Kun rutiini jonkin asian suorittamisesta häviää, on vaikea tarttua toimeen uudelleen ja yllättäen kuluukin päiviä, viikkoja, kuukausia, jopa vuosia ilman, että saa aikaiseksi. Näin on minulla käynyt esimerkiksi kirjojen lukemisen suhteen. Mielessäni miellän itseni paljon lukevaksi, mutta sehän ei nykytilassa ollenkaan pidä paikkaansa, kun lukemistoni koostuu lähinnä Helsingin Sanomista ja Miina ja Manu -kirjoista. Tänä vuonna otin uudenvuodentavoitteekseni lukea 10 kirjaa. Storytellin testijakso auttoi hyvin ja äänikirjapalvelun avulla sain hyvän startin tähän tavoitteeseen. Kokeilujakson jälkeen lukuinto on taas hyytynyt, mutta onhan tässä vielä vuottakin jäljellä.
Tästä päästäänkin toiseen huomiota vaille jääneeseen asiaan, nimittäin blogini päivittämiseen. Viimeisimmästä postauksesta on 9 päivää vaille vuosi aikaa. Pääsiäisloma kuitenkin virkisti pääkoppaani sen verran, että jaksoin pitkästä aikaa avata oman läppärini ja päätin, että jotain ajatuksia voisi kirjoitella ylös. Onhan näitä hauska lukea jälkikäteen. Siitäkin on jo yli kuusi vuotta, kun tämän blogini aloitin. Huhuu.
Mitäs tässä vuoden aikana on sitten tapahtunut? Touko-elokuussa pääsimme viimein kauan odotetulle matkalle Suomeen! Suomessa oli ihanaa, joskin myös hyvin erilaista matkustaa vajaa 2-vuotiaan taaperon kanssa. Rajoitetumpaa siinä mielessä, ettei voinut ihan niin spontaanisti mennä paikasta toiseen kuin yleensä ja päiväuni- ja ruokailurytmiä piti jonkin verran tarkkailla. Matkustelu ympäriinsä oli enimmäkseen ok, mutta 6 tunnin junamatka Kajaaniin tuntui niin rankalta, että paluumatkalla maksoin mieluusti ylimääräistä Kajaani-Helsinki -lennosta. Loppumatkasta lapsi myös sairasti jonkin verran, mikä sitten osaltaan rajoitti tapaamisia. Hyvinä puolina taaperon kanssa sai ihan erilaisen kokemuksen – nähtiin kavereita ja sukulaisia, ihmeteltiin kumisaappaita ja kuravaatteita, käytiin Hoplopissa ja lähipuistoissa, hypittiin lätäköissä, uitiin järvissä, rakastuttiin (lähi-)junalla kulkemiseen (6 tuntia oli silti liikaa!) ja ylipäätään kaikki asiat näki ihan uudella tapaa lapsen silmin. Junailun ongelmaksi muodostui leikkivaunun ihanuus ja siitä seurannut ylivirittyneisyys, joka hankaloitti päiväunille nukahtamista. Yli 20 tunnin menolento sen sijaan sujui yllättävän hyvin, kun muksu nukkui ensimmäisen pitkän lennon ja toisenkin jaksoi tv:tä katsomalla, eikä annettu edes mahdollisuutta lähteä ikkunapaikalta mihinkään vaeltelemaan. Ainoastaan Doha-Perth -paluulennolla noin neljä tuntia ennen Perthiä meinasi ahdistus iskeä sekä lapsella että äidillä, mutta onneksi vieressä istui ymmärtäväisiä vanhempia naisihmisiä, kun muksu sai pienen raivarin eikä olisi enää millään jaksanut istua loppumatkaa.
Suomen jälkeen L aloitti uudessa päiväkodissa, mikä oli aikamoinen kulttuurishokki, koska englanninkieli oli autuaasti unohtunut 3 kuukauden matkan aikana. Itselleni seurasi rankka töihinpaluu, muutaman kuukauden sairastelukierre ja sitä seurannut uupumus. Nyt 8kk myöhemmin poika puhuu kuitenkin jo sujuvaa englantia, arki rullailee paremmin, töissäkin on enimmäkseen ihan kivaa. Olen viikolla 16 raskaana, mistä on seurannut oma väsymyksensä, mutta toisaalta odotan erityisellä innolla tulevaa vuotta. Pikkuveljen ennustettu saapuminen ajoittuu syys-lokakuulle ja jouluksi pääsemme toivottavasti seuraavan kerran käymään Suomessa.
Yksi positiivinen asia menneessä vuodessa on ollut se, että Perthiin saa taas VIHDOIN JA VIIMEIN matkustaa turistitkin. Hullua, että tilanne muuttui vasta noin vuosi sitten. Nyt täällä ovat jo käyneet Tommin vanhemmat, yksi kaveri ja nykyisin Sydneyssä asuva pikkuveljeni. Jospa joku innostuisi tässä tulevan vuodenkin aikana matkustamaan.
Siinä hyvin lyhykäisyydessään menneen vuoden tapahtumia. Koitan ottaa taas tavaksi kirjoittaa vähän useammin, jos nyt ainakin kerran kuussa. Kuulemisiin!
