Toiveet ja odotukset

“Toinen vauva syntyy nopeammin“. “Ensimmäisen vauvan synnytys käynnistyi vasta viikolla 41 ja toinen vauva tuli jo ennen laskettua aikaa”.

Tällaisia kokemuksia kuulin ennen synnytykseni lähenemistä ja toivoin, että itsellänikin tulisin olemaan nopeampi ja helpompi synnytys ensimmäiseen verrattuna. Toiveena ennen synnytystä oli myöskin, että

• Sietäisin kipua paremmin, enkä välttämättä tarvitsisi epiduraalia, koska viime synnytyksessä puudute ilmeisesti hidasti synnytyksen etenemistä ja vaikeutti erityisesti ponnistusvaihetta
• Synnytystä ei tarvitsisi käynnistää tai tehdä sektiota, paitsi silloin jos vauva on selvästi isompi kuin esikoinen
• Pääsisin kokeilemaan vesiallasta kivunlievitykseen.

Kaikkiaan koko raskaus oli sujunut hyvin samalla kaavalla kuin ensimmäinenkin. Kun luin vuonna 2020 kirjoittamiani raskauspostauksia, tuntui, että jokaisen niistä olisin voinut kirjoittaa myöskin vuonna 2023. Tosin jonkin verran eroa oli raskauden seurannassa. Toisen vauvan kanssa oli vähemmän kätilötapaamisia, mutta toisaalta enemmän tutkimuksia, koska minulla epäiltiin raskausdiabetestä ensimmäisen vauvan syntymäpainon takia (4,59 kg). Vuonna 2020 korona-aikaan sokerirasitustestiä ei tehty loppuun asti, vaan otettiin ainoastaan yksi verikoe yön yli paastoamisen jälkeen, joten mahdollista oli, että minulla olisi ollut tuolloin diagnosoimaton raskausdiabetes ja sen vuoksi vauvasta oli tullut isokokoinen.

Tällä kertaa tehtiin sokerirasitustesti kahdesti ja kävin myös ylimääräisissä ultrissa viikoilla 35 ja 39. Molemmissa verikokeissa arvot olivat hyvät ja ultratutkimuksissa sikiön vartalon mittasuhteet sopusuhtaiset. Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä enemmän vaikutti siltä, että vauva tulisi kuitenkin olemaan isokokoinen – mitä ilmeisemmin meillä on vain geneettinen taipumus saada kookkaita vauvoja. Viimeisessä ultrassa painoarvio oli noin 4 kg. Vauva oli kuitenkin hitusen alemmalla käyrällä kuin isoveljensä ja kiltisti pysytellyt optimaalisessa synnytysasemmossa viikkotolkulla (kun taas veljensä oli avotarjonnassa), joten mahdollisuudet helpompaan synnytykseen olivat olemassa.

Synnytyksen käynnistyminen

Äitiysvapaalle jäin raskausviikolla 37. Ensimmäiset kolmisen viikkoa sujuivat mukavasti, mutta lasketun ajan lähestyessä jaksaminen alkoi olla koetuksella. Maha oli valtavan kokoinen ja tuntui, että vauvan sai oikein nostaa puolelta toiselle, kun yöllä vaihtoi kylkeä. Heräilin usein kolmen ja kuuden välillä ja lähestyvä synnytys jännitti, varsinkin venyminen yliajalle.

Raskauspäivälle 41+1 minulle oli varattu yliaikaiskontrolli, jossa vauvan koko oli tarkoitus ultrata taas kerran ja lääkärin ehdottaa koon perusteella jatkotoimenpiteitä. Olin itsekin vähän epävarma sikiön isosta koosta. Mietin, oliko ihan hullu päätös odotella näille viikoille ja olisiko pitänyt pyytää sairaalakäynnistystä jo paljon aikaisemmin. Pelkoni kuitenkin oli, että kroppani ei olisi ollut valmis synnyttämään ja käynnistys olisi tuottanut kivuliaammat supistukset. Toiseksi minua mietitytti se, että käynnistäminen voi joskus vaatia vuorokausien oloa sairaalassa, ja sinä aikana en pystyisi olemaan esikoisen kanssa ollenkaan tekemisissä.

Kokeilinkin lasketun ajan tienoilla kaikki sairaalan ulkopuolella toteutettavat synnytyksenkäynnistämiskeinot akupunktiosta taateleihin, mutta totesin ne ainakin omalla kohdallani ihan huuhaaksi. Lupaavasti säännöllistyviä harjoitussupistuksia kyllä oli, samoin selkäkipua, joten synnytys oli selvästi lähellä ja alkamassa, kun aika olisi.

Viikolla 40+2 heräsin yöllä muutamaan oikeaan supistukseen, tismalleen samana raskauspäivänä kuin esikoiseni kanssa. Siitä aavistelin, että itse synnytyskin voisi käynnistyä rv 41+0, kuten viimeksi. Tuonakaan päivänä ei kuitenkaan tapahtunut mitään, mutta iltaa kohti alkoi irrota hieman limatulppaa, joten aavistelin, että synnytys on tosi lähellä. Samana päivänä oli silmiini ikävästi iskenyt todella paljon rähmivä silmätulehdus, joten ihan elämäni kunnossa en tuolloin ollut. Niin sitten kävikin, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä rv 41+1 alkoi viimein supistella klo 3 maissa yöllä. Juuri samana päivänä olisi ollut tarkoitus mennä sairaalaan ultrattavaksi yliaikaiskontrolliin, tismalleen kuten kävi esikoisenkin kanssa. Viime kerrasta viisastuneena soitin kätilölle ja peruin yliaikaiskontrollin, jotta saatoin keskittyä lepäämään kotona ja odottelemaan supistusten tihenemistä.

Klo 6 – 21: Odottelua kotona

Noin klo 6:00 asti aamulla maltoin pysytellä sängyssä ja otin supistuksia kyljelläni vastaan välillä torkahdellen. Sen jälkeen kävin herättämässä Tommin ja saateltiin esikoinen noin kahdeksan maissa päiväkotiin. Olo oli toiveikkaan innostunut, vaikka noin tunnin välein jouduinkin pyyhkimään silmiäni rähmätöhnästä vanulapuilla. Kulutin aikaani syömällä kaapin perukoille säilömääni Lindtin suklaata ja juomalla urheilujuomaa. Katsoin myös tälläkin kertaa tv:stä Master Cheffiä – sopiva synnytysohjelma, ei liikaa stressaavia tapahtumia ja hyvä meininki. Välillä makoilin sohvalla, kun supistuksiin tuli pidempi väli ja kuuntelin musiikkia. Pyysin Tommia laittamaan selkääni TENS-laitteen, joka mielestäni vaimensi ihan hyvin supistusten korkeinta kipukohtaa.

Esikoisen hoitoon synnytyksen aikana olimme varautuneet siten, että meillä oli neljä eri kaveria päivystämässä eri öinä tai niinä aikoina, kun hän ei olisi päiväkodissa. Tälle päivälle sattuneelle kaverille varoiteltiin, että hän saattaa joutua hakemaan L:n päiväkodista klo 16-17 maissa ja toiveemme oli, että jo sitä ennen olisimme sairaalassa. Iltapäivällä noin kahden aikoihin supistukset olivat kuitenkin laantumaan päin ja väliin tuli 30 minuutinkin taukoja, joihin pystyi jopa torkahtamaan väliin. Sovittiin, että katsotaan myöhemmin illalla tilannetta uudelleen. Myös kätilö kyseli, että missä mennään ja laitoin hänellekin päivitystä asiasta.

Iltaa kohden supistukset taas säännöllistyivät, mutta tulivat edelleen vain noin viiden minuutin välein. Tuntui, että kestin vielä ihan hyvin kotona, mutta edessä oli pitkä yö ja pohdin, milloin oikein olisi hyvä aika lähteä sairaalaan. Epäilin, etten pystyisi olemaan ainakaan aamuun asti kotona. Esikoisen hoidossa avustavalla kaverillani olisi seuraavana päivänä normaalisti töitä, joten mietin, ettei hänellekään ole kovin kiva nukkua paria tuntia omassa kotonaan ja siirtyä sen jälkeen meille keskellä yötä. Muistin myös hyvin, miten ankealta viime synnytyksessä tuntui viettää juuri yö kotona alati tihenevien supistusten kanssa. Lopulta päädyin soittamaan kätilölle ja hänen neuvonsa mukaan päätettiin lähteä noin klo 21 sairaalaan, jotta kaverimme saattoi rauhassa asettua taloksi ennen nukkumaanmenoa.

Klo 21:15 – 4:00 – Sairaalassa

Sairaalassa pääsin heti synnytyssaliin, mikä oli erinomainen juttu edelliskerran synnytykseen verrattuna, jolloin jouduin odottelemaan pitkään saliin pääsyä. Huoneessa oli kätilöni lisäksi opiskelijakätilö. Synnytystilaa oli koitettu saada miellyttävämmäksi lisäämällä jouluvaloja, jotka kuitenkin välkkyivät häiritsevästi eikä missään ollut kaipaamaani isoa jumppapalloa. Kotona muodostunut synnytyskupla räsähti rikki, harvenevat supistukset alkoivat tuntua kipeiltä ja tuli jotenkin epätoivoinen ja liian tietoinen fiilis, että tässäkö tilassa nyt pitäisi synnyttää. Valoja säädettiin ja isompi pallo haettiin jostain huoneeseen. Kävin kokeilemassa suihkuhuonetta, jossa oli kaksi vanhanaikaista suihkua, joista piti veivata punaista ja sinistä ruuvia erikseen. Sopivan lämpöisen veden löytämisen vaikeus raivostutti ja viimeisetkin supistukset kaikkosivat jonnekin. Auki pitämästäni suihkunovesta vyöryi sisään kylmyys, joten suljin sen, mutta siltikään ei tuntunut hyvältä. Olin harmissani siitä, ettei sairaalassa ollut allasmahdollisuutta ollenkaan.

Tulin pois suihkusta ja pyysin kätilöä tsekkaamaan avautumisen. Olin vasta noin 3cm auki. Kätilö ehdotti, että menisin pariksi tunniksi kotiin, mutta se ei yhtään kohentanut synnytystunnelmaani, koska kipeitä supistuksia kuitenkin oli ja viimeisin haluamani asia niiden kanssa oli lähteä keskellä yötä haahuilemaan ympäriinsä. Kyselin, pitäisikö vedet rikkoa, mitä en pohjimmiltani toivonut vielä tässä vaiheessa, mutta toisaalta halusin nopeampaa edistystä synnytykseen. Kätilö kuitenkin ehdotti vielä odottamaan ja katsomaan tilannetta myöhemmin. Laitoin TENS-laitteen takaisin ja nappikuulokkeet korviini. Kuuntelin synnytysmeditaatiota ja valitsemaani musiikkia ja aloin hiljalleen päästä takaisin tunnelmaan.

Supistukset tuntuivat tässä vaiheessa aika ikäviltä, joten päätin mennä takaisin suihkuun ilokaasun kanssa. Tällä kertaa en antanut vanhanaikaisten vempulahanojen häiritä. Suihkuja oli oikeastaan kaksi – pään yläpuolelta valuva vesi toisella seinustalla ja vastakkaisella seinustalla letkullinen suihku osoitinpäällä. Molemmista piti säätää veden lämpötila erikseen, mutta lopulta sain järkevän lämpöistä vettä. Toinen suihku helpotti kiputuntemuksia selässä ja toisella osoitin aina kohdun yläosaa ja alaosaa supistuksen edetessä, samalla kun hengitin ilokaasua. Välillä istuskelin tuolilla ja välillä seisoin.

Pimeässä suihkuhuoneessa pääsin takaisin synnytyskuplaani. Jatkuva terävän kivun tuntemus hävisi. Tunsin oloni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Tunteja kului hypnoottisessa tilassa kuulostellen supistusten rytmiä. Opin ennakoimaan milloin seuraava oli tulossa, mutta välillä rytmi muuttui ja tilalle tuli tauko. Tuolloin istuin penkille odottamaan ja yleensä taukoa seuraava supistus olikin sitten paljon voimakkaampi. Epäilin, että vauva mahdollisesti muutti asentoaan näissä taukoa seuraavissa supistuksissa, ainakin sen suuntaista liikettä tuntui vähän kaikkialla keskivartalossani. Jossain vaiheessa jopa laulelin itsekseni ja käänsin toisen suihkuista kokonaan pois, koska kohina tuntui ylimääräiseltä ja tajusin pärjääväni ilman. Aina välillä kätilö tai harjoittelijakätilö kävivät kuuntelemassa vauvan sydänääniä ja mittaamassa ruumiinlämpötilaani. Varsinkin kuumemittarin käyttö tuntui ylimääräiseltä häslingiltä, kun olin ihan varma, ettei minulla ainakaan mitään kuumetta ole. Annoin kuitenkin kiltisti mittailla ja sen jälkeen vaivuin takaisin suihkumaailmaani.

Kului tunteja. Hiljalleen suihkuhuone alkoi muuttua ahdistavan kuumaksi ja jouduin juomaan paljon nestettä. Kuinkahan kauan tätä jaksaa ja missä vaiheessa oikein mennään, mietin. Mistä tiedän, milloin ja miten pitää ponnistaa? Syntyykö vauva tänne kovalle kaakelilattialle? Jossain vaiheessa alkoi tuntua hieman epämiellyttävältä tuntuvaa pullottavaa fiilistä alapäästä. Ehkä kohdun kalvot? kätilö arveli. Kätilö ja opiskelija kävivät välillä paikalla ja kyselivät, että tuntuuko jo painetta peräpuolella? Kysymykset ottivat päähän, koska mielelläni olisin vastannut kyllä, mutta vastaus oli selkeä ei ja tuntui, että vaikka supistuksia oli jo jatkunut ties kuinka pitkään, tuntemukset olivat samaa, samaa, samaa eikä nopeaa edistystä tapahtunut.

Sitten, aamuyöstä noin neljän aikaan väsähdin. Olin ollut noin viitisen tuntia suihkussa ja silti olin tässä vaiheessa vain noin 5-6 senttiä auki. Tulin hytisevänä takaisin synnytyssaliin. Koitin hetken löytää tapaa hallita supistuksia synnytyssalin puolella. Koitin roikkua Tommissa, jatkoin ilokaasun käyttöä, koitin makoilla kyljelläni, mutta jotenkin en ympäristönvaihdoksen jälkeen enää pärjännyt kivun kanssa. Tässä vaiheessa altaaseen siirtyminen olisi ollut mainio juttu, mutta sitä vaihtoehtoakaan ei ollut tarjolla. Totesin, että oli aika pyytää epiduraalia.

Klo 5 – 12:30 Puudute

Suurin syy, miksi koitin ensin pärjäillä ilman epiduraalia, oli viime synnytyksen hidastuminen puudutuksen jälkeen ja se, etten tuntenut enää ollenkaan supistuksia. Tunnottomuus on muutoin ihan hyvä juttu, mutta ikävä siinä vaiheessa, kun pitäisi ponnistaa, eikä edes tunne ponnistusta avustavaa supistusta. Ensimmäisessä synnytyksessä ponnistusvaihe oli tulokseton puolitoistatuntinen, joka turmeli aika tavalla lantionpohjaani ja vauva piti lopuksi avustaa ulos pihdeillä.

Epiduraalin hyvä puoli on mahdollisuus saada pitkän synnytyksen keskelle lepoa. Nyt todellakin kaipasin unta, olin kypsä kipuihin ja molemmat silmäni olivat muurautuneet rähmästä umpeen. Anestesialääkäriä ei muistaakseen tarvinnut kovin pitkään odotella, mutta yleisessä häslingissä meni jonkin aikaa, joitain maskeja ja välineitä oli ilmeisesti hukassa. Jouduin istumaan sairaalasängyssä ikävässä asennossa supistusten kannalta ja minulle lueteltiin liuta riskejä, jotka piti kuunnella ja sen jälkeen antaa suullinen hyväksyntä epiduraalin laittoon. Tämä kaikki tuntui tosi turhalta ja olisin mielelläni kelannut kohdan siihen pisteeseen, että saan piikin selkääni. Itse laitto oli tuttua puuhaa jo viime kerrasta, eikä minulla ollut vaikeuksia pysyä paikoillani sillä uhalla, että piikki sujahtaakin ihan väärään paikkaan. Tosin kanyylia laitettaessa taisin heilauttaa kättäni sen verran, että laitto epäonnistui ja sain isot mustelmat jälkikäteen. Toinen kerta onnistui paremmin. Kätilön oli tässä vaiheessa tarkoitus puhkaista myös lapsivesi, mutta totesikin, että kalvot ovat jo ilmeisesti puhki ja vettä on tullut pieninä hulauksina pitkin synnytystä. Ihmettelin tätä hieman, kun viimeksi olin saanut hienon POKS -kokemuksen kalvojen puhjetessa, mutta toisaalta tunsin itsekin, että välillä taisi jo valua ulos lapsivettä. Hiljalleen epiduraali alkoi vaikuttaa ja pääsin kyljelleni lepäämään. Nukahtelin muutaman tunnin ajan ja oli ihanan rentoa odotella tapahtumien etenemistä.

Kello 10 aikoihin aamulla kätilö vaihtui ja taisin olla edelleen vasta noin 8 cm auki. Tässä vaiheessa patisteltiin ylös sängystä istumaan, jotta synnytys etenisi. Olin nauhalla mahan kiinnitetyssä sydänkäyrämonitorissa kiinni ja sydänäänet hävisivät, kun vaihdoin asentoani istualleen. Kätilö ei millään onnistunut löytämään ääniä uudessa asennossa, joten jouduin lopulta palaamaan takaisin oikealle kyljelleni. Myöhemmin kokeiltiin asennonvaihtoa uudelleen ja silloin onnistui paremmin. Sydänkäyrämonitorin kanssa oli synnytyksen aikana useampaan kertaan säätöä, eikä se millään meinannut pysyä kunnolla supistelevassa vatsassani kiinni, jos vähänkään yritin liikkua, joten ikävä ja epäkäytännöllinen kapistus oli se.

Klo 12 mennessä avautuminen oli taas jonkin verran edennyt, mutta vieläkään en ollut vaadittavaa 10cm auki. Nyt kutsuttiin ensimmäistä kertaa huoneeseen lääkäri paikalle konsultoimaan. Ilmeisesti lääkärin kanssa oli kommunikoitu aikaisemminkin, mutta huoneen ulkopuolella. Tämä oli mielestäni ihan hyvä parannus edelliskertaan, jolloin lääkärit ravasivat huoneessa useampaan kertaan avautumisvaiheen aikana, enkä saanut niin rauhassa levätä. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja tuomio kuului, että poika oli avotarjonnassa, tulossa alaspäin leuka ylhäällä, eikä siksi mahtuisi kunnolla laskeutumaan. Lisäyllätyksenä kätilö oli väärin arvioinut aikaisemmin kalvojen olleen jo puhjenneet. Lapsivesi oli enimmäkseen mennyt, mutta joku kalvojen sisällä ollut vesimollukka oli jäänyt vielä tielle hidastamaan edistymistä. Lääkäri ehdotti, että käännetään poika ympäri ja puhkaistaan loput kalvoista.

Tässä vaiheessa kelailin, miten koko synnytys tähän asti oli ollut lähes kopio esikoisen synnytyksestä. Vahvasti epäilin, että tämäkin tulisi päättymään joko vauvan vetämiseen ulos pihdeillä tai sitten sektioon. Viime synnytyksessä esikoinen oli myöskin avotarjonnassa ja lääkärit ehdottivat ihan samalla tapaa vauvan kääntämistä ympäri. Esikoisen synnytyksessä käännöstä koitettiin peräti kaksi kertaa kahden eri lääkärin toimesta, mutta molemmilla kerroilla tuloksetta – siksi tällä kertaa meinasin ensin kieltäytyä koko yrityksestä ja selitin, kuinka se oli ollut turhaa viimeksi. Tämän kertainen lääkäri ei kuitenkaan epäröinnistäni hätkähtänyt ja selitti, että todennäköisesti viimeksi käännöstä yritettiin vauvan ollessa jo liian alhaalla. Nyt oli vielä mahdollista työntää vauvaa ylöspäin ja saada siten lisää tilaa käännökselle. Niinpä siis päätettiin tehdä. Epiduraalia lisättiin annos ja vauva käännettiin onnistuneesti alakautta ympäri. Samalla loput kalvot puhkaistiin. Mikään erityisen miellyttävä toimenpide ei ollut, muttei myöskään jäänyt mieleen kivuliaana.

Lääkäri sanoi tulevansa noin tunnin päästä katsomaan uudestaan, joko silloin voisi jo ponnistaa. Jäin odottelemaan skeptisenä tilanteen edistymistä ja ajattelin edelleen, ettei tästä tule yhtään mitään.

Klo 12:30 – 13:30 Syntymä

Lääkärin käynnin jälkeen minut patisteltiin taas istuma-asentoon, jotta vauva laskeutuisi takaisin alas. Vaivalloisesti vaihdoin asentoa. Samalla supistukset alkoivat tuntua omituisen voimakkaina, aivan kuin epiduraalin vaikutus olisi hiljalleen lakkaamassa. Yhtäkkiä tuntui, kuinka koko kroppa heräsi ja poltot olivat yhä voimakkaampia ja voimakkaampia. Tätä muutosta kesti joidenkin supistuksien ajan ja sen jälkeen ällistyksekseni tunsin, kuinka koko keskivartalo alkoi itsekseen työntää vauvaa ulos valtavalla voimalla.

He’s coming! Pääsin viimein huutamaan kätilölle lähes uskomatta itsekään tapahtunutta. Kätilö ei myöskään ollut ollenkaan tilanteen tasalla – niin yllättäen kaikki tapahtui – ja sählätessään onnistui taas kadottamaan vauvan sydänäänet. Ponnistavat supistukset jatkuivat ja kätilö parka yritti löytää sykettä. Monitorin painaminen supistelevaan mahaan tuntui todella piinaavalta sen kaiken muun keskellä. “Stop it!” huusin kätilölle ja koitin lievittää valtavia polttoja ilokaasulla. Lopulta pää alkoi olla lähettyvillä ja kätilö painoi hälytysnappia saadakseen apua, koska sydänääniä ei vieläkään kuulunut. Huoneeseen pelmahti valtaisa joukko ihmisiä, joita en tässä vaiheessa erityisemmin rekisteröinyt, koska silmät kiinni yritin keskittyä pärjäämään kivun kanssa, joka oli repivintä tähän mennessä. Sain ohjeistusta kanavoida valtavaa kehosta tulevaa voimaa alaspäin vauvan ulossaamiseksi. Onneksi olin katsonut pari hypnosynnytysvideota, koska tässä kohti hoksasin, miten erilainen “kynttilää sammuksiin puhaltava” hengitystekniikka auttoi todella paljon. Tosin kynttilän sijaan koitin vähintäänkin sammuttaa pientä tulipaloa, niin kovaa keuhkoistani jouduin puuskuttamaan ilmaa ulos koko kapasiteetin voimin. Sen jälkeen pää alkoi syntyä ja uusi kipupiste oli erittäin kiristävä tunne alapäässä. Tähän auttoi hieman lukemani vertaus pään vetämisestä poolokauluksen läpi. Kätilö kysyi, haluanko koskea päätä. Venytys tuntui äärimmillään ja ajattelin, että ehkä puoli päätä jo olisi ulkona. No, koskettaessani todellisuus oli vasta hieman pilkottava päälaki. Ei auttanut, kun jatkaa ponnistamista.

Pään synnyttämisessä kului useampi supistus. Välillä ihan hetkeksi kiristyksen tunne lakkasi supistusten välissä kudosten venyessä, mutta sitten mieleen hiipi uusi pelko. Mitä jos supistukset yhtäkkiä loppuvat, eikä seuraavaa vaan tule? Mitä jos pää jää jumiin? Kätilökin vähän hoputti, että pään syntymisessä on kestänyt aikansa ja pitäisi koittaa ponnistaa itse mukana voimakkaammin. Vauvan syke oli kuitenkin ollut koko ponnistuksen ajan tasainen, joten ilmeisesti mitään hätää tilanteessa ei ollut. Lopulta oli helpotus kuulla sanat seuraavalla supistuksella pää syntyy ja niinhän siinä kävikin. Viimeisellä supistuksella sain sitten loputkin vauvasta ulos. VIHDOIN! Kuulin parkaisuäänen ja pian pitkä, täydellisen pinkki ja valmis vauva aseteltiin vierelleni. Nauroin ja hihkuin ilosta! Miten ihanaa oli tavata minihenkilö viimein niin monen kuukauden odotuksen jälkeen!

***

Siitä iltapäivästä alkoi meidän perheemme elämä nelihenkisenä. Synnytyksen loppuosio sujui sutjakkaasti, kun vauva lepäili vieressäni. Istukka tuli ulos hyvin kokonaisena kimpaleena ja pari pienehköä repeämää piti tikata. Vauvan kääntänyt lääkäri kävi katsomassa ja sanoi tyytyväisen oloisena, että asiathan etenivätkin vauhdilla. Isoveli käytiin hakemassa päiväkodista katsomaan vauvaa ja hän oli tosi innoissaan ja ilahtunut uudesta perheenjäsenestä. Sen jälkeen vauva mitattiin ja punnittiin ja kaikessa oli ihana kiireettömyyden tuntu. Vauva oli yllättäen esikoistaan isompi, vaikka vaikuttikin aluksi pienemmältä – 59cm pitkä ja 4,69 kg. Jännästi sitä vaan unohtaa, kuinka rimpuloita vastasyntyneet ovat. Lopulta Tommi ja esikoinen lähtivät kotiin ja minut ja vauvat kärräiltiin sängyssä osastolle lepäilemään. Oikea jalkani oli vielä hieman epiduraalista puuduksissa, mutta muuten oloni oli tosi hyvä, paljon parempi kuin ensimmäisen synnytyksen jälkeen, ja pääsin jo samana iltana jalkeille.

Kaikkiaan synnytyksestä jäi hyvät fiilikset. Muistan kyllä muutaman kerran ajatelleeni vaikeiden hetkien aikana, että miksi hitossa en ottanut sitä käynnistystä aikaisemmilla viikoilla tai suunniteltua sektiota. Jännästi kipukokemus kuitenkin unohtui pian synnytyksen jälkeen ja yhtäkkiä saman homman olisi valmiina tekemään uudelleen. Alkuperäisistä toiveistani toteutui lähinnä toive numero 2, mutta epiduraali toimi tällä kertaa tosi optimaalisesti ja oli ehdottomasti tarpeen. Sen verran pitkäkestoista puurtamista nämä synnytykseni tuntuvat olevan.