Joskus teini-ikäisenä raapustelin kirjeen 25-vuotiaalle minälleni. En tiedä, missä tuo kirje nykyisin sijaitsee, mutta muistaakseni sisältö meni kutakuinkin niin, että kymmenen vuoden päästä minulla on jossain Kirkkonummella omakotitalo, aviomies, kultainen noutaja ja pari lasta.

Todellisuudessa 25-vuotiaana, vuonna 2013, olin vasta asunut muutaman kuukauden Tommin kanssa yhdessä pienessä kerrostaloasunnossa Etu-Töölössä. Silloin kyti jonkinmoinen vaihto-opinnoista päälle jäänyt kaipuu nähdä elämää Suomen ulkopuolella, mutta enpä silti olisi hurjimmissa kuvitelmissanikaan arvannut, että kolmikymppisenä asunto, työpaikka ja lapsi olisivatkin Australiassa ja olisin lisäksi kaksoiskansalainen. Koko kansalaisuusasian olin aikaisemmin mieltänyt sitä sen kummemmin ruotimatta niin, että kansalaiseksi synnytään. Eipä ihme, onhan koko kaksoiskansalaisuuslaki melko tuore juttu, Suomessa vasta vuodesta 2003 alkaen.

Kansalaisuushaave alkoi muodostua melko pian tänne muutettuamme, kun koitimme selviytyä läpi viisumiviidakon. Viisumilakia muutettiin Australiaan muuttomme jälkeen siten, että meilläkin hallussa ollut 4-vuotinen viisumi muuttuikin kaksivuotiseksi, ja pysyvän viisumin saantia tiukennettiin. Saimme viime tipassa permanent residence – hakemuksemme sisään ennen lakimuutosta, joka olisi meidän kohdalla vaikeuttanut pysyvän viisumin saantimahdollisuuksia. Kun samaan aikaan maahanmuuttovastaiset puolueet saivat jalansijaa Euroopassa ja muualla, tuntui selvältä, että on parempi tähdätä myös siihen, että hakee kansalaisuutta, mikäli siihen urkenee mahdollisuus.

Neljä vuotta Australiassa asuttuamme täytimme lopulta vaatimukset, ja laitoimme hakemukset menemään. Kansalaisuuden hakeminen oli oikeastaan helppo homma viisumeihin verrattuna. Ei tarvinnut enää kielitestiä tai lääkärintodistusta, kunhan oli ollut täällä riittävän kauan pysyvällä viisumilla. Hakemuksen lisäksi piti käydä tekemässä kansalaisuustesti, jossa kysyttiin asioita Australian historiasta, kulttuurista, poliittisesta järjestelmästä, ym. Viimeinen vaihe oli kansalaisuusseremonia, jossa olimme keskiviikkona 9.6. Tapahtuma oli mukava: Ensin kuorolaulua, joka rauhoitti sopivasti sylissä rimpuilevan ja kärsimättömästi ääntelevän vauvan, pari lyhyttä puhetta, kansalaisuustodistusten jako ja aussitapaan jatkot läheisessä pubissa (jonne ei vauvan vuoksi enää jaksanut lähteä seikkailemaan).

Australian kansalaisuus merkitsee toki muutakin, kun helppoa maahanpaluuta. Eniten olen innoissani siitä, että saan viimein äänioikeuden. 4,5 vuodessa en ole vielä kovin syvällisesti ehtinyt perehtyä tämän maan poliittisen järjestelmän kiemuroihin, mutta nyt siihen on entistä parempikin syy. Toiseksi, viisumilla täällä asuessa oli aina enemmän tai vähemmän sellainen oman pään sisäinen olo, että olen jotenkin vähemmän oikeutettu tekemään, pärjäämään, vaikuttamaan, omistamaan, kuin paikalliset, koska olen täällä vieraana. Koitan pyristellä tästä alemmuuskompleksistani hiljalleen eroon ja mennä ja tehdä lisää asioita, joilla pääsen vielä enemmän osaksi tätä yhteisöä. Jotain olenkin jo tehnyt vanhempainvapaalla ollessani tämän eteen tutustuessani naapuruston muihin äiteihin.

Suomalaisuus minussa ei ole toki kadonnut minnekään. Kun nuoruuden tärkeimmät identiteetinmuodostusvuodet on vietetty Suomessa, en usko, että ihan hevillä kovin aussiksi muutun. Tosin sen verran täältä maasta on jo tarttunut mukaan, että en usko, että Suomeen paluukaan enää tässä vaiheessa sujuisi aivan kivuttomasti. Nyt meillä on hyvä asua täällä, mutta toisaalta haluan yhä mahdollisuuksia käydä Suomessa säännöllisin väliajoin. Toivon, että vauvastamme kasvaa australialainen, mutta suomalaisia juuria unohtamatta, toivottavasti myös suomen kieltä sujuvasti puhuen.