vaihtoehto, vaan minun piti valita joko korvikkeen tai vauvaan kiinnitettävän tipan välillä. Valitsin korvikkeen, koska ylimääräinen piikitys ja letku vastasyntyneen päähän eivät kuulostaneet hyvältä idealta.

Seuraava päivä valkeni ja sama homma jatkui, 2-3 tunnin välein piti huolehtia itseni alakertaan imettämään. Joka kerta odotin tietoa siitä, milloin vauva tulisi takaisin kanssani samaan huoneeseen. Vastaus oli lähinnä, että arvot ovat paranemaan päin, mutta vielä seuraillaan. Aamulla pääsin itse katetrista eroon ja minua kehotettiin luopumaan myös pyörätuolista ja kävelemään osastolle. Tein työtä käskettyä. Ensimmäinen kävely oli vähän huteraa töpöttämistä, mutta sen jälkeen alkoi sujua. Imetysten välissä koitin hoitaa itseäni – lähinnä syödä valtavaan nälkääni ja käydä suihkussa. Puoliltapäivin sain tietää, että on epätodennäköistä, että vauvaa siirrettäisi minnekään muualle vielä tänään ja myöhemmin kuulinkin, että siirto- tai kotiuttamispäätökset tehdään yleensä vain kerran vuorokaudessa. Eli jos aamulla halutaan vielä seurailla ja tehdä testejä, joutuu todennäköisesti olemaan seuraavaan aamuun.

Olin ihan ok sen ajatuksen kanssa, että vauvaa seuraillaan vielä toinen yö. Iltapäivällä kolmen aikoihin kätilö pudotti kuitenkin pommin ja sanoi, että minut pitää kotiuttaa jo samana päivänä. Vauva jätetään seurattavaksi ja minut lähetetään kotiin! Menin tästä päätöksestä ihan pois tolaltani, en ollut edes osannut ajatella tätä yhtenä vaihtoehtona. Juuri kun oli niin tärkeä hetki luoda sidettä lapseeni, joka nyt makasi johdoissa kiinni sairaalasängyssä, vaikkei sairas ollutkaan. Vastustin päätöstä ja sanoin, etten suostu lähtemään kotiin ilman vauvaa.  Kätilö ymmärsi huoleni, mutta koska osastolla ei ollut enää minulle tilaa, eikä vauvaosastollakaan ollut huoneita, löytyi minulle lopulta sairaalan viereisestä rakennuksesta väliaikainen yömajoitus.

Tommi ja esikoiseni tulivat minua moikkaamaan ennen siirtymistä uuteen rakennukseen. Kätilö kävi vielä läpi rintapumpun käyttöohjeet. Sillä verukkeella olin saanut majoituksen, että päätös tuki imetyksen käynnistymisessä, siksi myös pumppu ohjeineen oli lähes pakollinen lisä kuvioon. Sen jälkeen olimme omillamme, saimme omin avuin kärrätä tavarani rakennuksesta toiseen. Huone oli pieni ja pimeä, kuin vankila. Tuuletin/lämmitin huoneessa oli, se piti rätisevää ääntä. Sänky oli kivikova. Suihkut ja vessat olivat jaetut muiden asukkaiden kanssa. Tommi ja L eivät saaneet olla rakennuksessa klo 18 jälkeen, joten söimme nopeasti Tommin tuomat sushit ja jäin sen jälkeen ihmettelemään tilannettani. Pian tuli taas vauvojen ruokinta-aika ja nyt edessä oli paljon aiempaa pidempi matka sairaalan tunnelien läpi toiseen rakennukseen, vähän yli vuorokausi sitten synnyttäneenä. Raahustin sen, istuin noin tunnin osastolla imettämässä ja sen jälkeen sama matka takaisin kopperooni. 

Otin särkylääkkeet ja tuijotin puhelimen kameralla silmiäni, jotka näyttivät vielä pahemmin tulehtuneilla kuin pari päivää sitten. Sen jälkeen valmistauduin pitkään yöhön ja koitin löytää mukavaa asentoa kivikovalla patjalla.

Yön aikana kävin syöttämässä kahdesti, yhden maissa ja neljän maissa. Kätilö koitti ystävällisesti ehdottaa, että voisin kyllä nukkua yhden syöttövuoron ohi, kun he joka tapauksessa ruokkivat vauvan korvikkeella joka imetyskerran jälkeen. Ehdotus houkutteli. Mietin, kuinka entisaikaan tämä oli normaali käytäntö. Vauvat otettiin osastolle hoidettavaksi siksi ajaksi, että naiset saivat levätä. Milloin saisin seuraavan kerran samanlaisen tilaisuuden?

Mutta ei, joku hullu sinnikkyys, äidinvaisto tai muu, sai minut nousemaan jokaiseen kellonsoittoon ja silmät puoliummessa kävelemään halki sairaalan loisteputkivalaistujen, autioiden käytävien, kunnes olin taas tuon avuttoman olennon luona, jonka hengitystä ja veriarvoja seurattiin kuin lauantaista lottoarvontaa.

Yövuoron kätilö oli taas mukava, eri kuin edellisenä yönä. Aikaisemmin päivällä oli varmistunut tiheän hengityksen syyksi se, että vauvalla oli ollut vähän vettä keuhkoissa ja tilanteen arveltiin korjautuvan itsekseen muutamassa päivässä. Kätilö kertoi, kuinka tämä on aika yleistä, varsinkin isommilla ja/tai yliajalla olevilla vauvoilla. Hengitystiheys olikin jo paljon parempi, mutta tulehdusarvoissa oli ollut nousua, joten lääkäri oli vielä pohtinut, pitäisikö vauvalle antaa antibiootit. Mitään muita interventioita ei siis tähän mennessä ollut tarvinnut tehdä, ei lääkkeitä, ei muuta. Vauvan vointia oli vaan seurailtu ja tehty testejä. Kätilö myös vinkkasi, että jos haluamme päästä kotiin, kannattaa olla aamulla ylilääkärin kierroksen aikaan vauvan luona, niin voi onnistua paremmin. Siispä aamu kuuden jälkeen en palannut enää nukkumaan vaan jäin odottelemaan ylilääkärin kierrosta, toivoen mahdollisimman pikaista kotiinpääsyä.

Lopulta klo 8:30 lääkäri viimein tuli paikalle. Istuimme Tommin kanssa vauvan luona, minä kolmen yön valvomisesta rähjääntyneenä ja Tommi edustavampana. Osastolla oli selvästäkin vielä tilaa ja lääkäri meinasikin tyrmistyksekseni ensin ehdottaa, että katsotaan vielä yksi yö. Onneksi sain avattua suuni ja perusteltua, miten vaikea viime yö minulle oli ja miksi nyt olisi erinomainen ajankohta päästää meidät kotiin toipumaan. Lopulta lääkäri myöntyi ja sanoi, että kotiinpäästämisproseduurit voidaan käynnistää, mutta halusi vielä sanoa viimeisen sanansa asiaan iltapäivällä.

Klo 14 maissa saimme odotetun tiedon, että olemme vapaita lähtemään. Vihdoin! Antibiootteja tai muuta hoitoa ei tarvittu. Tuntui kuin olisin vapautunut vankilasta. Ulkoilman auringonpaiste häikäisi silmiä sairaalan käytävien jälkeen ja oli niin helpottavaa ajatella, että kohta voin ottaa oman vauvani syliini milloin vaan, syöttää koska haluan ja pitää lähellä ilman yhtäkään kiinni olevaa johtoa.

Kotiin päästyämme kaikki sujui tosi hyvin. Maitokin alkoi sopivasti nousta ja korviketta ei enää tarvinnut juuri ollenkaan. Pääsin kunnolla lepäämään ja silmätulehdus alkoi vähitellen parantua. Muutamia kertoja näin toistuvaa painajaista, jossa vauva vietiin minulta pois, sen verran sairaalan kohtelu oli minua traumatisoinut ja laitoin asiasta palautettakin. Synnytyssairaala täällä on noin 100 vuotta vanha julkinen sairaala, joten tilat eivät ole enää tätä päivää ja valitettavasti vauvojen teho-osastolla ei vain ole kunnollisia yöpymismahdollisuuksia. Toivon todella, että tämä epäkohta korjataan, kun tänne rakennetaan uusi sairaala, eikä äitejä enää tarvitsisi erottaa vauvoistaan.